22 toukokuun 2019 - 16:52

in lifestyle by
27 Likes

 

Siitä lähtien, kun Alba on syntynyt – tai oikeastaan jo pitkään ennen sitä – mieluisin asia itsessäni on ollut se, että olen äiti (tai tulen olemaan äiti). Emme olleet ehtineet yrittää lasta kovin pitkään, vaan ns.ensimmäisellä tärppäsi. Oli uudenvuotenaatto. En olle koskaan ollut kovinkaan kärryillä kuukautiskierrostani, mutta silloin tuntui, että edellisistä kuukausista oli ikuisuus. Mutta raskaustestin tein, jotta tietäisin ostasimmeko skumppaa seuraavan päivän juhlintoihin vai emme.
Testi näytti, ettei kannattaisi.

Olin raskaudesta sekä innoissani, että hämilläni. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ollut oikeastaan ehtinyt valmistautua raskaaksi tulemiseen, mikä toisaalta oli vain hyvä asia. Kerroin raskaudesta kaikille varmaan jo ennen viikko kahdeksan, ihan vain koska olin niin innoissani. Pari päivää tuon positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen menimme ystäväpariskunnan luo kylään, ja sovimme hississä ennen sisään astumista, ettei kerrota asiasta vielä. Lapsen isä kertoi raskaudesta ennen kuin ovi ole ehtinyt kunnolla edes aueta. Ja samaa linjaa noudattelin myös itse. Tammikuun alussa oli Venla- gaala, jossa Iholla-sarja oli ehdolla vuoden Realityksi. Olin silloin ehkä juuri juuri toisella kuulla, ja kerroin raskaudesta aivan kaikille: mm. Arman Alizadille, joka voitti tuon vuoden parhaan realityn pystin meidän nenämme edestä. Menin onnittelemaan, ja kerroin olevani jäinen siksi koska en ole juonut mitään koska olen raskaana. Hän kiitti onnitteluista, mutta ei onnitellut takaisin.  Sen jälkeen pidin Armanista vähän vähemmän. Sillä ajattelin, että kaikkien pitäisi ola minun raskaudestani suunnilleen yhtä innoissaan, kuin minäkin olin. Onnitella nyt vähintääkin.

Elin raskausaikana todella normaalia elämää. Kävin edelleen toisinaan ulkona tanssimassa ystävieni kanssa. Olin sosiaalisesti varmaan aktiivisempi, kuin olin ennen raskautta ollut. Olimme jatkuvasti menossa, ja se tuntui silloin jotenkin todella tärkeältä. Että minuahan ei yksi raskaus hidasta, tai muuta. Nyt se tuntuu vähän huvittavalta todistelulta, mutta se sallitatkoon.

 

Sitten kun Alba lopulta, liki 42 viikon odotuksen jälkeen, syntyi. Olin niin onnellinen ja jotenkin täysi, kuin voin kuvitella ihmisen koskaan olevan. Teki mieli huutaa koko maailmalle, että tajuatteko mitä minulle, meille on juuri tapahtunut. Katsokaa nyt tätä. Meillä on lapsi. Minä olen äiti. Tuo pieni ihminen on kasvanut minun sisälläni 41 viikkoa ja kolme päivää, ja minä olen synnyttänyt hänet tähän maailman ja silti hän on täysin minusta erillinen, kokonainen, ehjä ihminen.

Vauvakupla kesti pitkään. Alkuun Alba nukkui. Siis lähinnä vain nukkui. Yöt, päivät- kaikki, koko ajan. Missä vain, mihin aikaan tahansa. Ehkä kahden kuukauden jälkeen se kuitenkin muuttui. Pahimmillaan herätyksiä oli yhdessä yössä 17. Vuorokauden ajat, päivät, viikot sekottuivat toisiinsa, muuttuivat yhdeksi taikinaksi. Lapsi nukkui vain silloin kun minä liikuin. Kävelin rattaiden kanssa tuntikaupalla ympäri kaupunkia niin väsyneenä, etten oikeasti olisi jaksanut ottaa askeltakaan. Liikennevaloissakin vaunut täytyi pitää liikkeessä, tai lapsi heräsi. Silloin kun ulkona oli niin kamalaa, ettei sinne voinut mennä sillä rattaiden renkaat eivät olisi pyörineet loskassa, kävelin tuntikaupalla lapsi rintarepussa makuuhuoneesta keittiöön, ja sieltä olohuoneeseen. Heti, kun pysähdyin – lapsi heräsi.

Nyt tuo aika tuntuu niin kovin lyhyeltä, mutta silloin kun sitä eli, tuntui kuin en olisi koskaan elämälläni koskaan mitään muuta tehnytkään kuin kävelyttänyt lasta uneen.

Ensimmäisen syntymäpäivänsä iltana lapsi nukahti ensimmäisille kokonaisille yöunilleen. Ja pian sen jälkeen niin alkoi tapahtua oikeastaan joka yö. Sen jälkeen kaikki muuttui, taas. Tuon ensimmäisen vuoden aikana en käynyt juuri koskaan missään, sillä olin sellaiseen ihan liian väsynyt. En halunnut ystäviä kylään, sillä lapsi huusi niin paljon, ettei seurustelusta olisi tullut oikein mitään, tai niin ainakin ajattelin. Olin paljon kotona, jos kävelyita ei lasketa. Paljon yksin. Todella yksin.

