Siitä on hetki, kun olen viimeksi kirjoittanu tänne mistään oikeasta. Tai kirjoittanut mitään sellaista, millä ajattelisin olevan jokin arvo, tai tarkoitus. Ei ole jostain syystä huvittanut. Olen saanut viime aikoina muutamia todella ikäviä viestejä, joiden vuoksi ei ole huvittanut tehdä oikein mitään, mikä tulisi näkyväksi myös muille. En ole halunnut altistaa itseäni arvostelulle ja kritiikille, kun on tuntunut siltä, ettei juuri nyt kestäisi sitä. Mutta nyt koen olevani taas enemmän voimissani, enkä enää ihan niin herkillä kuin viime kuukausina olen ollut.

En muista kuinka paljon tai vähän olen täällä puhunut omasta kehonkuvastani, mutta sen tiedän etten sitä varmaan ainakaan ihan rehellisesti ole tehnyt. Olen ajatellut, ja varmasti sanonutkin, usein olevani tyytyväinen siihen miltä näytän. Ja on tietysti hetkiä, jolloin se pitää paikkaansa, mutta kerron tässä ja nyt, että huomattavasti enemmän on niitä hetkiä, kun en näe peilistä mitään muuta kuin virheitä. Ajattelen lukuisia kertoja päivässä itsestäni niin rumia asioita, että tiedän ettei kukaan toinen pystyisi edes yrittäessään keksimään minusta mitään niin rumaa.

Olen ihan nuoresta asti saanut kuulla laihuudestani, muodottomuudestani ja suurista hampaistani. En muista kuitenkaan niiden koskaan erityisemmin hetkauttaneen minua sillä tavalla, että sanat olisivat satuttaneet. Vaan ajattelin niiden olevan vain totuus minusta. Olin laiha, eikä minulla ollut niin rintoja, kuin peppuakaan. Hampaatkin olivat pienessä suussa kohtuuttoman suuret. Mutta nyt myöhemmin olen oivaltanut sen, etten koskaan nähnyt itseäni mitenkään muuten kuin noiden asioiden kautta. Kun katsoin peiliin näin vain suuret hampaat ja muodottoman vartalon. En koskaan ole juuri murehtinut sitä miltä näytän, mutta en oikeastaan koskaan ole myöskään katsonut itseäni hyvällä, arvostaen. Olen tavallaan ollut sinut sen kanssa mitä olen, mutta en ole koskaan osannut ajatella omasta vartalostani mitään kaunista. Saattekohan yhtään kiinni mitä tarkoitan?

Olen hävennyt olematonta takapuoltani niin kauan kuin muistan. Olen pukeutunut aina niin, ettei sen muodottomuus näkyisi: pitkiin paitoihin ja löysiin mekkoihin. Ja vaikka haluaisin sanoa jotain ihan muuta, niin se ei ole ihan päästänyt otteestaan vieläkään, vaikka enää en annakaan sen vaikuttaa siihen kuinka pukeudun.

Muistan, että Alban syntymän jälkeen en varmaan vuoteen miettinyt sitä miltä näytän. Olin hirvittävän ylpeä siitä, että olin kantanut sisälläni yhdeksän kuukautta kokonaista, toista elämää. Olin hirvittävän ylpeä siitä, kuinka voimakkaaksi tunsin itseni synnyttäessäni, en hetkeäkään epäillyt ettenkö pystyisi siihen. Olin hirveän ylpeä siitä, että vain minä ja rintani, pystyivät pitämään hengissä pientä, uutta elämää kokonaiset kuusi kuukautta. Se tuntuu ihan uskomattomalta edelleen. Mutta, jossain vaiheessa unohdin kaiken tuon. Unohdin sen, että sietäisin olla hirvittävän kiitollinen siitä, että kehoni toimii kuten kuuluukin. Voin juosta, kävellä, mennä kyykkyyn, kurotella, hyppiä, kantaa hartioilla ja ottaa syliin. Voin tuntea kipua, kylmyyttä, lämpöä, kosketuksen ja nautintoa. Aloin yhtäkkiä nähdä vartalossani vain sen, mikä siinä oli ”vialla”. Todellisuudessahan vikaa ei tietenkään ollut missään muualla, kuin siinä kuinka minä katsoin sitä.

