Onnea kaikki isät. Erityisesti tietysti mun oma ja Roma, Alban isä. Roma-raukka sai tosin tyytyä tänään pelkkiin kaljupääkahveihin. Tiedän kuitenkin, että just tänään hän on tuntenut ihan erityistä kiitollisuutta siitä että saa olla isä, papa tuolle menevälle 1-vuotiaalle. Ja Alba taas on ihan älyttömän onnekas, että sillä on noin hieno isä.

Isä, joka ottaa mukaansa oikeastaan kaikkeen mitä tekee. Isä joka jaksaa väsymättä leikkiä milloin lentokonetta, milloin liukumäkeä tai trampoliinia. Isä, joka halaa, pussaa ja puhuu aivan kaikesta. Vieläpä kahdella eri kielellä. Isä, jonka mielikuvitus ja kärsivällisyys tuntuu olevan ihan loputon. Isä, joka muistaa monta kertaa päivässä kertoa kuinka ylpeä, kiitollinen ja onnekas on. Isä, joka arvostaa ja osaa kehua myös itseään. Ja ennen kaikkea Roma on isä, joka rakastaa täysin ehdoitta. Olet lapseni hyvässä seurassa.

 

Kuvat: Janita Autio

Ihan ei lähtenytkään tämä viikonloppu liikkeelle sellaisissa merkeissä, kuin olin ajatellut. Eilen jouduin soittamaan hätäkeskukseen, elämäni ensimmäistä kertaa. Kamalinta tilanteessa oli se, etten soittanut apua itselleni vaan tuolle kaikkein kalleimmalle, perheen pienelle. Viime yö vietettiin lastenklinikalla tarkkailussa. Se huoli, jota omasta lapsestaan voi tuntea, on kyllä käsittämättömän megalomaaninen. Vieläkin sydän on ihan uuvuksissa siitä kaikesta syrjällään olosta.

Processed with VSCOcam with t1 preset

Kaikki vaikuttaisi kuitenkin nyt olevan kunnossa, ja Alba on taas oma touhukas, hyväntuulinen itsensä. Eilinen kuitenkin säikäytti ja pysäytti. Nyt puristan pienen vielä vähän tiukemmin ja useammin rintaa vasten. Muistan olla kiitollisempi ja vaalia yhteisiä hetkiä vieläkin enemmän. Ihan hanurista, että tällaisia juttuja täytyy tapahtua, jotta muistaisi kirkkaammin mikä täällä nyt olikaan sitä tärkeintä ja arvokkainta.

Leppoisaa launtaita teille. Liityn nyt Roman ja Alban seuraan tuonne olohuoneeseen. Aivan takuulla halaan ja kerron kuinka paljon rakastan.

_MG_2112
Perjantai, aah! Tälläkään viikolla ei  ole yhtään sellainen fiilis, että perjantai olisi tullut hetkeäkään liian aikaisin. Parasta tässä tulevassa viikonlopussa on se ettei sen varalle ole , huomista tyttöjen iltaa lukuunottamatta, mitään suunnitelmia. Odotuksia ehkä, mutta nekin varsin maltillisia. Jos yhtenä aamuna saisi nukkua yhdeksään, toisena istua valmiiksi katettuun aamiaspöytään niin kaikki odotukset olisi ylitetty. Ihan erityisiä ovat nämä perjantait, jolloin Roma pääsee töistä jo kahdelta. Alba on yleensä silloin vielä päiväunillaan, saadaan olla hetki ihan vain me kaksi. Päivä tuntuu muutenkin pidemmältä, eikä kumpikaan meistä ole heti säntäilemässä menoihinsa. Istutaan keittiön pöydän ääreen, keitetään kahvit,  joskus saatetaan jopa ihan käydä sellaista oikeaa keskustelua. Sen sijaan siis, että pläräisimme puhelimiamme, tai puhuisimme vain siitä mitä ja miten Alba on milloinkin tehnyt tai sanonut.

_MG_2178

Takki: Second Hand
Farkut: Vans (ikivanhat)
Neule: Topshop
Kengät: NewLook

Perjantai on yleensä myös viikon ainoa päivä, kun ehdimme ulkoilla ihan kunnolla, koko perhe yhdessä. Se on kuulkaas suurta luksusta se. Tänään ehdittiin napata asusta muutamat kuvatkin ennen pimeän laskeutumista. Myönnettäköön, että ihan joka päivä en pukeudu näin leikkipuistoon. Tänään on kuitenkin suunnitelmissa poistua kotoa vähän ihmisten ilmoille, ja siksi tällainen ihan kreisi panostus; treenitrikoot vaihdettu farkkuihin, adidaksen ultra boostit tennareihin ja tuulitakki turkikseen.

_MG_2118
Muikea perjantaimuija siinä niin, vaan mikäs tässä muikistellessa kun kameran takana on tällainen aika rakas tyyppi, joka ihan uskomattoman kärsivällisesti jaksoi kuunnella ja toteuttaa mun toiveita vielä yhdestä kuvasta :

_MG_2126
Pian ajattelin sulkea koneen ja puhelimen loppupäiväksi ja yrittää olla enemmän läsnä ja kiinni tässä oikeassa hetkessä. Naurettavan usein jämähdän selailemaan puhelimesta milloin mitäkin, enkä enää näe tai kuule mitä ympärillä tapahtuu. Olen nyt viime aikoina ihan tietoisesti yrittänyt vähentää turhaa kännykän hiplaamista, kotiin tullessa nostan puhelimen kirjahyllyn päälle, jotten jokaisena toimettomana hetkenä heti tarttuisi siihen. Tuo kikka toimikin alkuun aika hyvin, mutta nyt jo kyllästyttää olla varvistelemassa puhelinta sieltä hyllyn päältä kolmen minuutin välein. Täytynee siis kehitellä jotain järeämpää.