Ensimmäisen vuoden, ja niiden kokonaisten yöunien, jälkeen aloin taas tuntea itseni itsekseni, ja kaikki helpottui. Elämä alkoi palautua vanhoihin uomiinsa, vaikka samaan aikaan mikään ei kuitenkaan ollut kuten ennen. Eikä tule koskaan enää olemaankaan. Ja se on ihanaa.

 

Olen puhunut täälllä noin sata kertaa aiemminkin Auta Antti! – podcastista, ja puhun siitä taas. Podcastissa sen kuuntelijat siis esittävät Antille kysymyksiä, joihin hän vastaa. Yhdessä ensimmäisistä jaksoista Antilta oli kysytty tällainen, takuulla monia mietittyvä kysymys:

 ”Oon 32v nainen ja yritän päättää haluaisinko lapsia. Lapset on musta ihan hauskoja ja klaaraisin varmaan yöheräämiset jne. mutta en koe kutsumusta äitiyteen. Ongelma on, että inhoan kaikkia äitijuttuja. Tutut äidit on kaikki viikonloput jossain skidiristeilyillä, lasten teattereissa, hoplopeissa tai vähintään lapsen kaverisynttäreillä. Kaikki tää kuulostaa musta painajaismaiselta. Inhoan melua ja vieraiden ihmisten kanssa juttelua. Mies, jonka kanssa sen muksun varmaan tekisin on samanlainen ellei pahempi.Voiko näistä lähtökohdista yrittää tehdä lapsesta normaalia vai tulisko siitä joku kouluampuja?”

Muistan ensinnäkin ajatelleni usein itse ihan samoin. Ajattelin, etten ole sellainen kun äitien jotenkin kuuluisi olla. JA sitten lapsen saatuani tajusin, ettei ole olemassakaan mitään sellaista universaalia äitiyden roolia, jota kuuluisi toteuttaa. Jokainen on äiti lapselleen omana itsenään, sellaisilla tavoilla jotka tuntuvat itselle luontevilta. Nimimerkillä: olen käynyt lapsen kanssa yhden kerran hoplopissa, enkä koskaan kaverisynttäreillä tai skidiristeilyillä.

Antti oli pyytänyt tuota jaksoa varten äiti-ystäväänsä vastaamaan kysymykseen hänen puolestaan, ja olen kirjoittanut tuon jaksossa kommentoineen äidin kirjeen ylös sellaisena kuin se oli, ja jaan sen nyt tässä teille. Ehkä siellä on joku, joka ei ole sitä vielä kuullut ja jolle se tekee saman kuin minulle. Antaa anteeksi sen, ettei äitinä oleminen tunnu aina maailman suurimmalta siunaukselta (kirouskin on käynyt monesti mielessä) , mutta kertoo kuitenkin samalla sen, ettei sitä vaihtaisi koskaan mihinkään. Eikä koskaan tule mitään suurempaa, kuin se oma lapsi.

”Vanhemmuutta on aivan turha suunnitella, koska kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Kysyjän dispositiosta jo huomaa, että hän ei ole niitä, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen, että kestovaippailu ja sormiruokailu ja kantoliinailu ja muut –ilut olisivat tarpeeksi tyydyttämään ihmisyyttä hänessä, vaan on varmasti niitä ihmisiä, jotka tuntevat näiden asioiden tyhjyyden kuminan sydänalassaan ja eläisivät jatkuvan eksistentiaalisen kriisin kourissa. Tässäkö tämä elämä oli? Näidenkö olisi tarkoitus olla niitä elämän parhaita vuosia? Millaista sanoinkuvaamatonta paskaa ne muut vuodet sitten ovat? Vanhemmuus on loppujenlopuksi vain sarja tapahtumia joiden tarkoitus on osoittaa sulle sun kyvyttömyytesi vanhempana. Plus muun muassa tää sä passiivin käyttö on yksi esimerkki siitä miten vanhemmuus voi turmella aivosolukkoa. Kukaan ei tätä osaa, mutta kaikki luulevat että muut osaavat. Kaikesta tulee huono omatunto. Jos tämän asian kanssa eläminen on ihan ok niin siitä vain porsimaan. Vanhemmuuden suurin salaisuus on se, että siinä vain villisti improtaan menemään täysin fiilispohjalta vaan kokeillaan jospa mä nyt sitten tekisin vaikka näin. Jotkut tekevät sitten huonoja kokeiluja. Esim. lasten rokottamatta jättäminen ja toiset sitten parempia kokeiluja esim. lasten rokottaminen. Mutta pointti on se, että kaikki vain haparoivat pimeässä yrittäen löytää fikkaria. Aivan jokainen vanhempi lähtee esikoisen kanssa sairaalasta epäuskoisena siitä, että antavatko ne tämän nyt minulle mukaan? Mitä hittoa?! Olettavatko ne että minä nyt tiedän mitä tälle pitää tehdä? Tämähän on vähän niinku oikea ihminen. Minähän pilaan tämän.

Hoplopia ja lapsi-synttäreitä minäkin pelkäsin mutta nykyään koen ne oikein kivoina asioina. Koska niiden ajan mun ei itse tarvitse viihdyttää silkohapsia. Leikkiminen on aivan poskettoman tylsää. Lapset rakastavat toistoa ja ovat banaalisen tarkkoja itsekeksimistään täysin mielivaltaisista  säännöistä. Se johtaa siihen, että leikkiminen on tylsän lisäksi myös täynnä sudenkuoppia, koska jos erehdyt ottamaan jonkun esineen käteesi väärässä kohdassa niin kaikki muut esineet lentävät kohta seinään.

