Kaupallinen yhteistyö: Terveystalo

 

Kuvitelkaa kaikki hampaisiin liittyvät ”ongelmat” ja voitte yhdistää ne minuun.
Helposti reikiintyvä hammasluu: kyllä.
Hampaat, jotka kasvavat ihan mihin sattuvat lystäämään: kyllä.
Kiillevauriot: kyllä.

Olen ihan lapsesta saakka ravannut hammaslääkärissä useammin, kuin kukaan muu tuntemani ihminen.
Lapsena vihasin koulussa kaikkein voimakkaimmin sitä päivää, kun koulun eteisaulan ilmoitustaululle ilmestyi lappu johon oli listattu henkilöt, jotka ovat hammaslääkärikäynnin tarpeessa.
Tiesin jo listaa katsomatta, että minun nimeni olisi siinä listassa. Se oli aina siellä.
Luokkatoverit saivat käydä hammaslääkärissä tarkastuksessa ehkä kerran- kahdesti vuodessa, minä kävin siellä joka kerta kun koulultamme sinne taksikyyti järjestettiin.
Ja viivyin hammaslääkärin huoneessa aina aivan takuulla pidempään, kuin kukaan muu.

En muista aikaa, jolloin en olisi vihannut ja pelännyt hammaslääkäriä.
Siihen liittyi paljon epämukavia tunteita; kipua, pelkoa, tunnetta siitä että on jotenkin epäonnistunut, häpeääkin.
Ajattelin usein, että olen itse jotenkin omalla hutiloinnillani aiheuttanut kaiken.
Muistan usein hammaslääkäreiden kauhistelleen hampaideni tilannetta, ja koin tuolloin että olin jotenkin itse syyllinen asiaan – mikä ei tietenkään ollut totta. Kukaan ei vain kertonut sitä minulle.
Myöhemmin on selvinnyt, että meillä on suvussa perinnöllistä hampaiden kiilteeseen, tai oikeammin sen puutteeseen, vaikuttavaa perimää, ja sillä kuinka hyvin hoidan hampaitani ei ole juuri merkitystä kun hampaiden normaali luonnollinen suoja, kiille, puuttuu.

Eikä siinäkään vielä kaikki.
Perinnöllisen hampaiden kiillevaurion lisäksi hampaani kasvoivat suuhun ihan miten sattuu.
Jo alakouluikäisenä oli selvää, että oikomishoito olisi edessä. Jostain syystä sen aloittaminen kuitenkin viivästyi, ja sain raudat vasta tultuani täysi-ikäiseksi. Varsinainen epävarman aikuistuvan teinin unelma. Voin kertoa, että ne raudat eivät todellakaan olleet mitkään invisalignit, pikemminkin very-visible-lignit.
Kuljin ne rautaiset kehikot suussa 21-vuotiaaksi.

Oikomishoidon päättymisen jälkeen hampaiden hoitaminen jäi vain oman viitseliäisyyden varaan. Ei tullut enää mentyä hammaslääkäriin kuin suuressa hädässä; silloin kun sattui niin paljon ettei kyennyt olemaan. Silloin päivystys oli se mihin hakeuduin, sillä ajattelen sen olevan ainoa tapa saada hoitoa nopeasti ja helposti ilman kuukausien jonoja.

Hoidan hampaitani varmaan keskivertoa enemmän. Harjaan vähintään kolmesti päivässä. Syön purkkaa. Putsaan hammasvälit sekä langalla, että sellaisilla pienillä harjoilla. Purskuttelen aamuisin hampaiden harjauksen jälkeen kookosöljyä suussa vartin. Putsaan kielen päivittäin. Mietin vähän mitä ja miten syön, jotta hampaani rasittuisivat mahdollisimman vähän.
Mutta oikeastaan millään niistä ei ole väliä, mikään ei tunnu auttavan, eivätkä edes paikat pysy.