Rintani muuttuivat raskauden aikana terhakasta b-kupista, valtavaan eikä ollenkaan niin terhakkaan D-kuppiin. Voitte varmasti kuvitella mitä sellainen todella yhtäkkinen, liki räjähtävä kasvu tekee rintojen ohuelle iholle. Imetin Albaa liki 1,5 vuotiaaksi, mutta viimeiset puoli vuotta enää vain toisesta rinnasta (älkää kysykö miksi, sillä en todellakaan tiedä). Sanomattakin selvää, etteivät rintani kaiken tuon jälkeen näytä enää samalta, kuin miltä ne ennen raskautta näyttivät. Synnytyksen jälkeen meni vuosia etten riisunut rintsikoita, muulloin kuin suihkuun mennessäni. En edes seksiä harrasteassani tai nukkuessani. Minun oli vaikea hyväksyä sitä miltä ne näyttivät, ja ajattelin että muille se olisi vielä vaikeampaa.

Niin typerältä, kuin se ehkä kuulostaakin niin poikaystävälläni on ollut hirvittävän suuri rooli siinä, että olen alkanut ajatella itsestäni lempeämmin ja kauniimpia asioita. Se, millaisena hän minut näkee, ja muistaa myös päivä toisensa jälkeen sen näyttää ja kertoa, on saanut minut tajuamaan että on ihan todella mahdollista ajatella minusta sellaisia asioita, nähdä minut sellaisena; enemmän kuin riittävänä.

Ja yhtäkkiä tänään. Pitkän kävelylenkin jälkeen seisoin alasti peilin edessä ja osasin yhtäkkiä katsoa itseäni hirvittävän armollisesti,hyväksyvästi lämmöllä melkein. Ensimmäistä kertaa vuosin näin oikeasti peilissä kauniin ihmisen, ja kauniin vartalon.  En näytä ollenkaan toiselta kuin eilen tai viikko sitten. Mutta ensimmäistä kertaa näin itseni ehkä niin, kuin muut minut näkevät; ei vain virheideni kautta, vaan ihan todella sellaisena kuin olen.

Kunpa tämä armollisuus olisi pysyvää.

 

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

Eeva Kilpi

pst. Halusin vielä muistuttaa, että aivan kaikenlaisisissa vartaloissa voi oikeasti tuntea epävarmuutta, ja potea huonommuutta suhteessa muihin. Kyse kun ei ole oikeasti siitä, miltä näytämme vaan siitä, kuinka itseämme katsomme. Eikä silloin ole väliä sillä kuinka suuri, pieni, muodokas tai muodoton se vartalo on. Se vinouma on muualla, kuin siellä vartalossamme.

Kello 0n 06.05 ja tulin juuri vajaa 30min aamulenkiltä.
Tätä ei ole tapahtunut ihan hetkeen. Noin viiteen vuoteen tarkemmin sanottuna.
Moni teistä on varmasti jo kuullut 5AM clubista. Itse kuulin siitä ensimmäisen kerran Yksillä- podcastin tässä jaksossa. Pähkinänkuoressa 5 AM club tarkoittaa sitä, että herää kello 5. Aamun ensimmäisen tunnin aikana tehdään ensin 20min jotain sykettä nostattavaa (mielellään myös sellaista, että hiki nousee pintaan), sen jälkeen rauhoitutaan 20min, joka voi tarkoittaa esimerkiksi kirjoittamista tai meditointia, tai muuta tietoista läsnäoloa harjoittavaa. Tunnin viimeinen 20 minuuttia käytetään jonkin uuden asian harjoitteluun. Tämän rutiinin noudattamisella vakuutetaan olevan lukuisia hyötyjä; elämänhallinan – ja elämänlaadun parantuminen, tehokkuus, tyytyväisyys jne.