Toiset äidit ovat internetseissä kamalinta mitä on, mutta livenä ne voivat olla tosi hyvä asia olla olemassa, kunhan hankkii ne äitikaverit jo ennen äitiyttä, ettei sitten tarvitse lähteä leikkipuistosta niitä naaraamaan. Yksi mun leikkipuistossa löytämäni äitikaveri on 23-vuotias lähihoitaja ja niin mukava kuin hän tavallaan onkin, niin sellainen tarjonta siellä saattaa olla; ohuehko. Kaikki äidit (isätkin varmaan) kuitenkin hassahtavat kaikista varoituksista huolimatta viimeistään sitten raskausaikana suunnittelemaan sitä millainen äiti minä olen. Ja miten minä sitten en tee tätä tai tuota asiaa. Se on kovin inhimillistä, mutta täysin typerää. Kuten monet inhimilliset asiat ovat. Kaikki kivat periaatteet täysimetyksestä ja ruutuajoista lentävät huutonaurun kera vuorotellen roskiin jossain vaiheessa, joten mitä vähemmän niitä erehtyy etukäteen laatimaan sen parempi psyykelle.

Jos sitten ei puhuta vanhemmuuden suunnittelemisesta vaan lisääntymisen suunnittelemisesta, niin siihen sanon hieman vakavammin, että se on sekä mahdotonta, että järkevää. Mahdotonta se on siksi, ettei se välttämättä tapahdu ihan sormia napsauttamalla vaan on yksi niistä asioista maailmassa, jota ei voi itse päättä tapahtuvaksi silloin kun haluaa. Tämän täydellisen kontrolloimattomuuden kohtaaminen ja sisäistäminen voi olla aika vaikea paikka, joka vetää nöyräksi ja surkeaksi jopa kaikkein pystyvimmät ja reippaimmat toimitusjohtajafitnessmallit.
Järkevää se on siksi, että mitä aikaisemmin siihen päättää ryhtyä sitä enemmän ovia jättää itselleen auki. Esimerkiksi mahdollisesti tarvittavien hoitojen tai jopa adoption suhteen.

Kouluampujiksi ei kasvateta vaan kouluampujiksi kasvetaan. Eli kaikki suhteellisen normaalit vanhemmat tekevät varmasti parhaansa, ja toivovat ettei lapsesta tulisi kouluampujaa. Mutta joistain silti tulee ja se on loppujenlopuksi täysin riippumatonta siitä mitä vanhemmat ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Ainoa eroa kouluampujien vanhemmissa ja muissa vanhemmissa on se, että kouluampujien äidit valvovat loppuelämänsä miettien mikä niistä heidän virheistään johti siihen, että näin tapahtui kun taas muut vanhemmat valvovat loppuelämänsä miettien että kävipäs heillä tuuri että kaikista niistä heidän vanhempina tekemistään virheistä huolimatta lapsesta ei kasvanut kouluampujaa. Sen tajuaminen että lapsi on oma yksilönsä, johon tavallinen rakastava vanhempi pystyy vain rajallisen määrän vaikuttamaan on asia, jonka jokainen vanhempi  jossain vaiheessa joutuu kohtaamaan.

Oikein kivasti taas tämäkin osui ajoitukseltaan tämä kysymys, kun olen koko viikon hoivannut noroisia yrjökasoja ja sitten niiden tervehdyttyä taas huomannut, että ai niinoikeastaan ne olivat kivempia noroisina yrjökasoina kun terveinä ne ovat kiukkuisia ja riitelevät ja vaativat leikkimään, mikä on ihan kauheaa. Ja sitten oon taas vähän itkenyt, että miten paska äiti mä olen ku pidän lapsistani enemmän sairaina. Mutta tässä se vanhemmuus varmaan pähkinänkuoressa onkin: ei siinä logiikalla ole mitään osaa. Siksi terveiseni tälle kysyjäpololle ovatkin, että jos edes mietit sitä, niin anna mennä. Kun mietittiin yritetäänkö toista, käytiin pitkä keskustelu siitä, että ei saatana sittenkö taas tulee synnytyksen jälkeinen masennus ja ehkä keskenmenopettymykset ja sitten ei ainakaan ole koskaan enää vapaa-aikaa ja heipparallaa parisuhde ja ei vittu miten typerää on aloittaa alusta ja siirtää taas x-vuodella eteenpäin sitä hetkeä, jolloin ollaan taas vapaita edes käymään vessassa yksin, mutta silti ainoa argumentti joka siinä keskustelussa merkitsi mitään oli tämä: entä jos me 60-vuotiaina kadutaan ettei yritetty. Se oli ainoa argumentti asian puolesta, ja silti se voitti. Ja hetkeäkään en ole katunut. Se siinä on että sitä ei kadu. Vaikka järki sanoo, että tää on täysin mielipuolista niin kun se oma räkänokka katsoo sua silmiin, niin sitä ei kadu hetkeäkään. Niin yksinkertaista se on. Eli jos ei ole vakaumusta ja tietoa siitä, että ei lapsia halua, mikä on todella jees päätös sekin, vaan tuntee edes vähän kaipausta siihen hommaan, ja jos siihen on vielä mahdollisuuskin, lisääntymispartneri ja muu rekvisiitta, niin väitän että harva sitä katuu, kun taas jos ei edes yritä koska pelottaa, niin sen päätöksen kanssa eläminen loppuelämän ajan voi olla aika raskasta.”

 

 

Kiitos sinulle tuntematon äiti, joka sanoitit sen, mitä olen itse lukuisia kertoja yrittänyt siinä onnistumatta.

