Uusi vuosi, uusi alku jne. Instagram, blogit ja facebook ovat olleet alkuviikon pullollaan koosteita menneestä vuodesta, ja lupauksista, haasteista tai toiveista tulevalle vuodelle. Hengästyneenä olen lukenut tarinoita siitä mitä kaikkea ihmiset ovat yhden vuoden aikana ehtineet, ja miten aikovat ensi vuonna ehtiä vielä aiempaa enemmän.

Oma vuoteni 2018 oli suunnilleen tällainen:

– muutin kerran, Kruununhaasta Punavuoreen, kaksiosta kolmio(hko)on. Oveen ilmestyi oman sukunimeni lisäksi toinenkin.

– en matkustanut juuri ollenkaan. Vuoden 52:sta viikosta vietin yhden, liki täydellisen, viikon Kroatiaa kierrellen, ja toisen viikon muutamilla eri reissuilla Ruotsiin, kaikki loput 50 viikkoa olin Helsingissä. Ah, ja yhden ihanan viikon mökillä Keski-Suomessa. Ja viikonlopun Ahvenanmaalla.

– en tehnyt suuria, tai oikeastaan edes pieniä hankintoja.
– emme suunnitelmista huolimatta remontoineetkaan kotiamme siinä mittakaavassa kuin oli tarkoitus.

– en tullut paremmaksi, tai edes innokkaammaksi, kokiksi
– en tienannut merkittävästi, mutta suunnilleen sen verran että se riitti kaikkeen mihin pitikin, ja joskus myös johonkin sellaiseen mihin ei olisi pitänyt

– söin ulkona enemmän, kuin vuonna 2017, vaikka ei todellakaan ollut tarkoitus

– näin ystäviä vähemmän, kuin aiempina vuosina

– vietin enemmän aikaa ihan vain kotona, kuin varmaan koskaan aiemmin

– en ostanut kotiin käytettä 100€ sohvaa lukuunottamatta yhtään mitään, Ainakaan muistaakseni.

– istuin n.15 päivää ratikassa ihan vain viemässä ja hakemassa lasta päiväkodista, ja varmaan toiset 15 päivää leikkipuistossa.

– en oivaltanut mitään suurta, mutta yritin elää todeksi kaikkea jo aiemmin oppimaani

– en saanut sitä unelmieni työtä, mutta uuden työn kuitenkin

– opin priorisoimaan ja sanomaan ei

– välitin vähemmän siitä, mitä minusta ajatellaan

– kuuntelin räppiä enemmän kuin koskaan elämässäni aiemmin

– en urheillut vuoden aikana juurikaan, jos kesää ja ennen suihkua tehtyjä 20min youtube-treenejä ei oteta lukuun ja eihän niitä tietenkään oteta

– söin huonosti. Paljon, mutta roskaa.

– tulin kärsivällisemmäksi

– opin keittämään todella hyvää pressopannu- kahvia mittaamatta aineksia

– lauloin, tai oikeastaan räppäsin, yksin karaokessa.

– kotiin jääminen tuntui aika usein paremmalta vaihtoehdolta, kuin lähteminen

– katsoin järjettömän määrän sarjoja, joista Blacklist oli ehdottomasti vuoden paras

– löysin kirjat ja lukemisen taas uudestaan. Vuoden suosikkeja olivat: Opintiellä, Pieni Elämä, Elena Ferranten Napoli- sarja, Kaikki anteeksi ja en palaa takaisin koskaan, luulen. Alban suosikki oli Marjatta Kurenniemen Toivoisin että asuisin kuussa – satukokoelma

– nauroin paljon. Todella paljon. Erityisesti Alballe, mutta ihan muutaman kerran myös Ramille..

– Järjestimme Alballe ensimmäiset kaverisynttärit

– söin mustekalaa ensimmäistä kertaa Ecuadorin jälkeen

– olin todella kipeä

– jouduin leikattavaksi ja vietin muutaman yön sairaalassa

– en käyttänyt alkoholia juuri ollenkaan. Ulkona en käynyt kuin kaksi kertaa koko vuoden aikana.