En ole kuitenkaan itse ihan vakuuttunut. Olen lukenut tuon idean ”isän” (vaikka tokikaan tämä herää aiemmin aamulla, niin saate enemmän aikaiseksi ei ole mitenkään uusi ajatus) Robin Sharman kirjan The 5 AM club,  enkä pitänyt sitä juuri minään. Sanonkin tässä ja nyt, että jos luet tässä kuussa vain yhden kirjan, älä missään nimessä lue tätä. Lue mieluummin vaikka punainen myrsky, tai mustarastas tai Elena Ferranten Amelian rakkaus. Sharman kirjassa oli sivuja noin kymmenen kertaa enemmän kuin asiaa. Ja ärsyynnyn ihan suunnattomasti sellaisista kirjoista, joissa asia olisi voitu tiivistää noin kaksisataa sivua lyhyempään muotoon, mutta kirjaa tehtäessä on ajateltu että mitä pidempi sen parempi. Tuntuu ihan lukijan ajan epäkunnioittamiselta sellainen.
Sharman kirjassa painotetaan useaan otteeseen sitä, kuinka juuri tuo kello 5 on se maaginen aika herätä. Itse ajattelen, että hyvinvoinnin kannalta olennaista on se, kuinka käytät päivän tuntisi, eikä niinkään se heräätkö viideltä, kuudelta vai vaikka kymmeneltä. Olennaista on myös se, että nukut riittävästi; vähintään seitsemän- mutta mielellään kahdeksan tuntia.

Mutta, koska kuitenkin herään yleensä aina vähän ennen kuutta (ilman herätyskelloa) ja menen useimmiten nukkumaankin jo ennen kymmentä, ajattelin että ehkä tätä voisi kokeilla. Päätin eilen illalla, että nousen viideltä jos satun ilman herätyskelloa heräämään silloin. Ja kuinkas kävikään: heräsin kello 05.02, tosin siihen, että poikaystävä huitaisi nukkuessaan vahingossa puhelimeni yöpöydältä lattialle. Olin juuri muutamaa viikkoa aiemmin käynyt vaihtamassa puhelimeeni uuden näytön, ja paniikki siitä että näyttö olisi taas kärsinyt- keri minut nanosekunnissa unesta hereille. Näyttö oli ehjä, ja minä täydellisen hereillä. Kiskoin siis sen kummempia ajattelematta lenkkivaatteet niskaan ja hiivin rappuun, ja ulos.

Juokseminen kulki kokonaiset 7 minuuttia. Tai oikeastaan se ei kulkenut yhtään missään vaiheessa, mutta jaksoin sitä kokonaiset 7 minuuttia. Jalat tuntuivat aivan järjettömän raskailta (saattoi olla se sipsipussi, jonka söin viimeisenä illalla..) ja keuhkoja poltteli. Ei tuntunut hyvältä lyhyemmin sanottuna. Mutta koska pidän siitä olosta, jonka saan siitä, että vaadin itseltäni sellaisiakin asioita mitkä eivät tule helposti ja kivuttomasti – niin jatkoin treeniä vielä noin 20 minuuttia juoksemalla portaita. Jossain siellä puolivälin ja viimeisten nousujen välissä homma alkoi sujua, ja huomasin nauttivani siitä mitä tein. Nautin myös siitä, että koko kaupunki tuntui vielä nukkuvan, vaikka itse olin jo täysin hereillä.

Tuon pienen treenin jälkeen tulin kotiin, ja istahdin tähän keittiönpöydän ääreen kirjoittamaan tätä. Ajatus kulkee kirkkaasti ja olo on muutenkin harvinaisen hyvä. Tuntuu ihanalta, että tiedän että vielä tämän seuraavankin tunnin saan olla ihan vain itselleni, sillä Alba ei herää oikeastaan koskaan ennen seitsemää. Laitan kohta kahvin tippumaan, käyn pikaisessa suihkussa, laittaudun, kirjoitan vielä vähän lisää jos suinkin ehdin ja odotan, että saan seuraa aamiaispöytään.

