Olen täällä ehtinyt jo muutamaankin otteeseen tälle vuodelle mainita sen, että tästä vuodesta tulee toiminnan vuosi: se vuosi, jolloin tartun rohkeammin asioihin. Pohtimisen, jatkuvan puntaroinnin ja huolellisen harkinnan sijaan tartun useammin tuumasta toimeen, enkä jää odottelemaan että se mystinen joku tekee jotain, tai että sattuman kaupat tuovat eteeni juuri sen tietyn jonkun, mitä tahdon. Viime vuonna ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään, ja se oli ihan ok- enemmän, kuin ok. En olisikaan jaksanut yhtään enempää. Tarvitsin viime vuoden kaiken levon ja liikumattomuuden, jotta jaksaisin ja osaisin olla taas minä. Nyt tiedän jo etten kuitenkaan kestäisi toista samanlaista pysähtymisen vuotta. En malta enää olla paikoillani. Mutta sen lisäksi, että energiaa ja uskallusta tuntuu juuri nyt olevan roppakaupalla aiempaa enemmän, niin myös aika tuntuu yhtäkkiä huomattavan paljon konkreettisemmalta, huimaa vauhtia ehtyvältä luonnonvaralta. Täytän ensiviikolla 31. En kuitenkaan vielä ole selvästi ihan tajunnut asiaa, sillä sanoin muutama viikko sitten poikaystävälle, että tänä vuonna olisi ehkä kiva järjestää ensimmäiset kunnon juhlat synttäreiden kunniaksi, täytänhän kuitenkin 30. Paitsi, että en täytä.
Siinä hetkessä katosi yhtäkkiä kokonainen vuosi jonnekin. Tuli hätä. Nyt ensimmäistä kertaa koskaan ihan vähän ahdistaa vanheta. Tai ei ehkä niinkään se vanheneminen itsessään, mutta se että aika ihan todella kuluu. Alan olla jo enemmän keski- ikäinen kuin teini, mikä on monella tavalla pelkästään positiivinen asia, mutta silti ahdistaa. Tuntuu, että on vielä järjettömästi asioita, joita haluaisi tehdä. Asioita, mitä haluaisi saavuttaa ennen seuraavia pyöreitä vuosia, ja pelkään että mikäli ne tulevat samalla vauhdilla kuin edelliset kymmenet, niin tätä menoa ehdin saavuttaa niistä noin puolet jos sitäkään.

Onnekseni tekeminen ei kuitenkaan tällä hetkellä ahdista yhtään, päinvastoin.  Tuntuu ihanalta, että viime vuoden väsymyksen jälkeen on taas energiaa tehdä ja toimia. Tätä kaikkea osaa arvostaa ihan uudella tavalla.

 

 

Viime vuoden pysähtyminen salli kuitenkin sen, että pääsi lähemmäs itseään. Oivalsi sellaisia asioita uudestaan, minkä oivaltaminen oli vuosien häseltämisen aikana unohtunut jonnekin. Tärkein oivallus on liittynyt siihen, että olen se ihminen, joka nauttii aivan järjettömästi niistä kaikkein tavallisimmista asioista: yhteisestä ajasta lähimpien kanssa, hyvästä ruoasta (mielellään kotona tehtyä ja kotona syötynä), ulkoilusta ja luonnosta. En kaipaa oikeastaan mitään kovin erityistä (vaikka tietysti jo se, että on tällainen perhe, ystävät, koti ja sitä hyvää ruokaa, on erityistä, mutta tiedätte varmasti mitä tarkoitan), vaikka jossain vaiheessa hairahduin kuvittelemaan, että tarvitsen. En tiedä johtuuko tuosta oivalluksesta vai mistä, mutta koko elämä on tuntunut viime kuukausina niin paljon paremmalta, kevyemmältä ja omalta. Sellainen täysin turhanpäiväinen muihin ihmisiin ja heidän elämiinsä vertailu on jäänyt, ja se on vapauttanut ihan valtavasti energiaa ja tilaa. Ennenkaikkea ehkä juuri sitä tilaa, että on saanut taas yhteyden itseensä ja siihen, mitä minä oikeasti elämältäni haluan. Mitkä ovat minun toiveitani, ja mikä taas sellaista ulkoa tulevaa tätä minun kuuluisi haluta – ajattelua.