Alba on valitettavasti perinyt saman vaivan.
Olen käyttänyt Albaa yksityisella ihan pienestä saakka, sillä olen halunnut tarjota hänelle mahdollisimman miellyttäviä ja helppoja käyntejä, jotta tämä välttyisi samoilta surkeilta kokemuksilta ja mahdolliselta hammaslääkärikammolta.
Siinä olenkin onnistunut, sillä Alba ihan todella pitää käynneistä, ja hammaslääkäristään. Hän oikein odottaa näitä käyntejä, ja saattaa kysellä että milloin taas mennään mikäli edellisestä käynnistä on ehtinyt vierähtää useampi kuukausi.
En ole kuitenkaan koskaan tajunnut, että voisin tarjota ihan sitä samaa itsellenikin. Olla yhtä hyvä itselleni kuin lapselle. Että voisin hoitaa hammaslääkäri-käynnit yksityisellä, jossa on esim. pelkopotilaiden hoitoon perehtyneitä ammattilaisia, ja aikaa potilaan kohtaamiseen yleensä enemmän kuin julkisella puolella.

Kävin alkuvuodesta 2020 hoidattamassa yhden juurihoidon päivystyksessä juuri ennen kuin korona ilmestyi sekoittamaan pakkaa. Tuolloin minulle sanottiin että juuri vaatisi ehdottomasti vielä toisenkin hoitokerran. Varasin tunnollisesti ajan heti kotiin päästyäni, ja sainkin sen julkiselta muutaman kuukauden päähän akuuttina – käynti kuitenkin peruttiin koronan vuoksi. Uuden ajan saaminen oli niin monen puhelinsoiton, odottelun ja jonon takana että koko asia jäi.

Maanantaina käytin Albaa tutulla hammaslääkärillä ja harvinaisen mukavasti menneestä käynnistä inspiroituneena päätin, että juuri tätä haluan antaa itsellenikin ja varasin ajan Kampin Terveystaloon. Enkä osaa edes selittää kuinka huojentavalta tuntui saada aika heti seuraavalle päivälle.

Tuo käynti oli ehdottomasti miellyttävin hammaslääkärikäyntini koskaan. Tietysti asiaan vaikutti se, että kyseessä oli vain hammastarkastus ja tiesin, että mitään kamalaa ei tapahtuisi.
Erityisen ihanaa oli kuitenkin ennen kaikkea se kuinka minut kohdattiin heti vastaanotosta hammaslääkärin huoneeseen saakka. Koko käynnin ajan tunsin itseni nähdyksi, kuulluksi ja hyvin kohdelluksi. Lisäksi kohdalleni sattui ensimmäistä kertaa sellainen hammaslääkäri, joka otti hampaideni kiillevaurion tosissaan.  Tuli olo, että minulle ihan todella tahdottiin parasta, ja asiani otettiin kauhistelun sijaan toiminnallisesti tosissaan.
Käynnistä jäi ihan hirvittävän hyvä mieli.
Helpottunut ja tyytyväinen olo. Melkein pöllämystynyt että tällaistako hammaslääkärissä käynti voi todella olla?

Hoitosuunnitelmaan kuului myös kesken olevan juurihoidon vieminen loppuun, sekä puhdistus ja omahoidon ohjauksen käynti suuhygeinistillä. Varasin ne molemmat heti Terveystalosta. Piti elää 33-vuotiaaksi, että näki päivän jolloin hammaslääkäriin meno ei pelota tai jännitä lainkaan.
Uskomatonta, miten valtava vaikutus voi olla jo yhdelläkin positiivisella käynnillä.

Kiitän itseäni siitä, että ajattelin ansaitsevani ihan yhtä hyvää hoitoa kuin lapseni, ja Terveystaloa siitä, että hoito oli juuri niin hyvää kuin toivoinkin – tai oikeastaan, se oli huomattavasti enemmän kuin olin osannut toivoa.

Tuntuu siltä, kuin massiivinen taakka olisi pudonnut hartioilta.

Jos siellä on joku, joka kantaa samaa taakkaa mielensä päällä, niin suosittelen ihan hirveän lämpimästi kokeilemaan Terveystalon palveluita. Lupaan, että käynnin jälkeen olet harvinaisen tyytyväinen tekemääsi valintaan.

