27 maaliskuun 2019 - 13:11

in lifestyle by
16 Likes

 

Unohtakaa se mitä sanoin kevätmasennuksesta muutama postaus takaperin, sillä siitä ei ole enää jälkeäkään. Aika usein muuten tuntuu siltä, että ne huolet ja ongelmat, jotka olivat varsin akuutteja, relevantteja ja tärkeiltä tuntuvia muutama päivä sitten, eivät ole sitä enää tänään. Ehkä olisi pitänyt tähän ikään mennessä jo oppia suhtautumaan omiin huoliin ja murheisiin juuri sellaisina; useimmiten varsin nopeasti ohimenevinä tunteina.

En tiedä kuvittelenko, mutta valo ei tunnukaan niin ahdistavalta ja vaativalta- päinvastoin. Se tuntuu suorastaan vapautukselta. Vapautukselta kaikesta ankeasta.

Eilen heräsin ennen herätyskelloa puoli seitsemältä siihen, että olo oli energinen enkä kaivannut kahvia heti ensimmäiseksi silmät avattuani. Söin pikaisen aamiaisen ja kiskoin ulkoiluvaatteet niskaan ja painelin ulos. Kävelin ympäri Helsingin aurinkoisia katuja, tietysti rantoja pitkin, yli kaksi tuntia. En oikeastaan ajatellut mitään, kävelin vain. Ja tunsin itseni niin vahvaksi, vapaaksi ja luottavaiseksi. Olen perusluonteeltani ”melko” taipuvainen murehtimiseen, kyyniseksikin joku (poikaystävä krhm) sanoisi. Tarkkailen elämässäni kaikkea aina vähän huolensekaisin katsein, ja mietin mitä kaikkea kamalaa voisi tapahtua, ja varmaan tapahtuukin. Kun saan idean, alan heti pohtia kaikkia mahdollisia asioita, mitkä voisivat mennä pieleen. Uskon muiden ihmisten ideoihin, ja siihen että heidän elämissään kaikki tulee taatusti menemään hyvin, mutta ajattelen usein etten minä yksinkertaisesti voisi olla niin onnekas, että sama kävisi myös minulle. Tämä jatkuva potentiaalisten uhkien ja vaarojen kartoittaminen kasvoi räjähdysmäisesti 5.9.2014 klo.18.34 kun minusta tuli äiti. Olen tarkaillut lasta sydän sykkyrällä, ja miettinyt että voisikohan meille käydä niin hyvin, että lapsemme olisi terve ja kaikki menisi hyvin. Olen pelännyt ja huolestunut jokaisesta flunssasta, olen tarkaillut lasta hänen syntymästään asti kaikki aistit pystyssä, etten vain missaisi mitään merkkiä siitä, ettei hänellä olekaan kaikki hyvin. Olen ravannut lääkärissä, ja väsyttänyt niin heitä kuin läheisiänikin tällä huolellani. Lapsen kuulleen en tietenkään ole huolistani puhunut, ja yrittänyt parhaani mukaan olla sitä myös näyttämättä. Vaikka huijaan kyllä itseäni kuvittelemalla, ettei tuo viisas pieni ihminen olisi huoltani havainnut ja siitä kärsinyt, mikä taas tierysti lisää minun huoltani entisestään.

Ehkä tämä kaikki pelkääminen juontaa juurensa jonnekin lapsuuten ja nuorimman pikkusiskon pahalaatuiseen aivokasvaimeen, joka oli salaa kasvanut hänen päässään ilman että kukaan meistä oli sitä huomannut. Se sellainen turvallisen tuudittava ajatus siitä, että kamalia asioita kyllä tapahtuu, mutta ei minulle tai läheisilleni- on särkynyt jo siellä lapsuudessa. 

Käsitän kyllä, ettei jatkuvassa huolessa eläminen estä asioita tapahtumasta. Päinvastoin: sillä jatkuvalla murehtimisella oikeastaan elän todeksi sellaisia asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut eikä todennäköisesti tule koskaan tapahtumaankaan.