Vaikka olo onkin juuri nyt energinen, mutta samaan aikaan rauhallinen, niin en kuitenkaan usko, että tulen jatkossa asentamaan herätyskelloa soimaan viideltä. Mutta sen muistan taas, että sillä miten aamun ensimmäisen tunnin tai tunnit käyttää on ihan todella iso merkitys. Vaikka normaalistikin herään jo kuudelta, niin haluatteko kuulla, kuinka sen tunnin useimmiten vietän? Selaamalla somea sängyssä, peiton alla. Kun kello on seitsemän ja lapsen sängystä alkaa kuulua iloista höpöttelyä, niin minä olen ihan valmis nukahtamaan uudestaan. Ei ollenkaan hyvä tapa aloittaa päivä se sellainen.
Eli: vaikka en heräisikään jatkossa viideltä, niin sen tiedän että päivän ensimmäistä tuntia en enää tuhlaa puhelimeeni, vaan itseeni. Erityisen hyvilläni olen siitä, että tajusin tänään, että on aivan mahdollista mahduttaa jokaisen päivään pieni treeni, vaikka olisikin valtaosan päivästä yksin lapsen kanssa. Tärkeä oivallus, johon ei mennyt kuin viisi vuotta ja 1,5 kuukautta.

Nyt sitä kahvia.

Ihanaa perjantaita!
Me ollaan syyslomalla, eikä suunnitelmissa ole mitään muuta kuin Linnanmäen valokarnevaalit illalla, ja nekin säävarauksella.
Täydellistä sanoisin.

 

Hiustyyppi?

Edestä suora ja liukas, takaa karheampi ja melko laineikas.

Missä käyt kampaajalla? Kuinka usein?

Oon käynyt jo melkein viisi vuotta Folk Helsinki:ssä Sofilla. Enkä varmaan koskaan oo ollut niin tyytyväinen hiuksiini kuin näiden vuosien aikana. Pidän siitä, että hiukset näyttävät huolettoman huolitelluilta. Vähän siltä kuin niille ei edes olisi tehty mitään, mutta väri on freesi ja leikkaus huolella tehty. Sofilta saan aina juuri sitä mitä haluankin. Kaiken muun hyvän lisäksi Sofista on näiden vuosien varrella tullut yksi mun parhaista ystävistä, eikä mene varmaan päivääkään ettei puhuttaisi, eikä viikkoa ettei nähtäisi.

Mitä hiuksillesi tehtiin viimeksi kampaajalla?

Viimeksi itse asiassa vain leikattiin.  Kesän jäljiltä olin yllättävänkin tyytyväinen hiusten väriin. Edellisen kerran hiusten värille on tehty mitään (= vaaleita raitoja vapaalla kädellä)  tammikuun puolessa välissä.  Nyt edellisellä käynnillä elokuun lopulla hiuksiin leikattiin nk. Blunt cut, joka tarkoittaa sitä että hiukset leikataan varsin tasapituisiksi.

 

Tukkajumalasi?
Mitään varsinaisia hiusidoleita mulla ei kyllä oo, mutta Annikalla nyt on ihan mielettömän upeat hiukset, samoin Sabinalla.
Katukuvassa huomaan kuitenkin kaikkein useimmin kiinnittäväni huomion tummiin ja sellaisiin noin polkkamittaisiin hiuksiin.

Suosikkikampaus?
Mä pidän hiuksia useimmiten ihan vaan auki, niin ettei niille ole tehty yhtään mitään.
Mutta jos hiustenpesusta on mennyt useampi päivä, niin silloin mun hiukset on useimmiten niskassa nutturalla.