On ollut tässä vähän hankaluuksia rauhoittua, pysähtyä, keskittyä ja ihan vaan esimerkiksi hengittää.
Iltaisin nukahtaminen on tuottanut valtavia vaikeuksia, sillä olisi liuta asioita joita tekisi nukkumista mieluummin.
Mieli poukkoilee innostavasta asiasta toiseen, elämä tuntuu kutkuttavalta seikkailulta eikä malttaisi pysähtyä hetkeksikään.
Sama sekoaminen tapahtuu suunnilleen joka kevät, mutta tänä keväänä kaikki tuntuu aivan poikkeuksellisen sekopäiseltä (hyvältä). Uskon sen johtuvan tästä eristäytyneestä ja rajoitetusta vuodesta. Kun on elänyt poikkeustilassa pitkään, eikä normaalia sosiaalista elämää ole ollut nimeksikään – tuntuu aivan järjettömän huumaavalta, kun ympärillä onkin taas yhtäkkiä ihmisiä, kohtaamisia, halauksia, keskusteluja ja noh – seuraa.

Ennen pitkään rauhattomuus alkaa kuitenkin käydä psyykeen päälle. Sitä tietää ja tuntee, että pysähtyminen on pakollista.
Toimivin keino itselleni silloin on maiseman vaihtaminen. Pois tutuista ympyröistä ja omista rutiineista.
Olen niin hyvilläni siitä, että meillä on tässä ihan lähellä paikka minne mennä silloin, kun sitä tarvitsee.
Jo tunnin perillä olon jälkeen syke on matalampi, hengitykset syvempiä.
Tällä kertaa tosin tuntui siltä, että olisin tarvinnut heti perään vielä toisen yhtä pitkän viikonlopun, jotta kaikki kierrokset olisi saatu laskettua. Nukuttuja tunteja viikonlopulle sain huimat kuusi, ja jokainen tietää ettei sellainen ole riittävästi yhtään kenellekään.

Voi olla, että poltan kynttilääni – en vain molemmista päistä, vaan myös siitä keskeltä – tällä hetkellä, enkä itse edes tajua sitä, mutta olo on surkeista yöunista huolimatta yllättävän energinen. Luulen, että neljän kuukauden säännöllisellä hikitreenillä on tämän kanssa jotain tekemistä. Staminaa on enemmän kuin aiemmin, mutta silti toivon että heti kun työkiireet tämän viikon jälkeen helpottavat (teen tällä hetkellä useampaa todella mielenkiintoista projektia, ja nekin ovat omiaan lisäämään kierroksia) palaisin takaisin niihin itselleni tyypillisiin 8-10 h yöuniin.

Viikonloppuna lämmitin saunan kahdesti, kävin uimassa kahdesti (ensimmäisesta kerrasta nautin, toisesta en todellakaan), nousin valmiiseen aamiaispöytään, kuvasin talon jokaisen nurkan, pihan jokaisen kukkaan puhjenneen kasvin ja puun. Aina kevään tullen yllätyn uudestaan ja uudestaan siitä, kuinka ihmeelliseltä lisääntyvä valo, lämpö ja väreihin puhkeava luonto tuntuvat. Aamusta iltaan kuljen joko ulkona tai kotona hämmästellen sitä mihin kaikkialle valo jo yltää ja kuinka pitkäksi aikaa. Tekee mieli tallentaa se kaikki koko ajan, ei pelkästään mieleen vaan myös kameran rullalle. Olen kuitenkin alkanut tajuta, että monet asiat tuntuvat paremmilta ja kirkkaammilta, kun ne elää ihan vain omin aistein eikä aina sen puhelimen kameran läpi. Koska nautin kuvaamisesta ja valmiista valokuvista niin paljon – tuottaa valtavia hankaluuksia olla kuvaamatta.
Opettelen kuitenkin sitäkin.