Nyt kuitenkin kaadan itselleni tilkan valkkaria ja käyn tosissani tämän perjantain kimppuun. lIhanaa, rentouttavaa viikonloppua te kaikki. Nautitaan!

Viime päivinä mediaa on puhututtanut erityisesti tämä video sosiaalisen median luomista illuusioista ja paineista. Haluaisin itsekin osallistua tähän keskusteluun pohtimalla omaa presensiäni sosiaalisessa mediassa, kuinka aitona tai rehellisenä sitä pidän. Puhun nyt siis lähinnä instagramistani. Blogimaailmassa olen ollut vasta muutaman päivän, enkä ihan vielä tiedä millaiseksi oma olemiseni täällä muotoutuu.

Keittiönpöytä on meillä aika harvoin näinkään siisti.

Tiskit kuivumassa jo kolmatta päivää. Kovin paljon kuivemmaksi ne ei tästä varmaan ole muuttumassa.

Ajattelen olevani tyyppi, joka kuvaa/jakaa sosiaalisen mediaan välähdyksiä ja valittuja paloja elämästään, todellisista tapahtumista ja oikeista hetkistä. En ole koskaan lavastanut mitään tilannetta vain saadakseni siitä kauniin kuvan. Syödessäni en asettele astioita ja aterimia uusiin asentoihin, enkä kiellä seuralaisia koskemasta ruokaansa jotta kuvasta tulisi mahdollisimman puhtoinen. Päinvastoin, haluaisin että kuvistani välittyisi ihan sellainen oikea, tavallinen elämä. Sellainen, jossa ruoka syödään kun se tuodaan pöytään, astiat ovat vähän sinnepäin ja pöytäkin pyyhkimättä.

Töihin 4.50 heräävä mies siirtyi keskellä yötä olohuoneeseen nukkumaan.

Talouden kaikki sängyt edelleen petaamatta.

Selailin nyt instagramiani ja mietin vastaako nuo jakamani kuvat omaa ajatustani siitä, kuinka sosiaalisessa mediassa käyttäydyn ja näyttäydyn. Feedistäni löytyi kyllä muutamia kuvia, joissa appelsiinit ja avokadot oli aseteltu lautaselle niin nätisti, että ihan vaan itseäni varten tuskin olin sitä tehnyt, mutta 90 prosenttisesti kuvani kertovat kyllä tarinaa ihan todellisista hetkistä. Se ei silti tarkoita, että instagramini olisi aito kuvaus elämästäni, vaikka kaikki sinne jaetut hetket sitä olisivatkin. Someen päätyy suhteellisen tarkoin valittuja, hyviä ja kauniita hetkiä. Niitä, joita toivoisin muiden elämästäni näkevän. Oikeastaan kaikki ikävä on jätetty sen ulkopuolelle. En kuvaa sinne kotia silloin kun keittiönpöytä lainehtii astioita tai sitä, kun olohuonetta ei juuri erota kaiken siellä kuivuvan pyykin keskeltä. En kuvaa itseäni sellaisina päivinä, kun olo on erityisen harmaa ja surkea. Enkä kerro sinne kun meillä riidellään. Silti kaikki ne ikävät hetket ovat aivan yhtä totta ja olemassa, kuin kaikki se hyväkin joka jaetaan muiden nähtäväksi.

Medialukutaitoa tarvitaan siis täällä somessakin. Kaikki täällä näkemäsi ei ole totta alkuunkaan, tai vaikka olisikin niin aina vain pieni, valikoitu osa siitä koko totuudesta.

Epämääräisiä myttyjä siellä täällä.

Ei tarvi mennä montaakaan vuotta ajassa taakse päin, kun oma suhtautumiseni someen oli aika vaarallinen. Saatoin tuntea itseni joko pieneksi tai suureksi riippuen siitä, kuinka monta tykkäystä julkaisuni oli saanut. Kyttäsin seuraajien määrää, poistin kuvia jotka saivat mielestäni liian vähän tykkäyksiä. Vertailin itseäni ja omaa elämääni jatkuvasti muiden välähdyksiin omasta elämästään, kuvitellen niiden olevan koko totuus. Tunsin alemmuttaa, riittämättömyyttä ja tyytymättömyyttä lähes jatkuvasti. Tuolloin some ei kyllä todellakaan palvellut minulle tarkoitustaan.

Nykyään olen jo onneksi aika kaukana tuosta Sannista; some on minulle mahtava väline verkostoitua, jakaa asioita, inspiroitua ja oppia uutta. Yritän olla ajattelematta seuraajia tai tykkäyksiä, tehdä tätä ihan puhtaasti vain siksi koska itse tykkään ja haluan.

Nyt kiinnostaisi kuulla teidän mielipiteitänne aiheesta. Millaisia sosiaalisen median käyttäjiä olette? Miksi, miten ja ketä varten?