Jossain siellä avioeroa edeltävän ja sitä seuranneiden sekoiluvuosieni siimeksessä hukkasin myös täydellisesti uskon itseeni, ja omiin kykyihini. Aloin oikeastaan ajatella, että kun kerran epäonnistuin surkeasti jossain niin merkittävässä asiassa kuin avioliitossa, niin kuinka voisin onnistua koskaan missään muussakaan asiassa. Kuvittelin, että minut nyt vain on tarkoitettu epäonnistumaan kaikessa mihin ryhdyn, että minulta puuttuu joku sellainen olennaisen asia, jonka tarvitsisi menestyäkseen ja pärjätäkseen. En oikeastaan osannut edes olla epävarma kyvyistäni, sillä en edes tiedostanut niitä. Tuntui, että muutaman vuoden aikana kaikki se, mitä olin itsestäni ajatellut, ja minkä varaan omaa elämääni kaikki aiemmat vuodet rakentanut, katosi tuosta noin vain.  Eikä sen kaiken hukkuneen takaisin onkiminen ole todellakaan käynyt tuosta noin vain. Eikä sitä kaikkea hukkunutta ole todellakaan saanut edes ongittua takaisin, mutta monta asiaa kuitenkin. Usko omaan itseen, ja omiin vahvuuksiin ja taitoihin alkaa taas palautua. Uskon siihen, että minulla on ihan samanlaiset mahdollisuudet ja todennäköisyydet menestyä kuin kenellä tahansa muullakkin: ei sen paremmat, eikä sen huonommat. Suurin este on tietysti vain tämä oma rajoittunut ja pelokas pää, joka edelleen aika usein uskaltaa kuiskailla että älä edes yritä, sen tekee joku toinen niin paljon sinua paremmin. Mutta en enää usko sitä. En ainakaan joka kerta. Yritän olla välittämättä, ja kertoa itselleni itsestäni toisenlaista tarinaa. Korvata nuo aiemmat vääristyneet ja matkaa hidastavat tarinat uusilla. Ja jo nyt, ihan matkan alkutaipaleella, tuntuu siltä että se ihan
oikeasti toimii.

 

Tästä kaikesta esimerkkinä se, että hain tänään sellaiseen työhön, johon pätevyteeni paperilla ei varmasti ole riittävä, mutta ajattelen, että mikäli vain pääsisin haastatteluun asti, niin en epäile ollenkaan ettenkö pystyisi osoittamaan olevani tehtävään vähintääkin riittävä.

Miten siellä? Uskotko itseesi? Ja uskallatko mennä kohti itsesi näköistä elämää, ja tehdä valintoja, jotka tuntuvat omilta, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan niitä, mitä muut sinulta odottavat?

Heippa ja terkut Tukholmasta.

Istun parhaillaan täyteen ahdetussa koneessa, ja kuulin juuri että tulemme istumaan täällä koneessa vielä ainakin tunnin ennen lähtökuvan saamista. Tämä tietysti sen päälle, että olen odottanut kentällä jo ennen tätä reilut kuusi tuntia. Täällä Tukholmassa riehuu siis ihan kunnon lumimyrsky ja ainoastaan yksi kiitorata on käytössä normaalin kolmen sijaan, mikä tietysti tarkoittaa sitä että koneita pääsee laskeutumaan ja nousemaan huomattavasti tavallista harvemmin. Tähän kun lisää vielä sen, että jokainen nouseva kone täytyy käsitellä, ja kiitorata suljetaan tasaisin väliajoin 10-15minuutiksi sen lumesta harjaamista varten. Voi siis olla, että pääsemme lähtemään tästä vasta vaikkapa kolmen tunnin kuluttua. Mutta toisaalta, onpahan ainakin aikaa lukea, kirjoittaa ja ajatella.