Viikonloppuna sain myös katsella kuinka valtavasti Alba nautti isovanhempien jakamattomasta huomiosta ja seurasta. Myös minä nautin, kun kerrankin sain itse vain olla, eikä minua kaivattu ihan jokaiseen leikkiin, peliin ja keskusteluun. Sain käydä yksin uimassa. Ajoin uimapaikalle pieniä, kumpuilevia peltoteitä pitkin, (rakastan ajamista ihan todella, olenko koskaan maininnut?) musiikit hengenvaarallisen kovalla ja nautin ihan jokaisesta metristä.
Meillä jokaisella on asioita, jotka saavat meidät tuntemaan olomme erityisen eläviksi, minulle autolla ajaminen ja musiikki ovat yksi sellainen. Erityiseltä se tuntuu varmasti myös siksi etten itse omista autoa, joten tästä autuudesta saa nauttia vain harvoin.

Viikonlopussa oli jo ihan kesän tuntu, kuten monessa viikonloppua edeltäneessäkin päivässä. T-paidassa ja pitkissä housuissa tuli kuuma, ja usein teki mieli hakeutua varjoon. Huolettomuutta ja kaveyttä on enemmän kuin aiemmissa kuukausissa. Kello kuudelta ei enää tunnu siltä, että päivä on taputeltu – päinvastoin, päivä tuntuu olevan vasta aluillaan.
Pukeutuminen, salaatit ja spontaanit kohtaamiset ovat alkaneen taas kiinnostaa.
Elämä on siirtynyt sisältä ulos.
Se tuntuu järjettömän hyvältä.

Nyt vaan toivon, että tämä toukokuu matelee. Tämä aika on kaikkein kutkuttavin – kaikki hyvä on vielä edessä, ja samaan aikaan kaikki hyvä on jo tässä.

 

Viikonloppu antoi lupauksen hyvästä kesästä. Ikimuistoisteista kesästä. Sellaisesta, että mitään kovin ihmeellistä ei tarvitse tapahtua, jotta se tuntuisi kaikkien aikojen kesältä.

Kukaan minua instagramissa seuraava ei ole voinut välttyä The Pilates Class- hehkutukselta.
Olen maininnut tuon tilin ja nuo kolme sanaa useammin kuin varmaan mitään muuta yksittäistä asiaa koskaan aiemmin.
Mainitsin muutama postaus taaksepäin, että aloitin jäsenyyteni vuoden vaihteessa, enkä sen jälkeen ole jättänyt väliin kuin korkeintaan viisi harjoitusta.
Saan siis sunnuntai- iltaisin sähköpostiini seuraavan viikon harjoitusohjelman. Eli linkit videoihin, jotka on suunniteltu seuraava viikkoa varten. Harjoituskertoja on yhdelle viikolle suunniteltu yleensä 4-6 ja niiden kestot vaihtelevat 20 minuutista 45 minuuttiin.
Toisinaan teen vain sen, mikä viikon ohjelmassa on mainittu – usein kuitenkin vähän enemmän.
Aloittaessani olin surkeassa kunnossa. En ole liikkunut säännöllisesti sitten lapseni syntymän, eli melkein seitsemään vuoteen.
Keskivartalon lihaksisto oli olematon. Ryhti oli painunut kasaan, väsyin ja hengästyin pienestäkin puuhastelusta. Nukuin kehnohkosti, enkä välittänyt siitä mitä suuhuni laitoin ja milloin.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin uuden harrastuksen aloittaessani sen, etten pysty heti ensimmäisellä kerralla samaan mihin olen joskus pystynyt. En yrittänyt väkisin puskea harjoituksia läpi, vaan annoin itselleni luvan tehdä sen verran kun jaksoin, sellaisessa tahdissa joka sopi minulle. Sallin itselleni sen, että 15 minuutin harjoituksen tekemiseen meni minulta alkuun noin 45 minuuttia, sillä kaipasin runsaasti taukoja ja lepoa liikkeiden väliin. Olin armollisempi, mutta päättäväisempi kuin aiemmin. Olin päättänyt ja luvannut itselleni sitoutua harjoittelemaan. Halusin yksinkertaisesti tarjota itselleni parempaa oloa, parempia elämäntapoja.
Juuri niin olen tehnyt. Hyvä ruokkii lisää hyvää. Pienien hyvien tekojen kautta elämään on valunut lisää hyvää. Syön paremmin, kun liikun. Nukun paremmin, kun liikun. Jaksan paremmin, kun liikun. Voin yksinkertaisesti paremmin kun nuo edellä mainitut asiat ovat kohdillaan.