En ollut ennen poikaystävääni oikeastaan edes tajunnut kuinka paljon murehdin. Nyt kun vierellä on ihminen, jonka luottamus tulevaan on ihan vankkumaton, ihminen, joka näkee mahdollisuuksia sielläkin missä niitä ei oikeasti ole. Hänen ylitsevuotavan positiivisen elämänasenteensa rinnalla minun kyynisyyteni tuntuu kymmenen kertaa kamalammalta. Tiedän, ettei minusta ehkä koskaan tule hänen kaltaistaan optimismin suurlähettilästä, mutta huomaan hänen luottavaisen asenteensa tarttuneen myös minuun. Murehdin vähemmän, luotan enemmän. En keksi ongelmia sinne, missä niitä ei ole. En heti ensimmäisenä torppaa kaikkia uusia ideoita, ja yritä heti osoittaa asioita missä voisi mennä pieleen. Yritän hypätä mukaan siihen innostukseen uudesta, edes hetkeksi. Niitä mahdollisia sudenkuoppia voi miettiä sitten myöhemmin, ja sekin tuntuu paljon mukavammalta kun on ollut ensin todella innoissaan jostain- uskonut siihen ja itseensä. 

Tällä hetkellä olen innoissani monestakin asiasta, mutta erityisesti siitä että saan heivata ne paksuimman untuvatakit hiiteen. Ne pirulaiset (kaksi kappaletta) ovat täyttäneet koko pienen eteisen tuulikaappimme, valuneet alas henkareilta niin että niitä on saanut nostella lattialta useammin kuin kerran päivässä. Nyt saan ripustaa niiden paikalle kevyitä trenssejä, parkoja ja jakkuja, jotka toivottavasti eivät valu pitkin eteisen lattiaa.

Ainiin ja siitäkin olen todella innoissani, että päätimme yhdessä ystävän kanssa aloittaa harrastuksen. Huomenna on ensimmäinen tunti, ja pelkään vähän kuolevani sillä en ole vaatinut itseltäni kovinkaan paljon (lue: mitään) mitä tulee urheiluun. En ole varma olenko hikoillut tänä vuonna kunnolla kertaakaan. (Paitsi niissä liian paksuissa topatakeissa mutta sitä ei ehkä lasketa). Ja lauantaina heti perään toinen tunti, jos kykenen sen torstaisen barre-tunnin jälkeen vielä liikkumaan.

Etsin, mutta en löytänyt tästä postauksesta nyt sitä punaista lankaa, mutta ehkä sekin on ihan ok. Halusin oikeastaan vaan sanoa, että murehtikaa vähemmän ja luottakaa enemmän. Ja sen, että Helsinki on aivan järkyttävän kaunis enkä haluaisi asua missään muualla mieluummin kuin täällä. Ainakaan juuri nyt.

in lifestyle by
16 Likes

25 maaliskuun 2019 - 10:29

in lifestyle, Yleinen by
17 Likes

Tuote:

Ella’s Kitchen puristettavat smoothiet

Meillä on tosiaan suhteellisen pitkä matka päiväkodilta kotiin (1,5h julkisilla), ja varmaan jokaiselle julkisessa pienten lasten kanssa matkustaneille on tuttua se tuskanhiki, joka alkaa norua pitkin selkää kun lapsi sekoaa täyteen ahdetussa ratikassa. Minua itseä se lapsen meteli ei niinkään häiritse, tiedän että hän on väsynyt, eikä kykene säätelemään tunteitaan aikuisen tavoin, mutta tunnen ne kanssamatkustajien katseet hikisessä selässäni, ja tiedän kuinka moni heistä toivoo, että hiljentäisin lapsen heti, enkä hetken kuluttua. Miellyttävä se tilanne ei siis ole. Kaikkia väsyttää ja turhauttaa. Se, että istuu joka päivä kolme tuntia julkisissa on tehnyt sen, että yritän tehdä kaiken voitavani, jotta kumpikaan meistä ei olisi väsynyt eikä kiukkuinen kun matkustamme. Näiden smoothieden avulla on estetty niin monta nälkäkiukkua ja tuskanhiki-karpaloa.