Kuinka usein peset hiukset – aamulla vai illalla?

Riippuu tosi paljon siitä millainen viikko mulla on.  On viikkoja, jolloin pesen hiukset joka aamu – ihan vain siksi, että oloni on huomattavasti skarpimpi aina kun hiukset on juuri pesty, ja sitten on viikkoja jolloin kaksi-kolmea pesua riittää ihan mainiosti.
Ja tosiaan pesen hiukset oikeastaan aina aamuisin. Iltaisin saisi odotella hiusten kuivumista varmaan kolme tuntia, jos toiveena on ettei yö tekisi pyörteitä sellaisiin paikkoihin mihin niitä ei todellakaan haluaisi.

 

Vakio hätäkampaus?
Korkea ponnari, niin että kaikki hiukset on vedetty taakse, tai sitten tuo jo aiemmin mainittu niskanuttura.

Millaisia hiustuotteita käytät- uusin lemppari ja ikisuosikki?
Pääasiassa hiustenhoitotuotteeni koostuvat shampoosta (John Masters Organics Lavender Rosemary shampoo) ja hoitoaineesta ( John Masters Organics citrus & neroli ) Mutta aina toisinaan, jos muistan niin sivelen latvoihin tätä Sebastianin Dark öljyä (tosin tätäkin lähinnä vain sen taivaallisen tuoksun vuoksi) tai John Masters Organicsin silottavaa hiusseerumia.

Mikä hiustuote ei nappaa?
Mitkään lakat ja muotovaahdot, yäähh. Enkä kyllä pidä kuivashampooistakaan. Kaikki suihkutettava ja sellainen hiuksiin jätettävä tahma vähän ällöttää, ja saa kasvojen ihonkin kaiken lisäksi kutisemaan.

Jäätävin hiuslookkisi?
Varmaan se minipieni-permanenttikihara polkkamittaisessa tukassa vuodelta 2006.

Syötkö ravinnelisää hiuksille?
En

 

Käytätkö/oletko joskus käyttänyt hiuslisäkkeitä?
En oikeastaan. Sain joskus testiin pari pakettia sellaisia klipsilisäkkeitä ja kävin ihan kampaajalla asti laittattamassa ne päähäni, sillä itse en osannut. Pidin niitä tasan sen yhden päivän (tai oikeammin muutaman tunnin) ja totesin, että eivät ole minua varten. Olen oikeastaan aina pitänyt hiuslisäkeittä – ja tuuhennoksia vähän jotenkin epäsiisteinä.

Hiuskatastrofi?
Ehkä juuri tuo aiemmin mainitsemani pikkupermanentti. Kihara tehtiin todella tiukaksi ja pieneksi ja siihen kun lisää varsin nopeasti kasvavan tukan voitte ehkä kuvitella miltä näytin noin kaksi kuukautta permanentin jälkeen. Pidin hiuksiani kiinni noin vuoden, eivätkä ne silti näyttäneet oikeastaan koskaan kivalta. Olin niin onnellinen kun vuoden jälkeen oma hius oli kasvanut niin paljon, että sen ällöttävän hamppuuntuneen kiharan sai leikata kokonaan pois.

Millä suoristat/ ja tai kiharrat?
En oikeastaan laita hiuksiani juurikaan. Kihartaa en osaa, ja suoristamiseen on harvoin aikaa. Ihan nyt viime aikoina, ja tämän uuden leikkauksen myötä on kuitenkin tehnyt mieli oikoa noita takatukan laineita vähän siistimmiksi. Suoristusraudan olen saanut vuosia, vuosia sitten lahjaksi eikä minulla ole hajuakaan sen merkistä tai mallista. Mutta veikkaisin, että halpa on ollut. Surkea se ainakin on.

Hiusvinkki?

• Lämpökösittelyt minimiin.
• Vaihda puuvillainen tyynyliina satiiniseen
• Alä hankaa hiuksia kuivaksi pyyhkeellä
• Luonnoliset hoitotuotteet
• Erityisesti talvella sivele vähän hiusöljyä kosteisiin hiuksiin estämään hiuksia sähköistymästä.