Edelleen, viiden vuoden jälkeen aika usein tuntuu, että paras asia minussa on se, että olen Alban äiti.

Tai ainakin se on asia, josta itsessäni olen kaikkein ylpein.

 

 

in lifestyle by
27 Likes

20 toukokuun 2019 - 13:35

in lifestyle by
14 Likes

 

Tuli kesä. Ei mikään kevät, vaan ihan täysi kesä. Alkuviikosta olimme Alban kanssa puistossa molemmat vielä kevyttoppatakeissa ja niiden päälle vedetyissä kuoritakeissa, mutta siitä jo muutaman päivän päästä t-paidassa tuli kuuma. Ihan käsittämätöntä. Ja käsittämättömän ihanaa.

Olimme päivän mummolassa. Olin koko viikon ollut ihan poikkeuksellisen energinen. Päiväunet eivät olleet käyneet edes mielessä. Mutta lauantaina aamupäivällä, heti kun olimme kurvanneet tuttuun pihaan,  tuntui yhtäkkiä siltä, kuin koko viikon univelka ja väsymys, jota en ollut aiemmin tuntenut, olisi laskettu silmäluomille ja sydämelle samaan aikaan. Olin niin uuvuksissa, etten pystynyt oikein mihinkään. Pötköttelin ja olin vain.  Mikä oli ihanaa ja varmasti tarpeellistakin. Kun on paljon lapsen kanssa yksin, otan kyllä yleensä kaiken ilon irti siitä, jos on joku toinen joka voi olla lapselle seurana.

Tuo kuva Albasta ja tämän (toistaiseksi) nuorimmasta serkusta on niin liikuttava. Siskoni, jolle lähetin tuon kuvan kertoi palan nousseen kurkkuun tuosta kuvasta: kaksi niin pientä, niin suuressa maailmassa. Äitiyshuurut, tiedättehän. Pala on ainakin mun kurkussa ollut holleilla siitä lähtien, kun Alba syntyi. Ei vaadita kovinkaan paljoa, että se nousee kurkkuun ja kyyneleet kihoaa silmiin. Usein riittää ihan vain sellainen lämmin katse, tai vilpittömästi lausuttu kiitos.

Alballe on muuten nyt alkanut selkeästi kehittyä sellainen vaihe, että hän haluaa itsenäistyä – tehdä asioita itse, erillään minusta. Bussissa hän mielellään istuu eri puolella, kuin minä. Haluaa kävellä kotiin vähän minun edelläni. Menee vähän kauemmas, kuin aiemmin olisi uskaltanut. Haluaa hoitaa kaupassa asioinnin, ja ravintolassa tilaamisen itse. Samaan aikaan se tuntuu sekä ihan hurjan ihanalta, että vähän pelottavalta. En tiedä missä välissä tuo kaikki kasvu on tapahtunut?

Varmaan öisin, kun minä olen nukkunut.

 

 

Käyn nykyisin enää aika harvoin missään pr-tapahtumissa. Lähinnä siksi, että olen yleensä töissä päivisin, jolloin suurin osa tapahtumista pidetään, mutta myös siksi että vapaa-aikaa on nykyään aika vähän, ja olen tullut todella tarkaksi sen suhteen kuinka haluan aikani käyttää. Viime viikolla oli kuitenkin kaksikin ihan poikkeuksille ihanaa tapahtumaa, joihin osallistumista ei tarvinnut kyllä hetkeäkään miettiä – eikä katua. Toinen tapahtumista oli New Nordicin järjestämä Herbal School. Tapahtuma pidettiin Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa (joka on muuten ihan älyttömän upea paikka, tiedoksi kaikille heille jotka eivät ole siellä vielä koskaan käyneet). Tapahtuman tarkoituksena oli kasvattaa tietämystämme kasvien hyvinvointia lisäävistä- tai niitä tukevista käyttötavoista. Lisäksi koulutukseen kuului workshop, jossa valmistimme itse luonnonkosmetiikka. Päivä huipentui vielä yhteiseen kasvisillalliseen Yes Yes Yes – ravintolassa, jossa en vielä ennen viime viikkoa ollut koskaan käynyt kunnolla syömässä. Ruoka oli pääosin todella hyvää, mutta palvelu todella hidasta. Jouduin aikataulusyistä mm.skippamaan koko aterian parhaan osuuden, eli jälkiruoan ja se jos mikä on tietysti todella surullista. Onneksi seura oli ihanaa, ja skumppa kylmää.

Ehkä joku teistä muistaakin, mutta olen käynyt nyt muutamia kertoja Bay Helsingissä Reformer Pilateksessa. Viime viikkoina en ole kuitenkaan harmikseni saanut mahdutettua itseäni niille haluamilleni tunneille (tunnin kapasiteetti on vain kahdeksan henkilöä, ja siinä piileekin ehkä juuri tuon tunnin mahtavuus: opetus tuntuu todella henkilökohtaiselta, kun ohjaajalla on aikaa ja mahdollisuus korjata virheasentoja tms.) joten olen tyytynyt lähijoogasalin tavallisiin Pilates-tunteihin. Ei siis tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun sähköpostiin kilahti kutsu Bay Helsingin reformer-tunnille, ja tunnin jälkeen olisi vielä tarjolla Palms and Berries Acai-bowleja, joihin en vielä Suomessa ollutkaan aiemmin missään törmännyt. Viime viikon perjantai alkoi siis parhaalla mahdollisella tavalla; hikoilulla ja järjettömän hyvällä aamiaisella.
Tuolla Bay Helsingissä tunnelma on jotenkin todella kiva. Sinne mennessä on aina sellainen kotoisa olo. Ihmiset tervehtivät toisiaan. Kaikilla on hyvä olla, tai tietävät että viimeistään tunnin jälkeen on hyvä olla. Miljöö on ihana, ja Kanavanranta aivan valtavan kaunis. Erityisesti sateella ja kesäisin.