Aiemmin aloittaessani olen aina alkanut tehdä asioita liian kovaa. Olen väkisin juossut sen 7km lenkin, koska joskus olen sellaisia juossut niin vähempään ei sitten tyydytä. Puskin väkisin läpi 40 minuutin HIIT-treenejä, koska olenhan minä nyt ennenkin näitä tehnyt. Usein urheilun jälkeen olin väsynyt koko  loppupäivän. Hyvin todennäköisesti tulin myös kipeäksi muutama päivä treenin jälkeen. En kuitenkaan koskaan oivltanut sen johtuvan kuntooni nähden aivan liian haastavista harjoituksista. Kehoni ei yksinkertaisesti pystynyt toleroimaan sellaista rääkkiä.

Pilateksessa ihanaa on se, että kehitys tapahtuu jotenkin varkain. Tekeminen tuntuu useimmiten niin mukavalta (hirveältä ja haastavalta, ja juuri siksi mukavalta) etten ajattele sitä, kuinka hyvältä minusta tuntuu jälkeenpäin, vaan keskityn siihen kuinka hyvältä tuntuu tehdessä. Pilateksessa keskiössä on, ainakin minulle, yhteys kehon ja mielen välillä. Pelkästään se, kuinka hengittämällä tietyllä tavalla voi saada lisää energiaa, voimaa ja liikkuvuutta – on uskomatonta.
Päivän harjoitus on minulle aina myös levähdyspaikka ajatuksistani. Tehdessä en ehdi ajattelemaan muuta kuin sitä, miten saisin tuntuman työtä tekevään lihakseen kaikkein parhaiten, kuinka hengitän. Ajattelen kerrankin vain kehoani, en ollenkaan sitä millaisia reittejä ajatukseni laukkaavat.

Pidän pilateksessa myös sen kokonaisvaltaisuudesta – vaikka videon nimessä lukisi ”20 min pakaratreeni” tunnen harjoituksen vaikutukset seuraavana päivänä koko kehossani.
Harjoitus harjoitukselta jaksan enemmän, liikkeet tuntuvat teknisesti helpommalta, ranteet eivät väsy toistuvasta käsien varassa olemisesta samalla tavalla kuin aloittaessa. Hypyt ovat kasvaneet korkeutta ja kyykyt muuttuneet syvemmiksi. Siinä missä en aiemmin jaksanut tehdä ainoatakaan kokonaista punnerusta, menee nyt useampi.

Keho tuntuu vahvemmalta, notkeammalta ja ryhdikkäämmältä. Joku kysyi, että näyttääkö se erilaiselta – en tiedä, eikä sillä ole oikeastaan merkitystä (vaikka toisin voisi kuvitella sillä jaan lähinnä kuvia siitä kehosta heh), sillä minusta tuntuu niin kovin erilaiselta. Tunnen itseni pystyvämmäksi,  ja se tunne ulottuu myös treeninen ulkopuolelle. Oikeastaan se yltää aivan jokaiselle elämän osa-alueelle. Pitkään olin kuvitellut, että minusta nyt vain puuttuu joku sellainen osa, joka saa ihmisen sitoutumaan urheiluun, että minä en yksinkertaisesti siihen pysty ja sillä hyvä. On tehnyt hyvää tajuta kuinka paljon muutenkin uskottelen itselleni asioita itsestäni, mitkä eivät ole totta alkuunkaan. Kuinka kovasti yritän tunkea itseäni laatikkoon, joka on pienempi kuin todellisuudessa tarvitsisin.

Vaikka nykyään odotan päivän harjoitusta, niin tietysti on myös niitä päiviä jolloin ei huvittaisi. Väsyttää, tympii tai on muuten vain vetämätön olo. Sen sijaan, että antaisin itseni vain makoilla sohvalla tekemättä mitään, huijaan itseni matolle sillä, että ihan vain sellainen 5 minuutin energy boost- treeni riittää. Sen jälkeen yleensä tiedän olenko oikeasti väsynyt, vai kaipaako keho todellisuudessa nimenomaan liikettä. Usein olo on tuon viiden minuutin jälkeen energinen ja innokas – veri kiertää kohisten (kirjoitin ensin, että veri virtaa ja luin virkkeen valehtelematta kymmenen kertaa, ennen kuin tajusin miksi se kuulosti jotenkin väärältä), posket punoittavat ja hiki pyrkii pintaan. Usein tekee mieli liikuttaa kehoaan enemmän. Aina silloin, kun ei – annan itseni vain levätä, sillä tiedän tarvitsevani sitäkin.