Kirja:

Kani, joka tahtoi nukahtaa.
Tämä lastenkirja on tehnyt lapsen nukahtamisesta niin paljon helpompaa. Kuuntelemme tämän saman kirjan nykyään aina iltaisin minun lukemani iltasadun jälkeen, ja lapsi on joka kerta nukahtanut ennen kuin 15 minuuttia on tullut täyteen. Nukahdan tähän kirjaan usein itsekin, sillä lukijan ääni on meditatiivisen rauhoittava ja satu on niin tylsä ettei sitä voi kuunnella tuntematta suurta halua nukahtaa. Suosittelen kaikille, mutta erityisesti energisille lapsille ja heidän väsyneille vanhemmilleen.

 

Kauneusuote:
Atopik Balance Akne – hoitogeeli

Kuten e-pillereitä lopettaessa vähän pelkäsinkin, on iho ajautunut ihan todella surkeaan kuntoon viimeisten parin viikon aikana. Suurimpana apuna tämän hetkisen ihon hoidossa on ollut Atopikin Akne -hoitogeeli. Levitän sitä kasvoille pipetillä niihin kohtiin, jotka sitä vaativat. Hoitogeelin antimikrobisen salisyylihapon kuorivat ominaisuuden vähentävät epäpuhtauksia, jonka lisäksi tuote myös kuivattaa ja puhdistaa epäpuhtauksia ja tulehtunutta ihoa. Yleensä jo aamulla ero illan ihoon on silmin havaittava.

Applikaatio:
Bookbeat

Olen hurahtanut äänikirjoihin nyt ihan täysin. Minulla ei varmaan koskaan lukiessa ole ollut samaan aikaan monta kirjaa kesken, mutta kuuntelemalla se kyllä onnistuu. Tällä hetkellä kuuntelussa on Michelle Obama, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Idiootit ympärilläni, ja Sapiens ihmisen lyhyt historia sekä Miksi nukumme.
Tästä linkistä saatte muuten yhden ilmaisen kuukauden Bookbeatiin. Erityisen nerokkaalta ja omaa arkea helpottavalta tuntuu se, että joku toinen lukee lapselle, edes toisinaan, iltasadun puolestani. Lapsi nukahtaa yleensä huomattavasti nopeammin, sillä aina kun luemme fyysistä kirjaa haluaa hän nähdä kuvat,ja istua vieressäni joten uni ei koskaan tuu kirjaa lukiessa vaan vaikkapa vasta tunti sen loppumisen jälkeen, mutta jonkun toisen lukiessa uni yllättää jo aiemmin, mikä on tietysti ihanaa ja pidentää sitä aikaa, joka minulla on vain itselleni. Ja niille omille äänikirjoilleni, heh. Lisäksi koti ei varmaan vielä koskaan ole ollut näin siisti ja puhdas kuin nyt, sillä kirjaa kuunnellessa mikään kotiaskare ei tunnu ollenkaan niin vaivalloiselta. 

Vaate:
&Other Storiesin taivaansininen neule, jota olen käyttänyt vähintään joka toinen päivä sen ostamisesta lähtien. Tukan ja kasvojen väri näyttää siinä neuleessa paremmalta, kuin missään toisessa omistamassani yläosassa.

 

 

Biisi:

Hozier – Take me to church

&

Anna Naklab – Supergirl

Muisteltiin muutama päivä sitten videoiden ja kuvien voimin erästä ystävien kanssa tehtyä mökki-viikonloppua, ja tämä kappale oli niihin aikoihin meidän kaikkien voima-anthem. Se kävi aika nopeasti selväksi, kun kuunteli viikonloppuna kuvattuja videoita. Niissä noin 70% taustalla soi tämä Naklabin Supergirl. Kuuntelin sen tuona kesänä puhki, mutta nyt se tuntui taas raikkaalta, uudelta ja voimaannuttavalta.

Podcast:

Auta Antti! 2.kausi alkoi perjantaina, joten tietysti se.

Elämä tuntui vähän tyhjältä podcastin ollessa tauolla, mutta nyt taas siltä että kaikella on merkitys ja maailma on täynnä hyviä ihmisiä ja kaikki järjestyy ja minä pystyn ja niin sinäkin.

