
Olen varma, että olen ajatellut samaa aivan jokaisena syksynä, ja sitten taas uudestaan vuoden ensimmäisinä päivinä.
Eikä tämäkään vuosi ole sen suhteen poikkeus; haluan voida paremmin. Ehkä paremmin, kuin vielä koskaan aikaisemmin.
Aika usein olen ajatellut, että voidakseen hyvin täytyy vain liikkua ja nukkua riittävästi, pitää huoli siitä, että syö riittävästi kasviksia, vihanneksia, marjoja ja kaloreita. Kaikki muu hyvä seuraa sitten näiden perässä. Mutta koko ajan selkeämmin ymmärrän, en vain tiedä, että hyvinvointi on ennen kaikkea sitä, että voi hyvin- kokonaisvaltaisesti. Ei vain fyysisesti. Jos perusasiat eivät ole kunnossa, niin ne eivät valitettavasti tule kuntoon sillä että ottaa joka päivö 10 000 askelta ja menee sänkyyn kello 22. On pysähdyttävä miettimään viihtyykö omassa arjessaan, omissa nahoissaan? Mistä omista toimintatavoistasi olit ylpeä, mistä taas et? Mitkä ovat sellaisia elementtejä, jotka nakertavat elämänlaatua, ovatko ne sellaisia joille voi tehdä jotain? Jos ovat – tee jotain. Jos eivät ole – hyväksy se. Lisää elämääsi sitä, mistä tulee hyvä olo ja vähennä sitä (jos voit) mistä ei tule. Noin niinku yksinkertaistettanu ja pähkinän kuoressa. Vaikka siis kaikkihan tämä on yksinkertaista, tuhanteen kertaan kuultua ja kerrottua.
Tänä syksynä haluan erityisesti poistaa ja vähentää elämästäni sellaisia tapoja, jotka heikentävät elämänlaatuani, tai aiheuttavat ahdistusta. Niitä on oikeastaan vain kaksi, ja ne ovat: Instagram ja alkoholi. Instagram ei sellaisenaan aiheuta ahdistusta. Käyn päivittäin yksityisviestien puolella mahtavia keskusteluja, seuraan vain sellaisia ihmisiä joiden seuraaminen saa hyvälle tuulelle. Ihmisiä, joita ihailen, arvostan ja joista pidän. Pääasiassa seuraan siellä ystäviä, perheenjäseniä ja kollegoita mutta myös muutamia sellaisia ihmisiä, joita en todellakaan tunne mutta joilla on joko aivan järjettömän kaunis koti, pettämätön visuaalinen silmä tai mahtavat tarinat. En oikeastaan koskaan tunne itsenäni/oloani huonommaksi istagramia selailtuani, oikeastaan päinvastoin. Olen usein inspiroitunut ja täynnä energiaa: ajatuksia siitä miten haluaisin vaihtaa kodin järjestystä, mitä kirjoittaisin seuraavaksi tai mitä kaikkea haluaisin vielä kokeilla keittiössä, tai kuinka pukisin sen koko viime viikon jokaisena päivänä käyttämäni jakun uudella tavalla ja välttyisin tunteelta että pitäisi muka hankkia jotain uutta.
Mutta,
Instagram on vienyt jo pidempään päivistäni noin 2-3h ja se on aivan järkyttävän paljon. Se on pahimmillaan ainakin 2,5h liikaa. Ja se aika on tietysti aina pois jostain muusta. Osa tuosta ajasta on työtä, mutta suurin osa kuitenkin ihan jotain muuta. Selaan somea usein ratikassa, bussissa ja metrossa – siirtyessäni paikasta toiseen. Mutta avaan sen myös melkein ensimmäiseksi aamulla, heti aamusivujen kirjoittamisen jälkeen. Herään yleensä noin tuntia ennen Albaa, ja useimmiten melkein koko se aika menee siihen, että selaan instagramia. Siinä vaiheessa kun Alba herää, on se aamusivujen jälkeinen virkeys tiessään, ja tekisi oikeastaan jo mieli nukahtaa uudelleen – kiitos passivoivan puhelimen pläräämisen.
Aika usein instagram on myös viimeinen asia, mitä silmäni näkevät ennen nukahtamista. Minulla on naurettava pakkomielle selata läpi kaikki stoorit ennen kuin voin laskea puhelimen ja sulkea applikaatiot ja alkaa nukkua. Toisinaan siihen menee pidempään, toisinaan selvitään vähemmällä. Mutta todella usein on niin, että sanon vielä olohuoneeseen valvomaan jäävälle poikaystävälleni meneväni nukkumaan, vaikka todellisuudessa tiedän jumittuvani kuitenkin vain selaamaan päämäärättömästi instagramia vielä ainakin tunniksi. Voisin vaikka vannoa, että olisin aamulla onnellisempi ja levänneempi jos olisin käyttänyt siihen instagramin selailuun kuluvan ajan joko a) oikeasti nukkumiseen tai b) poikaystävän kainalossa makoilemiseen.