Pidän tässä kaikessa myös siitä, että olen tullut tietoisemmaksi olemisestani myös maton ulkopuolella. Korjaan ryhtiä lähes huomaamatta lukuisia kertoja päivässä, yritän aktivoida syviä vatsalihaksia ja lantionpohjalihaksia työpöydän ääressä istuessani. Venyttelen monta kertaa päivässä (aiemmin en venytellyt koskaan, ja sen aivan todella huomaa), pyörittelen hartioita, käsivarsia, ranteita ja mietin kuinka kannattelen itseäni seisoessani ja kävellessäni. Mieli ja keho on paremmassa yhteydessä toisiinsa, kuin ehkä koskaan aiemmin.

On ollut ihanaa saada viestejä tyypeiltä, jotka ovat löytäneet mun hehkutuksien kautta The Pilates Class: in pariin. On ollut mukavaa jakaa fiiliksiä (välillä myös niitä punaisia ja hikisiä kuvia) tuntien jälkeen muiden kanssa.
Jos tuntuu, että kokeilu kiinnostaisi niin muistaakseni heiltä saa ilmaisen 7 päivän kokeilujakson. Otin itse suoraan sen vuoden jäsenyyden, ja ehkä juuri siksi että maksoin tästä – sitoudun heti alkuun harjoituksiin sillä mentaliteetilla että koko rahan edestä sit kans. On kuitenkin selvää, että meidän jokaisen kehot toimivat eri tavalla, ja se mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi toiselle – joten on ehkä vain viisasta kokeilla sitä sopivuutta ensin.

Tekipä hyvä rikkoa pitkä hiljaisuus täällä. Nyt tuntuu taas siltä, että tekee mieli kirjoittaa – ei ollenkaan siltä että pitäisi.
Sain eilisen postauksen jälkeen muutaman yksityisviestin, jossa toivottiin että kertoisin mitä kuuluu, kuinka voin.
Vaikka päivitän instagramin stooria suhteellisen usein, liki päivittäin, siellä harvemmin tulee samaan tapaan kerrottua niitä rehellisiä kuulumisia. Siellä niin konkreettisesti näkee sen, ketkä kaikki ovat juttuni nähneet, että kynnys henkilökohtaisempiin julkaisuihin on siellä suurempi kuin täällä.
Kuvittelen, että tätä blogia lukee noin kaksikymmentä ihmistä (joka voi olla tosin ihan ylimitoitettu ajatus tällaisen kolmen kuukauden tauon jälkeen) ja kaikki sellaisia, joita minun kuulumiseni aidosti kiinnostavat (harhaa todennäköisesti sekin), mutta pidän mielelläni kiinni tästä ajatuksesta, sillä se tekee kirjoittamisesta niin paljon yksinkertaisempaa.

Mutta lyhyesti:
kuuluu todella hyvää. Siis sellaisella syvällä tavalla hyvää, että asiat ovat mukavassa tasapainossa. On mukavaa herätä aamuisin, päivät tuntuvat riittävän pitkiltä, jaksan nähdä ja ilahtua pienistä, arkisista asioista. Nukun hyvin ja riittävästi. Jaksan miettiä mitä syön, liikkuminen tuntuu mieluisalta ja on juurtunut osaksi rutiineja.
Arki lapsen kanssa tuntuu mielekkäältä. Olen ajatellut näin varmaan jokaisesta lapsen iästä, mutta ajattelen nytkin: Alba on mainiossa iässä. Voidaan tehdä yhdessä jo oikeastaan mitä tahansa. Lapsen oivaltava huumorintaju ilahduttaa (ja vähän täyttää myös rinnan ylpeydellä) jatkuvasti, ja tuntuu uskomattoman ihanalta saada nauraa lapsensa kanssa sitä sellaista vatsanpohjasta asti kumpuavaa naurua. Ja naurua, sitä on meillä vuosi vuodelta ollut enemmän.
Alba on ihanan suora tunteissaan ja ajatuksissaan, ja kertoo meille vanhemmilleen aivan kaiken. Tuntuu huojentavalta, ettei tarvi koskaan miettiä, että onkohan jossain tapahtunut jotain ikävää, joka vaikuttaa lapseen – sillä hän kyllä kertoo aivan pienimmätkin epäreiluudet, sanaharkat ja sivuun jättämiset kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella.