Elokuva:

Green Book

Kävimme eilen illan viimeisessä näytöksessä katsomassa Green Bookin, ja voi itku kuinka ihana se oli. Ja hauska. Nauroin ääneen niin monessa kohtaa, että sekosin laskuissa (yritin oikeasti laskea, sillä en yleensä koskaan naura videoita/elokuvia/sarjoja katsoessani tai lukiessani – korkeintaan hymähtelen, vaikka asia olisikin mielestäni todella hauska). Naurattamisen lisäksi tuo elokuva myös liikutti. Erityisesti Viggo Mortensenin roolisuoritus Tony Lip:nä sai sydämen hykertelemään niin monta kertaa. Elokuvan kantava voima on sen riemastuttava dialogi, ja kahden miehen kaunis tarina ystäviksi kasvamisesta ja ennakkoluulojensa hylkäämisestä.  Ihana, ihana elokuva. Mene ja katso, jos et vielä ole.

Viikon kohokohta:

 

♡ Meillä on poikaystävän kanssa varsin rajallisesti yhteistä aikaa. Olemme jo pitkään haaveilleet siitä, että olisi aikaa ja mahdollisuus harrastaa yhdessä jotain. Tällä hetkellä sellaista mahdollisuutta ei oikein ole, mutta yhteisen harrastuksen puutteessa päätimme aloittaa yhteisen rutiinin. Poikaystäväni tutustutti minut tähän Wim Hof – metodiin ja myi sen minulle kertomalla, että metodin avulla en tulisi kärsimään flunssasta enää koskaan. Liittyi metodin noudattamiseen varmaan muitakin positiivisia tuloksia, mutta kun tuntuu etten ole vuoteen juuri muuta tehnytkään kuin kärsinyt flunssasta, niin tuo flunssan karkotus oli niistä se kaikkein tärkein. Metodiin kuuluu meditaation ja joogan lisäksi spesifi hengitysharjoitus ja sitä seuraava jääkylmä suihku. Ensimmäisen harjoituksen jälkeen olo oli liki maaginen. Keho tuntui vireältä, ja ajatus oli kristallin kirkas. Oli autuas ja pystyvä olo. Mutta jo muutaman päivän päästä aloin ärsyyntyä hengitysharjoituksiin, en pystynyt keskittymään vaan tunsin vain kuinka ärsytys kasvoi rintakehäni alla. Päätinkin, ettei hengittäminen selvästi ole minun juttuni, mutta muissa rutiineissa aion kyllä pysytellä. Erityisesti jääkylmät suihkut ja jooga ovat tulleet jäädäkseen. Tämä yhteinen rutiini on ihana, ja ehdottomasti yksi viikon kohokohdista.

♡ Perjantaina meitä vastapäätä bussissa istunut vanhempi nainen, joka sanoi lähtiessään meidän olevan ihastuttava parivaljakko. Hymyilytti sekä minua, että Albaa, ja tuo hyvä fiilis piti otteessaan koko viikonlopun. Hassua, miten iso vaikutus ihan pienen pienillä ystävällisillä eleillä ja sanoilla voikaan olla.

♡  Ex- mieheltä saatu viesti, jossa luki kaikessa yksinkertaisuudessaan vain Olet hyvä äiti.
Mikään positiivinen palaute ei koskaan tunnu yhtä hyvältä, kuin se jonka saa äitinä olemisestaan.

in lifestyle, Yleinen by
17 Likes

20 maaliskuun 2019 - 17:00

in tyyli, Yleinen by
10 Likes

 

Pimeä ja pitkä talvi on monille meistä se haastavin aika vuodesta. Kun valoa on varsin rajallisesti, lämpöä ei nimeksikään –  hakeutuu mielikin usein samalle taajuudelle sen ympäröivän pimeän kanssa. En muistaakseni ole koskaan lukeutunut niihin ihmisiin, joille niin käy. Olen viettänyt oikeastaan kaikki talvet Suomessa, ja lähes kaikki tekemäni reissut ovat sijoittuneet keväälle ja syksylle. Talvisin ei ole ollut tarvetta päästä täältä mihinkään. Jostain syystä suunnilleen tähän aikaan keväästä, ihan viimeistään huhtikuun lopulla, tulee sellainen olo että pitäisi päästä pois, ihan mihin tahansa. Alkukevään kova ja kylmä, radikaalisti lisääntynyt, valo ilahduttamisen sijaan ahdistaa. Tuntuu, että se paljastaa kaiken sen, mikä on talven jäljiltä vielä kesken, paljasta ja rumaa. Keväällä, ihan erityisesti niinä kaikkein aurinkoisimpina päivinä, tekisi mieli piileskellä vain sisällä. Odotella vain sitä päivää, kun valo muuttuu pehmeämmäksi, tulee vähän korkeammalta ja luontokin alkaa muuttua ruskeasta ja paljaasta vähemmän paljaaksi ja – ruskeaksi.