-tätä ette ehkä tienneet, tai sitten tiesitte, mutta olen viimeiset ehkä n.viisi vuotta saattanut polttaa tupakan, tai seitsemän, aina silloin kuin juon alkoholia. Tänä vuonna lopetin kuitenkin senkin, ja nyt en osaisi edes kuvitella polttavani. Pelkkä ajatuskin alkaa särkeä päätä.

– opin riitelemään rakentavammin ja kärsivällisemmin

– opin myös sen, että mieltä painavat asiat kannattaa puhua ulos heti, sen sijaan että niitä keräilee ja keittelee päässään niin pitkään, että ne lopulta räjähtävät painekattilan tavoin

-siirryin Bablerilta Indiedaysin alle bloggaamaan, joka oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista jutuista

– poistin instagramin yhdeksi kuukaudeksi puhelimestani. Lisäsin tuon kuukauden aikana muutamia kuvia/stooreja, mutta poistin sovelluksen aina heti niiden lataamisen jälkeen, ja latasin taas uudestaan vain päivittääkseni uuden kuvan. Mutta yhtään stooria, toisen ihmisen feediä tms.en kuukauden aikana katsonut ja voi veljet teki hyvää. Ajattelin jatkaa samalla linjalla tänäkin vuonna.

-värjäsin hiukset tummiksi ja leikkasin lyhyiksi, vain toivoakseni että hiukseni näyttäisivät nyt samalta kuin ne näyttivät ennen muutoksia.

-olin liki lyömätön Rummikubissa

-tunsin itseni paremmaksi äidiksi. Koin onnistumisen tunteita usein, syyllisyyttä ja huonommuutta yhä usein mutta kuitenkin harvemmin kuin aiemmin.

-heräsin onnellisena varmaan 330:a aamuna

-pussailin, halailin, olin – ja pidin sylissä

– sain enemmän hierontoja kuin jaksan laskea

– rakastin ihan sekopäisesti ja sain takaisin järjettömästi rakkautta

Lyhyesti sanottuna: vuonna 2018 ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään ihmeellistä, ja silti tai ehkä juuri siksi, se oli todella hyvä. Mahtui vuoteen paljon muutakin kuin hyvää; alkuvuosi oli hirveä, samoin osa syksystä, mutta kesän keveys ja vuoden viimeiset kuukaudet väänsivät vuoden kuitenkin ehdottomasti positiivisen puolella. Olen myös järjettömän ylpeä siitä, kuinka käsittelin ja otin vastaan kaikki vuoden aikana tielle osuneet haasteet, ongelmat ja surut: huomattavasti paremmin kuin aiemmin.
Vaikka vuoden viimeiset kuukaudet olivatkin ihania, tasapainoisia ja onnellisia, niin tuntuu silti hyvältä jättää tämä vuosi taakse. Tuntuu ihanalta sanoa, että kaikki 2018 alkuvuoden tapahtumat ovat tapahtuneet joskus viime vuonna. Ne ovat siellä jossain. Eivät enää tässä samassa ajassa, jota nyt elämme. Tuntuu vapauttavalta saada ajatella niin. Vuoden 2017 päättyessä sanoin, että tiedän 2018 olevan hyvä, ja niinhän se olikin. Ei kuitenkaan hyvä ehkä ihan sellaisessa mittakaavassa kuin olin toivonut, mutta hyvä kuitenkin. Uskon, että 2019 tulee olemaan huomattavasti parempi, se tuntuu siltä jo nyt. Enkä edes odota tältä vuodelta suuria: kunhan saan jakaa kaikki vuoden päivät hyvässä seurassa – se riittää.

Kuvituksena muutamia puhelimella otettuja ruutuja viimeiseltä kahdelta viikolta.

