_MG_2502

_MG_2508_MG_2526
_MG_2520
_MG_2503

_MG_2529_MG_2530

 
Kun muutama postaus takaperin kyselin teidän toiveita postausten aiheista, niin melkein jokaisessa kommentissa toivottiin asukuvia, joten saamanne pitää. Tältä näytin tänään aamupäivällä (ja eilen ja sunnuntaina ja viime viikon perjantaina ja…), kun käytiin hoitamassa asioita. Nyt istun täällä vaatehuoneessa päästä varpaisiin collegessa. Mikä siinä onkin, että vaatteet jotka ihmisten ilmoilla vielä tuntuivat mukavilta ja hyvältä muuttuvat kotiin tullessa epämukaviksi ja ne on pakko kiskoa päältä suunnilleen ennen kuin ulko-ovi on edes sulkeutunut? Sama homma muuten korujen ja hiusten suhteen; en oikeastaan koskaan lähde kotoa hiukset kiinni tai ilman sormuksia ja kaulakorujani, mutta kotona en koskaan pysty pitämään koruja (vihkisormusta lukuunottamatta) tai kulkemaan tukka valtoimenaan. Onko kenelläkään muulla samaa?

Tässä muuten vähän esimerkkiä siitä, miltä asujen kuvaaminen yleensä näyttää silloin, kun Albakin on messissä; höpötän ja viihdytän koko ajan samalla kun Roma kuvaa, tässä pidän nukketeatteria vaunuissa istuvalle yksivuotiaalle, jotta hän jaksaisi istua paikallaan kun papa ottaa vielä muutamat lähikuvat.

 

 

_MG_2513

Tässä esimerkkiä siitä, miltä asujen kuvaaminen yleensä näyttää silloin, kun Albakin on messissä; höpötän ja viihdytän koko ajan samalla kun Roma kuvaa, tässä pidän nukketeatteria vaunuissa istuvalle yksivuotiaalle, jotta hän jaksaisi istua paikallaan kun papa ottaa vielä muutamat lähikuvat.

_MG_2403
_MG_2409

Ihanaa olla kotona. Lasta ehti muutaman päivän aikana tulla aivan järjetön ikävä (8,5 tunnin paluumatkasta selailin valehtelematta varmaan ainakin kolme tuntia videoita ja kuvia Albasta eh). Viimeisten kahden vuorokauden aikana olen matkustanut yhteensä reilu 20 tuntia ja nukkunut 7. Ei ihan ehkä ollut se rentouttavin reissu, vaikka älyttömän kivaa olikin. Tämä tavallinen arki ja kotona oleminen on musta kuitenkin kaikkein parasta, kunhan vaan säännöllisin väliajoin pääsee täältä myös pois. Nyt laitan pannullisen kahvia tippumaan ja avaan sähköpostin. Tämä maanantai meneekin aika tiiviisti töitä tehden, ensin päivä täällä kotona ja sitten vielä ilta toisaalla.

Mukavaa uutta viikkoa, tehdään tästä hyvä.

_MG_2421

Taas perjantai. Enkä kyllä valita. Tää päivä on vielä ihan erityisen hyvä. Mulla oli viime yönä vapaa, mikä meidän perheessä tarkoittaa siis sitä että saa nukkua yönsä olohuoneessa, patjalla korvatulppien kanssa, kun toinen hoitaa Alban yöheräilyt. Suurta luksusta, voin kertoa. Lisäksi meillä on tänään molemmilla vapaata töistä, todellista luksusta sekin. Aamupäivällä käytiin etsimässä lahjoja viikonloppuna juhliville ja illalla ollaan menossa juhlimaan yhtä sankareista. Yö vietetäänkin Pohjoiseen vievässä yöjunassa. Lähdetään nyt ensimmäistä kertaa reissuun (kahdeksi yöksi) ilman Albaa. Kieltämättä vähän jännittää, sekä sillain hyvällä että huonolla tavalla. Oon ihan älyttömän innoissani kahdenkeskisestä ajasta, mutta samalla ikävöin tuota pientä niin pistävästi jo nyt. Pitää nyt yrittää psyykata itsensä siihen tilaan, että oikeasti osaisin ottaa rennosti ja nauttia rauhasta ja toisen seurasta sen sijaan että stressaisin, potisin huonoa omaatuntoa ja ikävöisin vaan koko matkan.

_MG_2435
Tämä meidän ensimmäinen reissumme suuntautuu niinkin eksoottiseen kohteeseen kuin Tornioon. Ihan hullun kivaa, uskokaa tai älkää. Mähän oon siis syntynyt ja asunut siellä elämäni viisitoista (15) ensimmäistä vuotta, hyviä ja onnellisia vuosia. Helsinkiin muuton jälkeen Torniossa ei enää ole juurikaan tullut käytyä, kun melkein koko oma perhe asuu tässä lähistöllä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen käynyt siellä ehkä neljästi. Harvinaista herkkua siis. Tämä reissu tulee kyllä olemaan todella pikainen. Perillä olemme huomenna aamulla ja paluumatkalle lähdemme jo sitä seuraavana aamuna. Voi olla, että blogissa on nyt hiljaiseloa viikonlopun yli, tai ainakin sunnuntai-iltaan asti.