Harmittaa tietysti vähän se, että pihinä olen syönyt tänään vain aamiaisen hotelilla. Halusin skipata ylihintaisen ja usein myös aika keskinkertaisen lentokenttäsafkan ja syödä hyvin sitten kotona. Noh, ei olisi ehkä kannattanut. Nälkäkiukku tulee olemaan todennäköisesti infernaalinen siinä vaiheessa jos/kun kotiin joskus pääsen.

 


 

Olin täällä Tukholmassa tosiaan muutaman päivän työreissulla, johon saimme yhdistettyä myös yhteisen miniloman, mutta Rami lensi tänään kotiin muutamaa tuntia aiemmalla lennolla ja vältti tämän lumimyrsky-säädön. Mutta tavallaan ihan kiva, nyt voin luottaa siihen että kotona on jo ruoka valmiina siinä vaiheessa, kun saavun kotiin. Veikkaan, että ruoka on itseasiassa katettu oven eteen, etten vahingossakaan ehdi purkamaan nälästä johtuvaa, täysin typerää, kiukkua kehenkään viattomaan ulkopuoliseen.

Tukholma oli ihana, niinkuin aina, eikä tämä kotiinlähdön viivästyminenkään haittaa oikeastaan yhtään. Olo on inspiroitunut ja kummalla tavalla energinen. Tukholmassa pidän eniten siitä, ettei varsinaisesti tarvitse tehdä mitään: voi haahuilla päämäärättömästi kaduilla, piipahtaa kahville tai syömään tai aivan yhtä hyvin voi pysytellä hotellihuoneessa koko illan ja syödä sängyllä kulman takaa haettuja ranskalaisia. Kaupungin on kuitenkin nähnyt jo niin monta kertaa ennenkin, ja tietää että takaisinkin pääsee varsin mutkattomasti niin halutessaan. Ja ehkä siksikin täällä on niin helppo päästä siihen maksimaalisen rentouden tilaan: ei tarvitse yhtään mitään. Tosin aika usein tällaisille yhteisille, vain kahdenkeskisille, hetkille muualla kuin kotona pakkautuu hirveä määrä odotuksia, jotka usein purkautuvat ulos mitenkäs muutenkaan, kuin riidan muodossa. Mutta onneksi olen ihmisenä sellainen, että suorastaan tarvitsen riitelyä aina tasaisin väliajoin. Enkä nyt siis tarkoita sellaista pää punaisena, kurkku suorana huutamista, vaan sellaista rakentavaa riitelyä, jossa henkilöiden sijaan riitelevät ajatukset/näkemykset/mielipiteet, ja joista riitelyn molemmat osapuolet lopulta myös saavat jotain.

 

Huomasi kyllä, että molemmat tarvitsimme tällaista pientä irtiottoa omasta arjesta- tänään aamiaispöydässä ideat taas sinkoilivat puolin ja toisin, ja tuntui että päähän sikisi uusia ajatuksia nopeammin kuin ne ehtiä puhua ulos. Poikaystävälle se on ehkä ihan tyypillistä, meikäläiselle ei niinkään. Tämä 7h pysähdyskin tuli ehkä ihan tarpeeseen, sillä nyt oli aikaa ja mahdollisuus tarttua härkää sarvista saman tien niiden ideoiden suhteen. En muista sanoinko jo aiemmin, mutta haluan tästä tulevan tekemisen, mielekkään tekemisen, vuosi. Ja jo nyt tuntuu siltä, että sellainen tästä vuodesta kyllä onkin tulossa.