Elisa oli tehnyt blogiinsa postauksen, jossa kertoi tarinat niiden tykätyimpien instagram-kuviensa takaa, ja ajattelin nyt härskisti kopioida tuon idean, sillä aika on viime viikkoina ollut muiden töiden vuoksi niin tiukilla, että blogille ei yksinkertaisesti ole jäänyt mitään. Tai varmasti olisi, jos olisin ollut valmis priorisoimaan sen ykköseksi, mutta viime viikkoina yhteinen aika perheen ja ystävien kanssa on kiirinyt sen edelle. 

Töistä puheen ollen: kannatti kirjoittaa tämä postaus ammatillisesta ”turhautumisesta” ja uusien haasteiden kaipuusta, sillä niitä tupsahti eteen heti muutama päivä tuon postauksen kirjoittamisen jälkeen, ja ensi vuosi tulee olemaan huomattavasti tätä kulunutta vuotta mielenkiintoisempi ainakin töiden osalta. Ei kuitenkaan siis mitään blogiin liittyvää, tai sellaista joka olisi teille yhtään jännää, mutta minulle todellakin.

Mutta nyt niihin tykätyimpiin kuviin:

1. Alba ja minä. Alba tykkää olla lähellä: rakastaa kiivetä syliin, halailee, suukottelee ja haluaa silityksiä. Halaa yleensä kaikkia. Päiväkodista kotiin lähtiessään niin opettajia, kuin kavereitaankin. Halaa aina aamuisin ennen tarhaan lähtöä nukkuvan Ramin, halaa kaikki kyläilijät, ja jopa kaikki ne puolitutut joihin törmätään sattumalta vaikkapa ratikassa. Tässä on tallennettu yksi niistä päivän lukuisista halauksista.

2. Tämä on ehkä yksi mun omista suosikkikuvistani. Viime kesä oli aivan tukahduttavan kuuma. Nukuimme koko kesän kaikki ikkunat auki (4kpl), ilman peittoja mutta kaikki kolme samassa sängyssä. Yöt olivat melko katkonaisia kuumuuden ja näiden kahden vuoksi (molemmat pyörivät ja heiluvat öisin, mutta niin että kumpaakaan heistä se ei häiritse yhtään). Alba löytyi aamulla yleensä nukkumasta iha eri puolelta, ja toisesta päästä sänkyä kuin missä oli nukkumaan mennessään. Aika usein se oli kaivautunut juuri tähän paikkaan, toisen säärien väliin.


3. Me. Flow. Tämä Annikan ottama kuva meistä viime kesältä on kivoin yhteiskuva, mitä meistä on. Tämä on perjantailta. Olimme edellisenä iltana olleet yhdessä tapahtumassa, jossa drinkkejä työnnettiin käteen heti edellisen tyhjennyttyä. En ollut juonut tuolloin alkoholia moneen kuukauteen, joten perjantaina herätessä todellakin tunsi juoneensa. Makasin sängyssä melkein koko päivän, ja olin jo päättänyt että skippaan koko Flow:n ensimmäisen päivän. Pelkästään alkoholi-sanan kuuleminen sai oksennuksen nousemaan kurkkuun. Sitten tajusin, että eihän siellä tosiaan mikään pakko ole mitään juoda (oivallusten oivallus) ja päätin lähteä. Onneksi lähdin sillä tuo perjantai oli kaikista kolmesta päivästä ehdottomasti kaikkein kivoin.

4. En ole ihan varma miten tämä kuva on täällä tykätyimpien joukossa: selfie, eikä edes kovin kummoinen sellainen. Tämä tosin taisi olla mun 30. syntymäpäivä. Tyytyväinen, kiitollinen, eikä ollenkaan pahoillaan vanhenemisesta.