Olen asettanut puhelimeeni rajoituksia, ja minulle lähetetään muistutus aina kun päivän kiintiö (1h) alkaa tulla täyteen, mutta viis veisaan niistä enää. Valitsen tyynesti vaihtoehdon älä välitä rajoituksesta tänään ja jatkan selailua. Vähentäminen on siis onnistunut aika huonosti. Parhaiten se onnistuu silloin, kun puhelimelle ei ole pääsyä (akku on loppunut, tai puhelin on unohtunut töihin), ja huomaan etten oikeastaan kaipaa puhelintani ollenkaan silloin, kun minulla ei ole sitä mahdollisuutta käyttää. En ole hukassa kun akkuni loppuu, olen helpottunut.
Tiedän , että minun kaltaiselleni addiktille toimii kaikkein parhaiten se, ettei pääsyä ole. Nyt olenkin päättänyt että pidän kerran kuussa viikon mittaisen tauon Instagramista. Se on minulle se kaikkein suurin yksittäinen aikasyöppö arjessa, ja haluan nähdä mitä tapahtuu kun saan jokaiseen päivään kaksi tuntia lisää aikaa johonkin muuhun.
Aloitin viikon mittaisen instagram-paaston eilen. Kaikkein helpoimmalta se tuntuu tehdä tällaisella viikolla, kun Alba on kotona. Silloin muutenkin olen puhelimella huomattavasti vähemmän, sillä muuta puuhaa on niin paljon. Tuntuu että kotona saa olla täyttämässä ja tyhjentämässä astianpesu- ja tiskikonetta ihan taukoamatta. Lisäksi täytyy laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, ripustaa pyykit kuivumaan ja viikata kaappeihin jo kuivuneet, pelata muistipeliä ja Aliasta, leikkiä Petshopeilla ja My Little Ponyilla, värittää merenneitoja ja mustekaloja ja leikkiä lääkäriä tai ravintolan asiakasta. Pitää käydä töissä, kuvata ja kirjoittaa, käydä joogassa ja pilateksessa, letittää ja harjata hiuksia, siivota leikkejä ja keksiä tarinoita, tiskata, lukea kirjoja, notkua leikkipuiston laidalla ja käydä pyöräilemässä, täytyy piirtää iltaisin selkään niin kauan, että uni tulee, ja halata aamuisin niin pitkään, ettei uni enää maistu. Ei silloin ole juuri aikaa roikkua puhelimella. Paitsi lapsen nukahtaminen jälkeen, ja ennen tämän heräämistä.
(Pitää muuten varmaan jatkossakin kirjoittaa aivan jokainen päivän aikana tehty askare tällä tavalla yhteen virkkeeseen, niin johan tulee itsestään aikaansaava olo…)

Mitä taas tulee tuohon alkoholiin: lupaan itselleni, etten kärsi sellaisesta maailmanlopun darrasta enää koskaan. Olen ehkä puhunut täällä aiemminkin siitä, että minun dagen efterini on jostain toisesta todellisuudesta. Sellaisesta todellisuudesta, joissa oksentaminen vielä kello 11 illalla on enemmän todennäköistä kuin mahdollista. Tämä voi aivan hyvin tapahtua vaikka olisi ollut nukkumassa jo ennen kello yhtä ja juonut vain muutaman lasin viiniä ja triplasti saman määrän vettä.
Kun ensimmäisen kerran kokeilin alkoholia, join baarissa työpäivän jälkeen yhden siiderin, jonka jälkeen menin kotiin oksentamaan. Myös aamulla herätessä oksensin useammin kuin viisi kertaa. Siis sen yhden ainoan siiderin jälkeen.
Siihen, että viimeisen liki kahden vuoden aikana olen ollut humalassa vain alle viisi kertaa on olemassa ihan selkeä syy, joka on: darranpelko, joka aiheuttaa myös voimakasta kuolemanpelkoa. Ja kaikkea muutakin pelkoa. Se krapula ei ole kamala vain fyysisesti, vaan myös (tai ennen kaikkea) henkisesti. Silloin tuntuu siltä kuin koko elämä on syöksymässä jyrkänteeltä. Häpeän itseäni, häpeän jokaista sanomaani sana, häpeän sitä että olen ollut jotain muuta kuin itseni. Hikoilen häpeänaallokossa, enkä kykene ajattelemaan mitään muuta kuin sitä kuinka älytön olen ollut, ja kuinka olen puhunut sellaisiakin asioita mitä en oikeastaan olisi halunnut puhua. Eikä sillä, että muut kertovat etteivät edes ole huomanneet minun olleen humalassa, ole mitään merkitystä sillä se oma kokemus tuntuu niin todelliselta. Se on totta.
Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, alan vihdoin tajuta kehoni viestin; älä hyvä ihminen käytä alkoholia, se ei sovi sinulle.
Nykyään joudun melkein paniikkiin kun alan tuntea humaltuvani. En pidä siitä tunteesta. En halua menettää kontrollia. En halua tuntea, kuinka kielenkannat löystyvät. En halua sitä. En enää kaipaa sitä humaltumisen tunnetta. Ajattelin edelleen juoda lasillisen viinä silloin, tai hyvän oluen tällöin, mutta humalassa tai krapulassa en halua, tai aio, enää koskaan olla.
Millaisia konkreettisia toimia sinä olet tehnyt tai ajattelit tehdä, jotta voit paremmin?
Olen kiinnostunut kokeilemaan kaikkea, mikä syventää onnellisuutta, lisää kiitollisuutta ja hyvää oloa.