Viime viikko oli oikeastaan ihan kaikelta osin todella ihana, ainoa mikä jäi harmittamaan oli se että missasin lauantaina Karri Koiran ja Ruudolfin keikan Leblonissa. Ehkä tiesittekin jo, mutta rakastan heitä molempia. Eikä tässä maailmassa kovinkaan moni biisi tunnu samalla tavalla kesältä ja vapaudelta, kuin Leijonakuningaslaulu tai Mammat Riivaa.
Tuon pienen miinuksen kanssa annan viime viikolle arvosanaksi 9-.

Toivotaan, että tästä viikosta tulee edes melkein yhtä hyvä.
Huomenna on Alban päiväkodin kevätjuhla ja perjantaina aamulla lähden kahden rakkaimman ystäväni kanssa reissuun kokonaiseksi neljäksi päiväksi. Tiistain ja perjantain väliinkin mahtua kaikkea kivaa aina terassin avajaisista, pilatekseen ja pyöräilytreffeihin ystävän kanssa. Lisäksi tällä viikolla olisi tarkoitus taas aloittaa aamukuuden juoksulenkit, ja pulahtaa lenkkien jälkeen uimaan Eiran rannassa. Tämä tulkoon virallisesti kesän ensimmäinen viikko. Säätiedotusta kun katsoo niin näyttää juuri siltä, kuin Suomen kesän kuuluukin: sadetta ja pilviä, mutta kuitenkin yli 20 astetta.

Hyvää viikkoa mulle ja sulle.

in lifestyle by
14 Likes

14 toukokuun 2019 - 19:01

in lifestyle, Perhe, tyyli by
32 Likes

 

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka kommentoitte tai laitoitte viestiä tuon edellisen postaukseni jälkeen. Tuon postauksen julkaiseminen ahdisti enemmän, kuin varmaan yhdenkään postauksen julkaiseminen ennen sitä – mutta kaikkien saamieni viestien ja käymieni keskustelujen jälkeen olen ihan varma, että tuo teksti oli tarpeellista kirjoittaa. Tarpeellista niin minulle itselleni, kuin ilmeisesti aika monelle teistäkin. Kaikkein lohduttavimmilta tuntuivat ne (kymmenet!) viestit, joissa kerrottiin että lapsia oltiin saatu toisen munanjohtimen poistamisen jälkeenkin enemmän kuin yksi. Moni myös lohdutti, että usein tuo yksinäinen munanjohdin ottaa toisen poistamisen jälkeen hoitaakseen myös toisen tehtävät, eikä heilahdus hedelmällisyydessä välttämättä ole ollenkaan niin radikaali kuin äkkiseltään voisi ajatella. Harmi, ettei leikkauksen jälkeen minua hoitanut henkilökunta ollut ihan yhtä optimistinen arvioissaan.

Mitään muuta asiaa minulle ei sitten varsinaisesti ollutkaan. Mutta tekee vain välillä mieli kirjoittaa ei mistäänkin.

Ehkä jo kyllästymiseen asti olen paasannut täällä siitä kuinka valtavan suuri ero olotilassa, niin fyysisessä kuin erityisesti henkisessäkin, on tapahtunut tämän vuoden aikana. Tarkemmin, pillereiden lopettamisen jälkeen. Kaikki ne kaksi vuotta jotka pillereitä söin olivat elämäni mähmäisimmät. Olosuhteissakin oli tietysti paljon sellaista, joka edesautti sitä mähmää, mutta kuitenkin kamalinta noissa vuosissa oli se, etten tuntenut itseäni. Heräsin melkein joka aamu niin, että rintaa puristi ja edessä oleva päivä tuntui liki pelkästään ahdistavalta. Olin kyyninen ja pessimistinen aivan kaikkea ja kaikkia kohtaan. En pitänyt itseäni tai taitojani juuri mitään- tai oikeammin en edes ajattelut että oli taitoja, joita olisi voinut pitää minään. Ärsyynnyin helposti, ja sekin kasvoi usein sellaisiin sfääreihin, joka oli minulle ihan täysin vierasta. Kaikki tuntui raskaalta, ja kävin niin pimeissä paikoissa ettei niihin ollut paistanut aurinko koskaan. En kuitenkaan missään vaiheessa osannut ajatella, että kaiken sen vierauden takana voisi olla muutankin, kuin vieras elämäntilanne.

Vuoden lopulla poikaystävä kuitenkin varovaisesti ehdotti, että mitä jos kuitenkin kokeilisit jättää tuon hormonaalisen ehkäisyn pois. Ihan vain jos kokeilet. Palaat sitten takaisin, jos tuntuu ihan mahdottomalta olla ilman. Hän oli huomannut ihan vain kertomani perusteella, kuinka kaukana nuo kaksi Sannia, pillereitä syövä ja pilleritön, olivat toisistaan, ja eli varmaan siinä toivossa että ne viha terävimmät kärjet ja ajatusten syvimmät syöverit häviäisivät e-pillereiden lopettamisen myötä. Itse en uskonut siihen hetkeäkään, mutta päätin silti kokeilla.