_MG_2419

Rentouttavaa viikonloppua!

IMG_3334

Olen ollut äiti nyt aika tarkalleen 14 kuukautta. Voin kertoa, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani ja suunnitelmiani mun elämä pysähtyi aika tyystin sinä helteisenä syyskuun iltapäivänä, kun Alba syntyi. Upposin todella syvälle äitihautaan. Vaikka yritinkin uskotella itselleni ja kaikille muillekin olevani edelleen se sama tyyppi, kuin aina ennenkin, nyt minulla vain oli lapsi. Se ei vaan pitänyt alkuunsakaan paikkaansa. Oli, ja on, minussa edelleenkin paljon samaa kuin ennen mutta kyllä äitiys totta vie on minua muuttanut, paljonkin. En ihan ymmärrä, miksi koin alkuun niin tärkeäksi sen, etten muuttuisi, tai etteivät ainakaan muut ihmiset ympärillä kokisi mun muuttuneen. Lapsen saaminen on varmasti yksi elämää eniten mullistavista asioita, miksi hitossa se ei saisi muuttaa minua?

IMG_3333

Ensimmäiset 6kk Alban syntymän jälkeen en käynyt juuri missään, enkä nähyt juuri ketään, jos perhettä ja läheisimpiä ystäviä ei lasketa. En notkunut kaikkia päiviä kahviloissa tai ravintoloissa, en ilmoittautunut vauvauintiin ja muskariin, en tutustunut alueen muihin äiteihin tai käynyt perhekahviloissa. En tehnyt oikeastaan mitään, mitä olin etukäteen ajatellut tekeväni. En uskaltanut, halunnut tai edes raaskinut liikkua kotoa mihinkään. Halusin vaan olla kotona, läsnä, pitää pientä sylissä ja opetella olemaan maailman paras äiti. Kunpa joku olisi tuolloin kertonut minulle, että homman voisi ottaa vähän rennommin. Tai että voisin olla vähän armollisempi itselleni ja uudelle elämäntilanteelle. Olin jatkuvasti huolesta sykkyrällä milloin mistäkin, googlasin erilaisia vauvan ”oireita” sormenpäät punaisina. Niiden jälkeen soitin aina itkua tihrustaen Romalle diagnosoituani Alballe milloin minkäkin sairauden.

IMG_3338

Pelkäsin liikkua yksin vauvan kanssa. Tai, no ihan alkuun en osannut pelätä mutta Alban ollessa ehkä vajaa kuukauden ikäinen tapahtui metrossa ikävä välikohtaus, joka tosin näin jälkeenpäin ajateltuna ei kyllä tunnu mitenkään erityisen kamalalta. Tuolloin, tuoreena äitinä se oli suunnilleen hirveintä mitä saattoi tapahtua. Olin Alban kanssa tulossa ystäväni luota Herttoniemestä, matkaa kotiin oli kolmen pysäkin verran. Lapsi alkoi huutaa vaunuissa ehkä Kulosaaren kohdalla, minä yritin rauhoitella itkevää lasta. Silitin pientä päätä, ja kuiskuttelin kuinka kohta oltaisiin jo kotona, eikä olisi mitään hätää ”äiti on tässä, äiti on tässä ihan lähellä”. Lasta tuo ei kuitenkaan lohduttanut, vaan itku sen kun jatkui. Yksi matkustajista tuskastui tilanteeseen ja ärjyi kuinka hän ei voi ymmärtää että kaltaiseni keskenkasvuiset teinit hankkivat lapsia, kun eivät osaa edes huolehtia niistä. Se sattui. En ollut muuta yrittänytkään, kuin olla kyllin hyvä vanhempi tuolle pienelle ja silti joku tuntematon näki, että olin oikeasti ihan luuseri, täysin epäkelpo äidiksi. Uskoin, mitä hän sanoi, koska tunsin itseni juuri sellaiseksi; keskenkasvuiseksi teiniksi, jolla ei ollut aavistustakaan miksi lapsi itki, tai kuinka sen saisi hiljaiseksi.
Näin jälkeenpäin ajateltuna tilanne tuntuu lähinnä huvittavalta. Nyt, tilanteen sattuessa uudelleen eteen, saattaisin myös nostaa tuon itkevän lapsen sieltä vaunuista syliin rauhoittumaan. Tuolloin hormonihuuruissani täysin loogisesti ajattelin, etten halua nostaa lasta vaunuista hengittelemään metron saastaista ilmaa. Ööö? Aivan. Ymmärrän.
Tuo välikohtaus jostain syystä vainosi mua varmaan ensimmäiset viisi kuukautta. Kävelin ensimmäiset vaunujen kanssa aivan kaikkialle, sillä en uskaltanut käyttää julkisia. Aivan täysin normaalia ok.

IMG_3332

Onneksi Roma on täysin eri maata. Hän vei alusta asti Albaa mukanaan kaikkialle, tapasi ihmisiä, vei uusiin tilanteisiin ja paikkoihin, eikä jännittänyt tai hermoillut yhtään. Kiitos Roma, että oot. Ilman sua kasvattaisin tässä varmaan jotain sosiopaattia.