Kaamosmasennuksesta en siis tiedä juuri mitään, mutta kevätmasennuksesta kyllä. Oma, surkeahko ja epämotivoinut olo, oikein korostuu kun ympärillä ihmiset intoilevat lisääntyvästä valosta ja sen mukanaan tuomasta energiasta. Tänä vuonna ihanaa ja poikkeuksellista aiempiin vuosiin verrattuna on ollut se, että fyysinen väsymys ei ole vaivannut (kiitos pinaatin, lehtikaalin ja sellerin sekä aikuisten unikoulun), mutta sen puuttuessa tilalle on tullut toinen ikävä oire: itsekritiikki. Olen aina ollut ankara itselleni. Kun teen jotain, ajattelen usein sen olevan oikeastaan aika paskaa ja olen varma, että kuka tahansa muu ympärillä olisi hoitanut homman itseäni paremmin. Ei auta, vaikka kymmenen ihmistä sanoisi, että lopullinen tuotos oli poikkeuksellisen hyvä. Se sisältä kumpuava ankara ääni on niin voimakas, ettei sitä hiljennetä ihan noin heppoisin perustein. Viime aikoina tuo ankara ääni on kuitenkin ollut aiempaa hiljaisempi- se ei ole juurikaan vaikuttanut tekemisiini, eikä ole nuhdellut niiden tekemisten jälkeenkään. Ei siis ennen tätä kevättä. Nyt se pirulainen istuu taas tuossa olkapäällä ja kuiskii, ettei oikeastaan kannattaisi edes yrittää koska eihän mistään kuitenkaan mitään tule. Huomaan taas vertailevani omia tekemisiäni muiden tekemiseen – ja sen sijaan, että osaisin valjastaa sen vertailun kautta heräävän tunteen toisten paremmuudesta voimaksi, inspiraatioksi tai motivaatioksi, niin koen sen yksinomaan huonommuuden tunteena ja sehän nyt on ihan todella syvältä. Taidankin kaivaa hyllystä aikoinaan kesken jääneen Irti Itsekritiikistä- kirjan ja toivoa, että sieltä löytyisi työkaluja tämän akuutin vaivan helpottamiseksi. Aloitin tuon kirjan reilu vuosi sitten vuodenvaihteen jälkeen, ja silloin tuntui siltä että en todellakaan tarvi opusta mihinkään, sillä en suunnilleen edes muistanut sellaisen asian kuin itsekriittisyys olemassaoloa. Noh, nyt taas muistan.
Pahoittelen siis ehkä hivenen harhaanjohtavaa otsikkoa, sillä minulle ei ole hajuakaan kuinka itsekritiikistä pääsee irti. Lasken siis toivoni Ronnie Grandellin varaan.

 

En haluaisi sanoa tätä, sillä aika juoksee muutenkin ihan liian nopeasti, mutta sanon silti: Toukokuu, pidä kiirettä!
Mites siellä, huomaatteko eroja fiiliksessä vuodenaikojen vaihtuessa?

 

Fun fact: nuo kuvien housut ovat olleet haaroista rikki jo ostettaessa, mutta en ole edelleenkään saanut niitä a)reklamoitua tai b)korjattua (vaatisivat kokonaiset kymmenen ristipistoa…) vaan vetelen tuolla ihan tyytyväisenä rikkinäisissä housuissa ja toivon, ettei kukaan huomaa. Vaikka tiedän, että etenkin istuessa reikää ei voi mitenkään olla huomaamatta. Saamattomuus voittaa siis turhamaisuuden n.7-0.

in tyyli, Yleinen by
10 Likes

17 maaliskuun 2019 - 17:31

in lifestyle, tyyli, Yleinen by
9 Likes

Kaupallinen yhteistyö: WSOY ja BookBeat

 

 