Nyt tungen puhelimen takaisin edessä olevan istuimen verkkotaskuun, suljen silmät ja toivon, että avaan ne, leppoisten unien jälkeen, vasta Helsingissä.

En tiedä teistä, mutta mulle maanantai on yleensä viikon paras päivä (heti sunnuntain jälkeen), eikä tämäkään maanantaiaamupäivä ole ollut poikkeus. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että pystyn järjestämään itse omat työaikani, ja olen säätänyt aikataulut niin että maanantaisin on oikeastaan aina vapaata, aikatauluista nyt ainakin. Ja todennäköisesti juuri siitä syystä viikon ensimmäinen päivä on poikkeuksetta se, jolloin saan kaikkein eniten aikaiseksi.

Tällekin päivälle riittää puuhaa: on kaksi juttua kirjoitettavana, kolme mainoskuvaa kuvattavana, yhdet asukuvat (toooodella pitkästä aikaa), kuvauslainojen palautuksia, pakkaaminen huomista parin päivän Tukholman visiittiä varten, ja illalla pääsen vielä istahtamaan rakkaan ystävän Sofin tuoliin kammattavaksi ja värjättäväksi. Tekemisestä huolimatta tuntuu ihan vapaalta. Mutta niin kai aina silloin, kun tekeminen on niin kivaa ettei se tunnu työltä ollenkaan.

Olen ajatellut aina, että pidän kirjoittamisesta ja kuvaamisesta: sen takia kai alunperin bloginkin perustin. Ajattelin pitkään jotenkin rajoittuneesti, että voin kirjoittaa muille kuin itsellen VAIN kirjoittamalla blogia. Ajattelin, että voin kuvata vain blogiin tai instagramiin, mutta viime vuonna oivalsin, että kirjoittaa voi muutenkin kuin omalla nimellään, omiin medioihinsa. Ja viime aikoina se muualle kirjoittaminen ja kuvaaminen on tuntunut helpommalta, kuin tänne tekeminen. On tuntunut vapauttavalta saada kirjoittaa muuten kuin Sanni Trishininä. Mutta samaan aikaan tuntuu siltä, että olisi ihanaa ulottaa se sama kirjoittamisen vapaus myös tänne blogin puolelle. Hassua kun samaan aikaan tuntuu siltä, että haluaisi olla tällä avoimempi ja antaa enemmän, ja siltä, että tekisi mieli kuroa niitä yksityisyyden nyörejä vielä aiempaakin tiukemmalle. Enkä oikein osaa päättää kumpaa tietä lähtisi kulkemaan. Onko teillä toiveita?

Huomaan, että kirjoittaessani ja uuden postauksen julkaistuani odotan aina kaikkein eniten viestejä ja kommentteja teiltä, ilman niitä koko homma tuntuu aika usein ihan hitsin tylsältä. Vuorovaikutus muiden kanssa on ehdottomasti tämän koko homman suola. Tiedän kuitenkin, että kommentointi blogeissa tuntuu usein ylivoimaisen työläältä, kun sitä vertaa vaikkapa siihen kuinka helppoa kommentointi, reagointi ja lähestyminen esim.instagramissa on. Täällä täytyy syöttää läjä erinäisiä tietoja, jotta pääsee sanomaan sanottavansa, ja usein se itselläkin jää tekemättä vaikka kirjoitus ajatuksia herättäisikin ja haluaisi kertoa sen. Mutta ihan vaan, että tiedätte: niin rakastan sitä, että jätät kommentin. Pitkän tai lyhyen, ajatuksen tai kolme, kritiikkiä tai ruusuja, toiveita tai korjausehdotuksi- ihan mitä tahansa.