Ei pitäisi koskaan antaa näppäinten pölyttyä pidempään kuin kaksi päivää. Sillä sen kahden päivän jälkeen käy niin, että aika alkaa triplata tahtiaan ja yhtäkkiä huomaakin kokonaisen kuukauden vierähtäneen. Ja sen jälkeen sitä pölyä on näppäimistöllä jo sellainen kerros, että homman aloittaminen vaatii muutakin, kuin itse homman aloittamisen. Nyt viimeisen viikon olen joka päivä päättänyt, että tänään aloitan. Kirjoitan. Ihan mitä tahansa, kunhan kirjoitan. Ja kuten näette: se on sujunut aivan todella hyvin. Tämän tekstin kirjoittamiseen meni vain seitsemän päivää. Helppoa on, kunhan vain osaa.
Ja noin, heti tuntuu vähän paremmalta kun sai sanottua, että tältä tekstiltä ei kannata odottaa suuria. Ei kannata odottaa oikeastaan yhtään mitään. Tämä on tällainen näppäimistönpuhdistus- teksti. Seuraava tulee ulos jo sitten helpommin, ja ehkä vähän järjellisempänä.

Toivon, etten ole ainoa kenestä tuntuu että kalenterista katoaa kuukausia. Tänään on lokakuun kolmas päivä, eikä minulla ole aavistustakaan mihin syyskuu meni? Elokuun lopustakin on vain  muutama hatara muistikuva. Toivon niin, että tämä lokakuu ei livahda ohi edellisten kuukausien tavoin. Ei haittaa yhtään sade ja pimeä, ja se ettei tässä kuussa (todennäköisesti) tapahdu yhtään mitään. Haluan että on tylsää ja tavallista. Mutta ennen kaikkea haluan, että aika matelee.

Liikkuvan ja harvinaisen sosiaalisen kesän jälkeen on tuntunut oikeastaan todella virkistävältä olla ihan vain kotona. Mutta olen alkanut kyseenalaistaa sanontaa, odottavan ja tylsistyneen pitkästä ajasta. Tuntui, että kesä kesti noin kymmenen kuukautta, vaikka tylsää tai mitään erityistä odotettavaa ei ollut missään vaiheessa. Kun taas toisaalta syyskuu, joka ollaan oltu lähinnä vain kotona ja lähipuistoissa (usein aika tylsistyneinä, sillä tylsyys on oikeastaan aika ihanaa), livahti ohi noin vartissa.
Alan kallistua sille kannalla, että mitä enemmän ajallaan tekee asioita, sitä pidemmältä se tuntuu. Myös sillä kuinka voimakkaita muisti- tai tunnejälkiä tehdyt asiat jättävät on valtava vaikutus siihen, kuinka hitaasti tai nopeasti aika tuntuu kulkevan. Jatkossa siis tartun hetkiin aiempaa suuremmalla tarmolla, enkä annan ajan lipua ihan näin varkain.

Tekemisestä ja muistojen luomisesta puheenollen; olen menossa tulevana viikonloppuna Sofin kanssa Superwood-festareille.
Ihailin viime vuonna ainakin Stellan ja Doritin stooreista sitä kaikkea upeaa, mitä Hotelli Rantapuiston alueelle oli festaria varten loihdittu. Tänä vuonna myös artistikattaus on ihan huikea. Erityisen suurella innolla odotan lauantain Pykärin keikkaa.
Saan kylmiä väreitä melkeen jo pelkästä ajatuksesta.
Ah. Ihanaa. Vuoden ensimmäinen, ja ainoa festari – odotan niin suurella innolla.

Viikonlopun juhlia ennen kuitenkin vielä yksi ihan tavallinen torstai ja ihan tavallinen perjantai, odotan innolla niitäkin.