Hyvin todennäköisesti tiedät kuka on Steve Jobs. Tiedät miltä hän näytti, ja suunnilleen sen mitä hän elämällään teki. Tiedät mistä hänet tunnetaan, vaikka et tuntisi hänen tarinaansa sen tarkemmin. Minä ainakin tiesin. Kun kuulin syksyllä, että hänen tyttärensä on kirjoittanut kirjan, joka käsitteli ainakin osaltaan sitä miltä tuntui olla Steve Jobsin tytär- mielenkiintoni heräsi heti. Eikä vähiten siksi, etten koskaan ollut edes tiennyt että Steve Jobsilla oli tytär. Tai itse asiassa hänellä oli niitä kolme. Kuulin myös, ettei tuo kirja – Pikkusintti – olisi varsinaisesti mikään ylistys Steve Jobsin mahtavuudesta isänä ja ihmisenä. Pikku Sintin on kirjoittanut tytär, Lisa Brennan- Jobs, jonka isyyttä Steve Jobs ei suostunut julkisesti tunnustamaan vuosiin, ja jonka elämään tämä kuului vain tiettyinä ajanjaksoina, varsin satunnaisesti. Kevään kirjoista tämä oli yksi, joita odotin ihan valtavasti. Toivoin, ettei tämä olisi sellainen ikävä skandaalinkäryinen paljastuskirja, ja sitä tämä ei kyllä onnekseni todellakaan ollut.

Kirja alkaa niin, että Steve on jo todella sairas ja tytärkin aikuinen. Ensimmäisestä luvusta välittyy  kuva, että isä ja tytär eivät ole kovinkaan läheisissä väleissä keskenään. Tytär vaeltelee isänsä talossa miettien mitä kaikkea voisi sieltä varastaa, samaan aikaan kun kuolemansairas isä istuu tyynyihin tuettuna makuuhuoneeksi muuttuneessa työhuoneessaan ja saa ravintonsa letkuilla. Ärsytti. Sekä tyttären käytös, että se että heti alkuun minulle kerrottiin etteivät he päätynetkään sellaiseen hienoon sovintoon isän kuolinvuoteella, kuten elokuvissa yleensä tapahtui. Olin toivonut, että tässäkin tarinassa kävisi niin. Sitten muistin, että tämä kirja on totta- ei elokuva, eikä fiktiota. Totta. Elämää sellaisena kuin se on. Tai voi olla.

Ehkä kirjan ensimmäisestä kappaleesta johtuen olin pitkään jotenkin ärsyyntynyt kirjan kirjoittajaan. Hän ärsytti minua kaikkitietävänä, itseään muita parempana pitävänä lapsena ja hän ärsytti minua varttuessaan. Mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä myötätuntoisempi minusta tuli. Voin vain kuvitella millaista olisi kasvaa niin, että kaikki ympärillä tuntuvat tietävän isäsi, vaikka et itsekään oikeastaan tunne häntä. Mutta sitä en osaa kuvitella miltä tuntuisi, kun oma isä ei haluaisi vuosikymmeneen tunnustaa olevansa isäni.

Huolimatta siitä, ettei Steve ollut juurikaan läsnä tyttärensä elämänsä tai silloinkin kun oli, tuntui siltä ettei hän oikeastaan olisi halunnut olla – niin juuri tuo, että hän oli Steve Jobsin tytär tuntui olevan usein tyttären supervoima. Hän koki ylemmyydentuntoa ja erityisyyttä siksi, että hänen isänsä oli juuri Steve Jobs. Ja se tuntui aivan mielipuolisen surulliselta. Etenkin, kun isä antoi samaan aikaan lehdistölle haastatteluja, joissa sanoi sellaisia asioita kuin noin 28% Yhdysvaltain mielispuolisista asukkaista voisi olla sen tytön isä. Huolimatta siitä, että tämän isyys oli todistettu DNA-testein jo hyvin pian lapsen syntymän jälkeen.