En tiedä menikö kuukausi vai kaksi, ennen kuin huomasin kuinka merkittävästä muutoksesta oli kysymys. Olen tietysti ollut tänäkin vuonna surullinen, allapäin, alakuloinen, vihainen ja tuntenut itseni ihan surkeaksi – mutta ne ovat olleet vain ohimeneviä tunteita ja hetkiä – eivät enää jatkuvia olotiloja. Aamuisin herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena ja onnellisena, ja muistan että juuri näin on ollut aina ennenkin. Ja tiedättekö, kuinka hyvältä tuntuu taas tuntea itsensä omaksi itsekseen? Niin kevyeltä ja hyvältä, etten löydä sille sanoja.

 

 

Äitienpäivän iltana olimme Alban kanssa kävelyllä tässä naapurustossa. Alba oli poiminut mukaansa muutaman kukan lähiravintolan terassilta (ei kerrota kenellekään, että niin ei siis saisi todellakaan tehdä) ja halusi antaa ne vastaantuleville naisille, koska niistä joku voi olla äiti tai tulossa äidiksi. Kukkia oli yhteensä viisi ja vastaan ei ollut ennen kotiovea tullut kuin kolme naista. Odottelimme hetken, ja sitten hän pysäytti kaksi juoksulenkillä ollutta miestä ja totesi ne oli varmaan isiä ja nekin on yhtä tärkeitä ku äidit. Ja olin pakahtua ylpeydestä. Kuten nykyään aika usein.  Tunnen itseni niin onnekkaaksi, kun saan seurata tuon pienen ihmisen kasvua näin läheltä. Heikompina hetkinäni haluaisin ajatella, että olen tehnyt ainakin jotain oikein, kun juuri minun lapseni on tuollainen. Mutta hyvinä hetkinäni ymmärrän, että sillä millainen hänestä on kasvanut, ja kasvaa, on oikeastaan hyvin vähän tekemistä minun kanssani. Minä voin kulkea vierellä, rakastaa, silittää hiuksia, tuottaa pettymyksiä ja yrittää pitää turvassa. Mutta hän on kuitenkin oma, minusta täysin erillinen itsensä. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on vieläkin toisinaan aika hankalaa.

Ajattelen, että meillä kahdella on aina ollut hyvä suhde. Näytämme molemmat tunteemme, puhumme suoraan ja muistamme aina, aivan aina, pyytää anteeksi, kun olemme käyttäytyneet huonosti tai pahoittaneet toisemme mielen. Me kerromme toisillemme usein, kuinka paljon välitämme. Meillä kotona kehutaan paljon, ja tehdään asioita yhdessä. Mutta. Olen kuitenkin ollut monta vuotta Alban elämästä hyvin väsynyt. Ja kyllä te tiedätte, miten väsynyt ihminen toimii. Pinna on lyhyt ja keskittymiskyky heikko. Iloa ja naurua on välillä ollut todella vähän, ja kaikki se on myös tietysti vaikuttanut meidän suhteeseemme, halusin tai en. Nyt tuntuu ihanalta olla taas jaksava ja naurava äiti. Sellainen, joka jaksaa vastata kysymyksiin perinpohjaisesti, eikä vain mahdollisimman nopeasti kysymyksen ohittaen. Sellainen äiti, joka ei vain katso vaan myös näkee. Tuntuu ihanalta olla myös äitinä taas se, joka on aina kokenutkin olevansa.

 

 

En tiedä onko muutos tapahtunut vain minun tavassani nähdä asioita, vai heijasteleeko minun muutokseni myös elämäni ihmisiin, mutta tuntuu että tämän viimeisen puolivuotisen aikana moni suhde on syventynyt, tullut merkityksellisemmäksi, avoimemmaksi ja paremmaksi. Toisaalta nämä viimeiset pari vuotta ovat olleet myös sellaisia, että moni ihmissuhde on jäänyt –  juuri siitä syystä, etten ole tuntenut niissä edellä kuvaillulla tavalla. En ole varma olenko tuntenut niissä suhteissa niin koskaan, mutta en kuitenkaan ole aiemmin ollut tarpeeksi rohkea uskaltaakseni kävellä pois sellaisista suhteista, joissa minulla ei ollut tilaa kasvuun. Näiden muutaman viime vuoden aikana olen tuntenut välillä ihan korventavaa yksinäisyyttä, mutta nyt – kiitoksena uskalluksesta tunnen nyt olevani kokonaisempi. Rohkeampi ja vapaampi. Jotenkin oikeampi ja aidompi Sanni.

in lifestyle, Perhe, tyyli by
32 Likes

09 toukokuun 2019 - 16:00

in lifestyle, Perhe by
75 Likes

 

 

En muista milloin minulta on alettua kysyä kuinka monta lasta haluaisin, mutta uskoisin sen alkaneen jo joskus teininä. Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, eikä siellä tietenkään kysytty, että haluasinko ylipäätään lapsia, sillä halulla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä. Lapsia tulisi niin paljon, kuin niitä sattuisi ehkäisykieltoa noudattamalla siunaantumaan. En kuitenkaan itse koskaan varsinaisesti haaveillut lapsista. Minun oli vaikea nähdä itseäni äitinä. Ajattelin aina, että olisin ihminen joka ei mene koskaan naimisiin, eikä saa koskaan lapsia. Ajattelin, että tulisin vain matkustamaan koko elämäni – asettumatta koskaan varsinaisesti aloilleni. Jossain matkan varrella tuo ajatus kuitenkin muuttui. Menin naimisiin, ja sain lapsen.