Nyt keitän aamupäivän toiset kahvit ja alan suunnitella viikon kuvia. Jotenkin ihan merkillisen hyvä olla. Johtuu ehkä ihan vain siitä, että koko eilinen meni sängyn ja vessan väliä ravatessa ja nyt tuntuu hyvältä olla ihan vaan elossa…

 

Uusi vuosi, uusi alku jne. Instagram, blogit ja facebook ovat olleet alkuviikon pullollaan koosteita menneestä vuodesta, ja lupauksista, haasteista tai toiveista tulevalle vuodelle. Hengästyneenä olen lukenut tarinoita siitä mitä kaikkea ihmiset ovat yhden vuoden aikana ehtineet, ja miten aikovat ensi vuonna ehtiä vielä aiempaa enemmän.

Oma vuoteni 2018 oli suunnilleen tällainen:

– muutin kerran, Kruununhaasta Punavuoreen, kaksiosta kolmio(hko)on. Oveen ilmestyi oman sukunimeni lisäksi toinenkin.

– en matkustanut juuri ollenkaan. Vuoden 52:sta viikosta vietin yhden, liki täydellisen, viikon Kroatiaa kierrellen, ja toisen viikon muutamilla eri reissuilla Ruotsiin, kaikki loput 50 viikkoa olin Helsingissä. Ah, ja yhden ihanan viikon mökillä Keski-Suomessa. Ja viikonlopun Ahvenanmaalla.

– en tehnyt suuria, tai oikeastaan edes pieniä hankintoja.
– emme suunnitelmista huolimatta remontoineetkaan kotiamme siinä mittakaavassa kuin oli tarkoitus.

– en tullut paremmaksi, tai edes innokkaammaksi, kokiksi
– en tienannut merkittävästi, mutta suunnilleen sen verran että se riitti kaikkeen mihin pitikin, ja joskus myös johonkin sellaiseen mihin ei olisi pitänyt

– söin ulkona enemmän, kuin vuonna 2017, vaikka ei todellakaan ollut tarkoitus

– näin ystäviä vähemmän, kuin aiempina vuosina

– vietin enemmän aikaa ihan vain kotona, kuin varmaan koskaan aiemmin

– en ostanut kotiin käytettä 100€ sohvaa lukuunottamatta yhtään mitään, Ainakaan muistaakseni.

– istuin n.15 päivää ratikassa ihan vain viemässä ja hakemassa lasta päiväkodista, ja varmaan toiset 15 päivää leikkipuistossa.

– en oivaltanut mitään suurta, mutta yritin elää todeksi kaikkea jo aiemmin oppimaani

– en saanut sitä unelmieni työtä, mutta uuden työn kuitenkin

– opin priorisoimaan ja sanomaan ei

– välitin vähemmän siitä, mitä minusta ajatellaan

– kuuntelin räppiä enemmän kuin koskaan elämässäni aiemmin

– en urheillut vuoden aikana juurikaan, jos kesää ja ennen suihkua tehtyjä 20min youtube-treenejä ei oteta lukuun ja eihän niitä tietenkään oteta

– söin huonosti. Paljon, mutta roskaa.

– tulin kärsivällisemmäksi

– opin keittämään todella hyvää pressopannu- kahvia mittaamatta aineksia

– lauloin, tai oikeastaan räppäsin, yksin karaokessa.

– kotiin jääminen tuntui aika usein paremmalta vaihtoehdolta, kuin lähteminen

– katsoin järjettömän määrän sarjoja, joista Blacklist oli ehdottomasti vuoden paras

– löysin kirjat ja lukemisen taas uudestaan. Vuoden suosikkeja olivat: Opintiellä, Pieni Elämä, Elena Ferranten Napoli- sarja, Kaikki anteeksi ja en palaa takaisin koskaan, luulen. Alban suosikki oli Marjatta Kurenniemen Toivoisin että asuisin kuussa – satukokoelma

– nauroin paljon. Todella paljon. Erityisesti Alballe, mutta ihan muutaman kerran myös Ramille..

– Järjestimme Alballe ensimmäiset kaverisynttärit

– söin mustekalaa ensimmäistä kertaa Ecuadorin jälkeen

– olin todella kipeä

– jouduin leikattavaksi ja vietin muutaman yön sairaalassa

– en käyttänyt alkoholia juuri ollenkaan. Ulkona en käynyt kuin kaksi kertaa koko vuoden aikana.