5. Me. Kevään ensimmäisiä todella lämpimiä päiviä. Syötiin ulkona (ulkona, ulkona) ensimmäistä kertaa sitten edellisen syksyn, ja käveltiin päämäärättömästi ympäri krunaa ja päädyttiin vahingossa jonkin toimiston sisäpihalle, jossa tämä kuva on otettu. Itselaukaisimella. Kuvatekstinä tässä taisi olla ”kotona” ja luulen, että se keräsi enemmän tykkäyksiä kuin itse kuva.

6. Koko toukokuun oli ollut todella lämmintä, mutta juuri tänä kyseisenä päivänä jolloin kuvattiin Elloksen kesän muotia, niin oli todella viileää ja älyttömän kylmä tuuli. Olin niin ylpeä Albasta, että hän puhkui intoa koko kuvausten läpi. Ei vaikuttanut palelevan, vaikka äiti niin tekikin. Ihana iltapäivä. 

7. Taidettiin istuskella tällä krunan kodin sisäpihalla koko toukokuu. Syötiin melkein kaikki ateriat aamiaisesti lähtien ulkona. Kuva on yhdeltä sellaiselta iltapäivältä. Muistan, että oli sunnuntai ja Alba oli juuri palannut kotiin isältään. Ne sunnuntait ovat tunnelmaltaan aina ihan erityisiä (myös silloin kun lasta kiukuttaa ja turhauttaa kodin vaihtaminen). Tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen paljon sellaisia hetkiä, kun olen tuntenut itseni onnistuneeksi vanhemmaksi. Tai ehkä niin, että tänä vuonna on ollut huomattavasti vähemmän niitä hetkiä, kun en ole soimanut ja tuntenut itseäni täysin surkeaksi äidiksi. Lähinnä ehkä siksi, että tuota lasta katsoessa on aika usein sellainen olo, että miten kukaan voi olla noin mahtava. En ajattele että se olisi mitenkään minun ansioitani, mutta helpottuneena ajattelen etten ole ainakaan pilannut häntä.

8. Tämän kuvan lisäsin Ramista ystävänpäivänä, ja muistaakseni kuvateksti oli niin siirappinen, että Jodelissa kuulemma oksennettiin, ja oltiin varmoja että tällainen suhde, jossa julkisesti hehkutetaan rakkautta ja rakastumista ei voi mitenkään kestää kovin pitkään. En edelleenkään ihan ymmärrä, miten nuo kaksi asiaa korreloivat keskenään. Lisää julkisia rakkaudentunnustuksia ja niiden tunteiden hehkuttamista tähän maailmaan, kiitos.

9. Helmikuinen iltapäivä. Alba oli ollut pitkään sairaana, ja olimme pysytelleet lähinnä kotona neljän seinien sisällä kahdestaan. Muistan, että tuona päivänä paistoi aurinko, Alballa ei ollut enää kuumetta ja olimme päässeet ulos ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kirjaimellisesti sellainen valoa tunnelin päässä – päivä. Tarkistin muuten puhelimen rullasta, että tämä kuva on otettu kello 15.39. Tuntuu lohdulliselta ajatella, että jo muutaman kuukauden päästä siihen aikaan voi olla näin paljon valoa. Tällä hetkellä hämärä alkaa laskeutua jo ennen kolmea.

Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Daniel Wellingtonin kanssa

 

 