Suunnilleen siinä vaiheessa, kun on saanut ensimmäisen lapsensa maailmaan aletaan kysyä, että haluatteko lisää lapsia. Ihmiset ympärillä jakelevat pyytämättä neuvoja liittyen lasten ideaaliin ikäeroon. En ajatellut Alban synnyttyä haluavani lisää lapsia. Tuntui, että perheemme oli valmis. Tuo ajatus pysyi mukana pitkään. Ajattelin, ettei minusta edes olisi useamman kuin yhden lapsen vanhemmaksi. Usein koen, että hädin tuskin kykenen siihenkään. Vaadin itseltäni hirveästi, poden syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa lakkaamatta ja mikä kamalinta; vertailen itseäni muihin äiteihin, ja tunnen usein huonommuutta ja kyvyttömyyttä. Toisaalta kuitenkin äitiys on myös se rooli elämässäni, josta olen kaikkein ylpein. Ja josta tunne vähemmän huonommuutta, kuin monista muista elämän osa-alueista.
Lyhyesti: ei siis ole ollut koko ajan mitenkään itsestään selvää, että haluaisin lapsia enemmänkin kuin yhden.

••

Vaikka raskaus oli monella tapaa helppo ja pystyin liikkumaan normaalisti ihan loppuun saakka (synnytystä edeltävänä päivänä juoksin kävelylenkillä rappusia ja pyöräilin vielä samana aamuna kun Alba syntyi) , niin se oli myös monella tapaa aika työläs. Minulle diagnosoitiin virheellisesti raskausajan diabetes kolmannella kuulla, ja jouduin mittaamaan verensokereita jokaisen ateriaan jälkeen, eli ottamaan itseltäni verikokeita lukuisia kertoja päivässä. Sen lisäksi lapsi oli pienikokoinen ja ravasin viikottain kätilöopistolla kasvukontrolleissa, viimeiset neljä viikkoa kävin tarkastuksissa kaksi kertaa viikossa.

Kamalinta raskaudessa oli kuitenkin se, etten missään vaiheessa kokenut oloani mukavaksi siinä muuttuvassa kehossa. Raskauden seurauksena sain jättimäiset tissit (edes D-kuppi ei ollut riittävä) ja ne suorastaan inhottivat minua. Eikä siinä epämukavuudessa ollut kyse niistä kertyneistä kiloista, ne otin vastaan ilomielin (kaikkialle muualle, paitsi sinne tisseihin, vaan se oli jotain muuta, mitä en oikein osaa itsekään selittää. En pitänyt raskausmahastani, vaikka olin aivan järjettömän kiitollinen ja onnellinen sen suojissa kasvavasta elämästä. En kuitenkaan nauttinut fyysisestä raskaana olemisesta oikeastaan koskaan. Synnytys sen sijaan oli kokemuksena ihan järisyttävä. Niin hieno, voimaannuttava ja… äh, ei sille ole olemassa sanoja, joten en edes yritä. Ajattelin ja sanoinkin heti synnytyksen jälkeen, että voisin tehdä sen uudestaan ihan milloin tahansa. Mutta heti, kun muistin että sitä pitäisi edeltää se 9kk odotus – ajattelin, ettei minusta olisi hommaan enää uudestaan.

••

Jossain vaiheessa, ehkä niin oman kuin lapsenkin kasvun seurauksena, aloin haaveilla suuremmasta perheestä. Olen varttunut kolmen veljen ja neljän siskon keskellä, ja iso perhe tuntuu ainakin näin aikuisena melkoiselta siunaukselta. Haluaisin pystyä tarjoamaan lapselleni edes pienen osan sitä, mitä itse olen saanut. Omien toiveideni lisäksi myös lapsi itse toivoo sisaruksia liki päivittäin. Hän puhuu jatkuvasti siitä millaisia asioita hän tekisi sitten, kun hänestä tulee isosisko. ”Sit ku mä oon isosisko niin mä en enää tuu sun viereen yöllä, kun ei isosiskoja pelota”  tai ”sit ku mä oon isosisko, niin mä aina haen mun pikkusiskon päiväkodista kun mä tuun koulusta koska isosiskot on aina koululaisia”

Tarinoissa on muuten aina pikkusisko, ei koskaan pikkuveljeä.

 

 

 

Muistatte ehkä että olin viime vuonna juuri näihin aikoihin toipumassa leikkauksesta. En silloin halunnut puhua siitä, miksi minut leikattiin tai mitä oli tapahtunut, sillä aihe oli niin arka ja henkilökohtainen. En ole totta puhuakseni ihan varma haluaisinko puhua siitä nytkään, mutta puhun silti. Tein reilu vuosi sitten positiivisen raskaustestin. Tiesin jo ennen testin tekemistä olevani raskaana, ihan kuten olin tiennyt Albaakin odottaessani. Sen vain tunsi. Sikäli tulos oli kuitenkin aika yllättävä, että olin syönyt pillereitä jo melkein kaksi vuotta, eikä raskaaksi tulemisen mahdollisuus ollut käynyt edes mielessäni ennen kuin yhtäkkiä olin varma, että olen tosiaankin raskaana. Kuukautiset olivat pillereistä huolimatta olleet varsin epäsäännölliset jo vuoden, enkä pitänyt niistä oikeastaan mitään kirjaa sillä en ajatellut sen olevan tarpeellista: söin pillereitä, eikä meillä ollut vielä ajatuksena hankkia lapsia, vaikka olimmekin siitä puhuneet, ja tiesimme että haluaisimme molemmat jossain vaiheessa lapsen tai lapsia.