 

 

 

 

Steve Jobs oli kirjan perusteella suhteissaan ja sanomisissaan usein kömpelö ja ajattelematon. Sanoi sellaisia asioita, mitä omalle lapselleen tai oikeastaan kenellekään muullekaan ei kuuluisi koskaan sanoa. Hän oli kylmäkiskoinen ja mielipiteissään usein järkähtämätön. Mutta silti, syystä tai toisesta tunsin usein sympatiaa häntä kohtaan. Tuntui siltä, että Steve oli kuin pieni lapsi, joka oli jäänyt itse vaille sellaista, mitä hänen olisi nyt kuulunut lapselleen antaa. Hän ei ollut saanut (tai halunnut) kasvaa isäksi lapsensa rinnalla, kuten useimmat isät. Hän ei tiennyt kuinka lasten kanssa ollaan, eikä hän osannut kuroa umpoon sitä kuilua joka isän ja tyttären väliin oli vuosien erossa olemisen aikana syntynyt. Hän ei osannut kohdata itseään, eikä siksi kyennyt siihen tyttärensä kanssakaan.

”Isättömyys ei ollut mitenkään ainutlaatuista eikä edes mainittavaa. Minun isäni merkitys oli toisaalla. Minun kasvattamiseni sijaan hän keksi maailmaa mullistavia koneita; häh oli kuuluisa, monitaitoinen ja etevä seuramies.,. Tuskinpa kukaan ajatteli: kyllä tuon kaverin olisi pitänyt käyttää elämänsä tyttärensä kasvattamiseen. Melkoisen julkeaa. Kuinka syvästi sitten surinkin sitä, että olin menettänyt isäni niin moniksi vuosiksi, ja kuinka rajusti tuo suru minusta pulppusikin, tukahdutin sen tai en ollut siitä täysin tietoinen: olin väärässä ja itsekäs; en ollut mitään. En suostunut ajattelemaan mitä hänelle merkitsin tai mitä hän merkitsi minulle, enkä edes isien ja lasten merkittävyyttä toisilleen yleisesti ottaen- olin niin tottunut kieltäytymään koko ajatuksesta, etten edes havainnut sitä: se oli ilmaa, jota hengitin.”

 

 

 

 

 

Sydäntä särki kirjaa lukiessani monessakin kohtaa, mutta silti yksi kohta osui erityisen syvälle. Brennan- Jobs muutti teinivuosinaan isänsä luo (sinnekin todella kohtuuttomin, isänsä laatimin, ehdoin). Kun hän oli vuoden verran isänsä luona asuttuaan toivonut, että isä matkalla työhuoneeseensa olisi tullut ovelle toivottamaan tyttärelleen hyvää yötä – uskalsi toivoa tätä isältään ääneen; kertoi tälle tuntevansa itsensä hirvittävän yksinäiseksi tuossa valtavassa talossa- kuului Isän vastaus ykskantaan ”ei se kuule käy”. Se lause viilsi suoraan tuonne jonnekin äitiyden pehmentämään sydämeeni. Vielä karumman tuosta isän vastauksesta teki ehkä se, että tyttären kysyttyä samaa asiaa isänsä vaimolta – äitipuoleltaan- vastasi tämä empimättä ”toki”. En voinut käsittää, kuinka johonkin niin pieneen ja vaatimattomaan – mutta kuitenkin lapselle tärkeään – pyyntöön voi mitenkään vastata että se ei kuule käy. Kyllähän sellaisen nyt vain on käytävä.

Kaikkein surullisinta tässä Lisa Brennan-Jobsin Pikkusintissä oli se kuinka kovasti lapsi yritti saada isänsä hyväksynnän, koskaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuntui, että kaikki hänen elämässään liittyi siihen, kuinka isä näkisi hänet sitten kulloistenkin valintojen jälkeen. Pitäisikö isä hänestä enemmän sitten, jos hän valitsisikin näin. Mahtuisikohan hän sitten isänsä rakkaimpien piiriin, jos ei olisikaan niin paljon sitä vaan vähän enemmän tätä.  Tytär syytti jatkuvasti itseään siitä, ettei kelvannut isälleen, koki olevansa vääränlainen ja jotenkin epäkelpo. Tuntuu melkein absurdilta, että ihminen joka ei juurikaan ollut läsnä, ja joka ei osannut osoittaa kiintymystään tai rakkauttaan, oli kuitenkin se joka vaikutti tyttäreen kaikkein eniten; hänen valintoihinsa, tekemisiinsä, sanomisiinsa ja tekemättä jättämisiin. En vielä kirjan loputtuakaan osannut päättää kummat hetken olivat surullisempia; ne joissa isä oli mukana, vai ne joissa hän ei ollut. Ihan kuin en osannut päättää sitäkään kumman puolelle asetuin; isän vai tyttären. Lopulta heitä molempia oli oikeastaan aika helppo ymmärtää.