-tätä ette ehkä tienneet, tai sitten tiesitte, mutta olen viimeiset ehkä n.viisi vuotta saattanut polttaa tupakan, tai seitsemän, aina silloin kuin juon alkoholia. Tänä vuonna lopetin kuitenkin senkin, ja nyt en osaisi edes kuvitella polttavani. Pelkkä ajatuskin alkaa särkeä päätä.

– opin riitelemään rakentavammin ja kärsivällisemmin

– opin myös sen, että mieltä painavat asiat kannattaa puhua ulos heti, sen sijaan että niitä keräilee ja keittelee päässään niin pitkään, että ne lopulta räjähtävät painekattilan tavoin

-siirryin Bablerilta Indiedaysin alle bloggaamaan, joka oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista jutuista

– poistin instagramin yhdeksi kuukaudeksi puhelimestani. Lisäsin tuon kuukauden aikana muutamia kuvia/stooreja, mutta poistin sovelluksen aina heti niiden lataamisen jälkeen, ja latasin taas uudestaan vain päivittääkseni uuden kuvan. Mutta yhtään stooria, toisen ihmisen feediä tms.en kuukauden aikana katsonut ja voi veljet teki hyvää. Ajattelin jatkaa samalla linjalla tänäkin vuonna.

-värjäsin hiukset tummiksi ja leikkasin lyhyiksi, vain toivoakseni että hiukseni näyttäisivät nyt samalta kuin ne näyttivät ennen muutoksia.

-olin liki lyömätön Rummikubissa

-tunsin itseni paremmaksi äidiksi. Koin onnistumisen tunteita usein, syyllisyyttä ja huonommuutta yhä usein mutta kuitenkin harvemmin kuin aiemmin.

-heräsin onnellisena varmaan 330:a aamuna

-pussailin, halailin, olin – ja pidin sylissä

– sain enemmän hierontoja kuin jaksan laskea

– rakastin ihan sekopäisesti ja sain takaisin järjettömästi rakkautta

Lyhyesti sanottuna: vuonna 2018 ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään ihmeellistä, ja silti tai ehkä juuri siksi, se oli todella hyvä. Mahtui vuoteen paljon muutakin kuin hyvää; alkuvuosi oli hirveä, samoin osa syksystä, mutta kesän keveys ja vuoden viimeiset kuukaudet väänsivät vuoden kuitenkin ehdottomasti positiivisen puolella. Olen myös järjettömän ylpeä siitä, kuinka käsittelin ja otin vastaan kaikki vuoden aikana tielle osuneet haasteet, ongelmat ja surut: huomattavasti paremmin kuin aiemmin.
Vaikka vuoden viimeiset kuukaudet olivatkin ihania, tasapainoisia ja onnellisia, niin tuntuu silti hyvältä jättää tämä vuosi taakse. Tuntuu ihanalta sanoa, että kaikki 2018 alkuvuoden tapahtumat ovat tapahtuneet joskus viime vuonna. Ne ovat siellä jossain. Eivät enää tässä samassa ajassa, jota nyt elämme. Tuntuu vapauttavalta saada ajatella niin. Vuoden 2017 päättyessä sanoin, että tiedän 2018 olevan hyvä, ja niinhän se olikin. Ei kuitenkaan hyvä ehkä ihan sellaisessa mittakaavassa kuin olin toivonut, mutta hyvä kuitenkin. Uskon, että 2019 tulee olemaan huomattavasti parempi, se tuntuu siltä jo nyt. Enkä edes odota tältä vuodelta suuria: kunhan saan jakaa kaikki vuoden päivät hyvässä seurassa – se riittää.

Kuvituksena muutamia puhelimella otettuja ruutuja viimeiseltä kahdelta viikolta.