Kaikesta hyvästä huolimatta olen tuntenut itseni viime aikoina usein vähän yksinäiseksi.
Tiedän sen johtuvan n.100% tästä eriskummallisesta maailman tilasta. En ole nähnyt ystäviäni yli kuukauteen. Se on todella pitkä.  Jopa kaltaiselleni yksin olosta nauttivalle ihmiselle. Erityisesti nyt kun kotona ei ole enää toista aikuista, jonka kanssa jakaa ne arkiset kuulumiset, ajatukset, tunteet ja toiveet.
Sitä kaipaan ihan erityisesti – arkista jakamista. Tavallisia, tyhjänpäiväisiä keskusteluita, jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään, sellaisia jotka vain polveilevat ilman sen kummempaa suuntaa.
Puhun kyllä ystävieni kanssa päivittäin niin ääni- kuin perinteisillä viesteilläkin, mutta ei se tietenkään ole ollenkaan sama asia, kuin kasvotusten käydyt keskustelut. Kaipaan ystäviä, huolettomuutta ja platonista läheisyyttä niin paljon että tekee melkein kipeää.

On tietysti päiviä, jopa kokonaisia viikkoja (kaikki ne jotka jaan lapsen kanssa) jolloin en tunne yksinäisyyttä ollenkaan. Elämä tuntuu täydeltä ja kokonaiselta. Lapsen elämä on pysynyt suhteellisen normaalina pandemiasta huolimatta, mistä olen harvinaisen kiitollinen. Eskari pyörii normaalin tapaan, lapsi tapaa ystäviään myös vapaa-ajalla, käymme edelleen puistoissa leikkimässä jne. Elämä tuntuu niillä viikoilla lähes normaalilta.
Kunnes tulevat ne viisi päivää, jotka lapsi viettää isällään – eikä mikään tunnu normaalilta.
Aiemmin nautin valtavasti myös niistä päivistä, jotka olen yksin. Näin ystäviäni, söin ulkona, tein pitkiä kävelylenkkejä ja nautin siitä ettei kukaan tarvinut minua mihinkään, kun taas kaikki se mitä minä kulloinkin tarvitsin oli saatavillani.
Nyt nuo viisi päivää ovat usein vähän yksinäisiä, tasapaksuja pötköjä. Teen töitä, liikun, syön, luen kirjoja, yritän parhaani mukaan nauttia – mutta oikein missään ei ole mitään mieltä, sillä kohtaamiset puuttuvat. Se kaikki mikä normaalisti tuo voimaa, lohtua ja iloa (ihmiset siis) loistaa poissaolollaan.  Oikeita kohtaamisia ja jakamista on ihan hitonmoinen ikävä!

 

Nyt kuitenkin nautin näistä päivistä, kun ei ole yksinäistä. Kun oikeastaan toivon, että saisipa hetken ihan rauhassa lukea sohvannurkassa kirjaa (juuri nyt luen Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta, joka on ihana), eikä kukaan keskeyttäisi.

Yhteenvetona, ja kaiken tämän eriskummallisen huomioonottaen sanoisin, että voin yllättävän hyvin. Olen oikein omaksi yllätykseksekin pääasiassa todella tyytyväinen siihen, miltä elämä tuntuu ja näyttää nyt. Tiedän, että voisi olla niin paljon huonomminkin. Kesää, ja rajoituksista vapaampaa elämää, odotan kuitenkin  alati lisääntyvällä innolla.

On ihmisen ikävä.