 

 

Vaikka kirja on ennen kaikkea kertomus isän ja tyttären suhteesta, niin mielestäni Brennan-Jobsin äiti ansaitsee ehdottomasti myös muutaman sanan: pidin tuosta naisesta ihan älyttömästi, kaikesta hänen näennäisestä sekoilustaan ja keskenkasvuisuudestaan huolimatta. Erityisesti kohta, jossa hän lähetti silloin 4-vuotiaasta tytärestään Stevelle kuvan jossa tytöllä oli vain Groucho Marx – hassuttelulasit päässään ( ne sellaiset joissa on suuri nenä (kuten Stevellä itsellään oli) ja mustat viikset) ja kirjoitti kuvan taakse >>kyllä tuo tyttö mahtaa olla sinun lapsesi>> Vastauksena haastatteluun, jossa Steve oli arvellut, että 28% Yhdysvaltain miespuolisista asukkaista voisi olla tytön isä. Lukijana tuntui jotenkin huojentavalta ajatella, että vaikka Brennan-Jobs ei koskaan saanut sellaista isää, kuin olisi tarvinnut, niin hänellä oli kuitenkin sellainen äiti, jollaista ei olisi edes osannut toivoa. Huolimatta siitä, että äiti käyttäytyi välillä täysin käsittämättömällä tavalla ja päästi suustaan sellaisia asioita mitä aikuisen ei koskaan lasten seurassa tulisi päästää, oli silti alusta alkaen selvää että tämä rakasti tytärtään enemmän kuin mitään, ja yritti parhaansa kaikella mitä hänellä oli, ja se oli lopulta kuitenkin riittävästi.

 

 

Tämä oli muuten ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin liki alusta loppuun. Latasin BookBeatin ihan vain juuri tätä kirjaa varten, sillä halusin antaa äänikirjoille mahdollisuuden. Ja ehkä vähän myös siksi, että tällä viikolla oli aivan järjettömän paljon töitä, eikä lukemiselle ollut aikaa niin paljon, kuin sitä olisin tarvinnut. Olen aina pitänyt lukemista huomattavasti mukavampana, kuin kuuntelemista – mutta nyt taisin oivaltaa myös kuuntelun hienouden. On ihanaa, kun kädet ovat vapaana ja samalla kun elää jossain muualla, voi saada aikaan asioita myös tässä ajassa ja elämässä. Siivosin vaatekaapit, pyyhin kaikkien viherkasvien lehdet, vaihdoin imurin pölypussin, pyyhin asunnon kaikki 7 ovea, siivosin kosmetiikkakorit-  tein toisin sanoen kaikkea sellaista, mitä harvoin tulee muuten tehtyä. Nyt en edes varsinaisesti ajatellut tekeväni mitään, sillä keskityin vaan kuulemaan millaista oli olla Steve Jobsin tytär. Sen lisäksi, että koti on puhtaampi kuin aikoihin, tiedän nyt myös miltä se on tuntunut. Ainakin vähän laidasta. Enkä voisi olla onnellisempi siitä, etten se lapsi ollut minä.

BookBeat tarjoaa nyt teille lukijoille ilmaisen kuukauden palveluun täällä (etu on vain uusille asiakkaille). Sieltä löytyy tämän Pikkusintin lisäksi myös tuhansia muita ääni- ja e-kirjoja. Uututeena BookBeatilla on nyt perhetilit ja lasten omat profiilit.

Tämän Pikkusintin suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan vähintään 1.25x – nopeudella, sillä lukijan tahti oli todella verkkainen. Tuskastuin ennen kuin 5% kirjasta oli tullut täyteen, ennen kuin kuulin että vauhtia voi nopeuttaa. Itse kuuntelin suurimman osan kirjasta 1,75x nopeudella, mutta poikaystävän mielestä se kuulosti täysin mielipuoliselta, joten en ole varma voinko suositella sitä kenellekään.

Jos olet lukenut/kuunnellut kirjan, niin olisi kiva kuulla millaisia ajatuksia heräsi.

in lifestyle, tyyli, Yleinen by
9 Likes