Onnen kuplia 21 helmikuu 2019 - 20:00
Olen viimeisen viikon kuunnellut aina joka päivä vähintään jakson Antti Holman Auta Antti!- podcastia. Joka on konseptina sekä nerokas, että aivan posketon. En ole aikoihin ollut mistään niin inspiroitunut kuin siitä. Jokaisen jakson jälkeen (ja yleensä myös sen aikana) on ollut pakko kirjoittaa asioita ylös. Jokaisessa jaksossa Antti vastaa kuulijoiden lähettämiin kysymyksiin ja aika usein ne kysymykset ovat olleet sellaisia, joita olisin voinut itsekin ainakin jossain vaiheessa elämääni kysyä, joten Antin vastauksista on luonnollisesti saanut paljon. Mutta, sen kautta on vastattu myös sellaisiin kysymyksiin, jotka ovat auttaneet ymmärtämään täysin itsestäni poikkeavalla tavalla ajattelevia ja toimivia ihmisiä.
Yksi esimerkki sellaisesta simppelistä, mutta tarpeellisesta havahtumisesta on liittynyt onneen. Ja siihen, missä se onni oikeastaan asuu. Antin avustuksella olen taas muistanut sen, että onni ei ole joka epämääräinen päämäärä, joku yksittäinen asia tai elämäntilanne, joka saavutetaan sitten joskus. Onni on pieniä, ohikiitäviä hetkiä, kuplia kaiken muun keskellä. Ja kuten Antti sen sanoo: aika usein sellaisia hetkiä, joita on edeltänyt joku suuri (tai keskisuuri) ponnistus. Tajusin, että tulen älyttömän onnelliseksi esimerkiksi siitä, että teen jotain valmiiksi. Oli se sitten vaatehuoneen maalaus, blogikirjoitus, tyhjennetty meililaatikko, valmis työprojekti, siisti koti tms. Olen joskus sanonut tämän ennenkin, että saatan tuntea suurempaa onnea siitä, että löydän kaapista sinne unohtuneen sipsipussin silloin, kun himo on järkyttävä ja lähikauppa on jo kiinni – kuin siitä, että saavutan vaikkapa työrintamalla jonkun sellaisen asian mistä olin haaveillut. Mutta toisaalta sellaisista asioista on helppo tuntea onnea silloin, kun perusasiat ovat hyvin. Mutta olen tuntenut ihan valtavan suurta onnea toisaalta myös sellaisista vaiheissa elämää, kun aika lailla kaikki on ollut päin honkia.
Tällä hetkellä elämässä jyllää melkoinen kriisi, tai oikeammin pelko mahdollisesti uhkaavasta valtavasta kriisistä. Ja tiedän, että joskus olisin antanut sen värittää lähes koko elämää. Ajatellut että nyt on vaan kärsittävä tämä surkeus läpi, ja että nyt on tällainen paska vaihe, että onni laitetaan nyt pauselle, ja se odottelee siellä sitten siihen asti että tämä paska vaihe on eletty läpi. Mutta eihän se oikeastaan niin mene. Tai ei sen tarvitse mennä niin. Siinä paskimmassakin vaiheessa voi tuntea onnea. Vaikka joka päivä. Ihan pienistä asioita (ja puhun nyt siis terveestä ihmisestä). Siitä, että liikkuu vaikka ei oikeastaan jaksaisi. Tekee ruoan, ja kattaa sen nätisti vaikka ei huvittaisi. Petaa sängyn aamuisin, käy kävelyllä, lakkaa kynnet, hoitaa ihoaan iltaisin, tekee hommat ajallaan. Onni ei saavuta välttämättä heti näitä asioita tehdessä, mutta ei niiden tekeminen jälkikäteen ainakaan kaduta, yleensä ihan päinvastoin.
Rutiinit ovat toinen sellainen asia, jotka tekevät ainakin minut onnelliseksi. Tai se, että niitä noudattaa. Ei orjallisesti, tai niin että menee sekaisin jos joskus jokin rutiini jääkin välistä, mutta niin säännöllisesti kuitenkin, että sitä voi kutsua rutiiniksi. Onni on pieniä kuplia siellä tällä- useimmiten ihan itse aiheutettuja ja aikaan saatuja, ja usein ainakin sen pienen ponnistuksen takana. Onni on itsensä voittamista- ei muille todistelua tai ulkopuolelta saatua hyväksyntää. Vaan jotain sellaista syvempää ja pysyvämpää. Ja se tuntuu aivan hirvittävän lohdulliselta. Onnen ei tarvitse kadota elämästä silloin kun se paskuus osuu kohdalle. Paskan ei tarvitse olla pelkkää sitä itseään. Sen yksinkertaisen, ja monelle varmasti itsestään selvän, oivalluksen myötä koko elämä tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä. Siltä, että tässä kaikessa on kuitenkin oikeastaan aika paljon järkeä, eikä tämä elämä olekaan vain sellaisten sekalaisten sattumien ja vaiheiden suma.
En tiedä miksi, mutta tarvitsisin sitä, että joku toinen sanoi minulle että onnea ei tarvitse, eikä edes kannata tavoitella. Onni on pieniä hetkiä siellä täällä. Tuntui huojentavalta saada päästää irti jostain sellaisesta mystisen, kestävän ja pysyvän onnen metsästyksestä. Koska tiedättekö mitä, ei sellaista ole olemassakaan. Mikään elämäntilanne, saavutettu tavoite tai unelma ei tee minua onnelliseksi, ellen osaa nauttia, ja rakentaa itselleni, niitä pieniä, joskus ihan ohikiitäviä, hetkiä. En tule olemaan mystisesti todella paljon onnellisempi sitten kun asun siinä unelmieni kodissa, lapsia on kolme, mutta vauvavuodet ovat kuitenkin jo takana, olen työssä joka antaa, ja jolle itse annan eikä rahasta tarvitse tietenkään koskaan huolehtia. Ehei, silloinkin elämässä tulee olemaan surkeutta, huolia, ja erilaisia vaiheita. Onni ei ole siellä sen pysyvämpää, kuin nyt tässä hetkessä. Enää en ajattele haluavani noita edellä mainittuja asioita tullakseni onnelliseksi, vaan tavoittelen ja haluan niitä siksi, että pidän itsestäni ja tahdon antaa itselleni sellaisia asioita, joista nauttisin, tai jotka toisivat elämään lisää merkitystä ja syvyyttä.
En seuraa blogin statistiikkoja, eikä minulla ole tällä hetkellä hajuakaan kuinka moni ihminen kirjoituksiani lukee, vai lukeeko kukaan. Kommentit ovat oikeastaan ainoa merkki siitä, että joku on nähnyt ja lukenut sen, mitä halusin kertoa. Joten ilahdun joka kerta yhtä paljon, kun joku jaksaa sellaisen jättää. Nyt kiinnostaisi ihan erityisesti (ok.sanon näin varmaan jokaisen postauksen jälkeen….) mitä te ajattelette onnesta? Missä se asuu, ja kannattaako sitä tavoitella?