Muutama viikko positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen heräsin aamulla todella koviin kipuihin. Sellaisiin, joita voi voimakkuudeltaan verrata synnytykseen valmistaviin supistuksiin. Kivut tuntuivat vain noin sata kertaa pelottavammilta, sillä niille ei ollut olemassa samanlaista selitystä ja tarkoitusta. Kipujen lisäksi aloin myös vuotaa verta. Hakeuduin lääkäriin, mutta siellä ei kuitenkaan oltu ollenkaan huolissaan asiasta vaan kipuja pidettiin ihan normaalina ja asiaankuuluvina alkuraskaudessa. En kuitenkaan esimerkiksi päässyt lääkäristä enää takaisin kotiin Kruununhakaan, vaan n.10 metriä terveysaseman ovelta asuvan poikaystävän asuntoon saakka pääseminen oli ihan todellisen työn takana.

Siinä vaiheessa kun Rami tuli töistä kotiinsa, olin niin kipeä etten pystynyt enää kunnolla puhumaan. En kyennyt soittamaan sairaalaan  itse ja kertomaan tilanteestani vaan poikaystävä teki sen puolestani. Sieltä kehotettiin tulemaan paikalle välittömästi. Taksimatka Viiskulmasta Meilahteen naistenklinikalle tuntui kestävän ikuisuuden. Olin varma, etten selviäsi kipujeni kanssa perille saakka. Ja minulla on mielestäni melko korkea kipukynnys. Synnytys ei ollut mitään verrattuna niihin kipuihin, joita tuon taksimatkan aikana tunsin. Töölöntorin jälkeen vaivuin jonnekin tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamaille.

En muista enää kovin tarkkaan mitä tapahtui, ja missä järjestyksessä- mutta tuon sairaalassa vietetyn illan aikana sain kuulla, että raskaus oli kohdun sijaan sen ulkopuolella. Ymmärsin mitä se tarkoitti. Tämä raskaus ei tulisi päättymään synnytykseen, ja sen tajuaminen sattui, vähän yllättäenkin, enemmän, kuin kaikki se sitä tietoa edeltänyt fyysinen kipu.

••

Tuota päivää seurasi viikon mittainen piina kipuja, pahoinvointia, verenvuotoa (niin sisäistä kuin ulkoistakin), pelkoa ja surua. Kovista kivuista ja korkeista HCG- arvoista ja sisäisen verenvuodon riskistä huolimatta raskaus päätettiin yrittää keskeyttää leikkauksen sijaan solusalpaaja metotreksaatilla. Sain ensimmäisen annoksen jo heti samana iltana, ja toisen muistaakseni siitä muutaman päivän päästä. Kolmas hoitokerta piti olla viikon päästä ensimmäisestä, ja tuona päivänä oloni oli huomattavasti aiempaa parempi. Oloni oli koko edeltävän viikon ollut ihan hirveä. Voin pahoin; oksentelin, en jaksanut olla pystyssä ja koko vatsan seutu oli ihan turtana jatkuvista kivuista, joihin ei tuntunut auttavan mikään. Olin lääkärille mennessäni varma, että lääkehoito oli tehnyt sen, mitä sen pitikin. Verikokeiden tulokset kertoivat kuitenkin ihan päinvastaista: minut olisi leikattava heti, kun se vain oli mahdollista. Istukkahormoni-arvo veressä oli vain kasvanut kohisten metotreksaatista huolimatta ja sen lisäksi vatsaonteloon oli vuotanut jo runsaasti verta. 

Itse operaatio oli nopea, helppo ja riskitön rutiinitoimenpide. Tähystysleikkaus kesti muistaakseni vajaan tunnin, ja sen aikana minulta poistettiin tuon alkion lisäksi myös koko munanjohdin, sillä se oli ehtinyt jo vaurioitua pahoin.

••

Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen saamiseen?

No, nyt kun olen päässyt yli siitä ajatuksesta etten haluaisi kokea raskautta enää uudestaan, niin olenkin alkanut pelätä sitä etten enää tulisikaan raskaaksi. Pelkään, että seuraavallekin raskaudelle kävisi samoin kuin edelliselle. On olemassa tiettyjä seikkoja, jotka voivat altistaa kohdunulkoiselle raskaudelle, eikä minun kohdallani yksikään niistä seikoista täyttynyt. Ei ole siis olemassa mitään takuita siitä, etteikö sama voisi tapahtua uudestaankin. Ja nyt kun sen on kokenut kerran, on todennäköisyys siihen itse asiassa korkeampi. Eivätkä ne todennäköisyydet edelliselläkään kerralla järin korkealla olleet ja silti se kaikki tapahtui. Kohdunulkoisia raskauksia on n.1-2% kaikista raskauksista. Ja se kauhistuttaa. Se kipu, ja pettymys jonka koin oli niin järkyttävä etten tiedä pystyisinkö samaan enää uudestaan. Mitä jos toinenkin munajohdin jouduttaisiin poistamaan? Silloin ei olisi enää olemassa edes puolittunutta mahdollisuutta tulla raskaaksi. En uskalla yrittää, sillä pelko kaiken lopullisuudesta on niin lamauttava.  Haluan elää tässä tilassa, jossa on vielä toivoa vaikka tiedän, että mitä pidempään odotan – sitä vähemmän sitä on.

Haluaisin lisää lapsia. Haluaisin saada kokea synnytyksen vielä uudestaan. Haluaisin olla kolmen lapsen äiti. Haluaisin kaikkea sitä, mutta juuri nyt en ole varma uskallanko edes yrittää.

in lifestyle, Perhe by
75 Likes