Mikä on laatuaikaa? Jollekin se on tekemistä, kokemuksia, uuden näkemistä. Mullekin aiemmin se on ollut sitä. Olen harvemmin osannut ajatella, että kotona sohvalla pötköttely tai ihan vain pelkkä olisi laatuaikaa. Se on ollut ihan vain aikaa. Tällä hetkellä se on parasta mitä tiedän. Ison osan viikosta vietetään Alban kanssa kaksin. Iltapäivät töiden ja päiväkodin jälkeen ovat lyhyitä, joten harvemmin edes suunnittelen tai sovin iltapäiville mitään sen kummempaa. Joku saattaa käydä kylässä, tai me naapureiden kanssa puistossa, mutta suurin osa päivistä olemme ihan kahden. Ja rakastan noita iltahetkiä ihan järjettömän paljon. Sitä, kun laitamme yhdessä ruokaa, syömme sen yhdessä. Lumme kirjoja sohvan nurkassa. Tai kun Alba on keskittynyt leikkeihinsä ja saan siivota kaikessa rauhassa. Tajusin, että elämäni on tällä hetkellä sellaisessa pisteessä, että kaikki vapaa-aikani tuntuu laadukkaalta. Niin ei todellakaan aina ole ollut. Eron jälkeen, ja ensimmäiset kuukauden lapsen kanssa yksin tuntuivat usein melko raskailta, sillä kuvittelin että niiden kuuluisi tuntua siltä. Jossain vaiheessa onneksi oivalsin, että niin ei todellakaan ole. Saan aivan järjettömän paljon voimaa lapsesta, ja koen että pikkulapsi-arki ei todellakaan ole elämässäni se asia, joka väsyttäisi, vaan juuri päinvastoin. Sanon aina, että päivän paras yksittäinen hetki on se, kun haen Albaa päiväkodista ja tuo pieni juoksee pihan poikki halaamaan.

Olen luonut meidän arkeen paljon sitä helpottavia ja keventäviä rutiineja, ja asioita tehdään yleensä joka päivä suunnilleen samalla aikataululla. Joku voisi kokea sen ahdistavana, mutta minulle ja meille se sopii. Kaikki tuntuu niin paljon kevyemmältä, kun tietää mitä tapahtuu ja milloin. Arki asettuu ihanasti uomiinsa, eikä se tunnu sellaiselta tasapaksulta mömmöltä, jonka läpi täytyy vain yrittää jaksaa kahlata, sillä rehellisyyden nimissä: siltä se on joskus aikoinaan tuntunut.

Joka toinen viikko elän kuitenkin suuren osan viikosta ilman lasta. Se aika ja arki näyttää ja tuntuu usein aika toisenlaiselta. Meni todella pitkään ennen kuin opin nauttimaan tuostakin ajasta. Aina toisinaan se on vieläkin vähän haastavaa, ainakin ne ensimmäiset päivät lapsen lähdön jälkeen, mutta nyt kuitenkin jo huomattavan paljon nautinnollisempaa ja helpompaa kuin aiemmin. Nyt osaan ja olla tyytyväinen siihen, että aamulla saa nukkua aavistuksen kuutta pidempään (vaikka kaipaankin lasta ihan erityisesti juuri aamuisin), eikä sängystä tarvitse nousta heti heräämisen jälkeen. Nautin siitä, että aamiaisen saa syödä kaikessa rauhassa, ja kahvinkin ehtii juomaan vielä kun se on lämmin. Olen oppinut arvostamaan sitä, ettei aamuisin ole niillä viikoilla koskaan kiire, kuten aika usein lapsen kanssa on. Ihan jo siksikin, että päiväkotiin vieminen lohkaisee aamustani 1,5 tuntia. Nautin siitä, että voin hyvällä omalla tunnolla tehdä töitä iltaisin, tai lähteä kahden minuutin varoitusajalla syömään myös kello seitsemän jälkeen. Meni kuukausia, että opin olemaan syyllistymättä siitä, että nautin myös siitä ajasta ilman lasta. Tuntui jotenkin väärältä olla tyytyväinen elämäänsä myös niinä hetkinä. Onneksi kuitenkin tajusin, että elämäni on nyt tätä, eikä ole kenenkään etu, että elän täysillä vain joka toinen viikko, joka toinen viikko murehdin, ikävöin ja syyllistän itseäni. Ei sellainen palvele ketään: kaikkein vähiten minua itseäni. Oivalsin myös sen, että olen yhtä lailla äiti, ja lapsen elämässä niinäkin päivinä kun emme ole fyysisesti yhdessä. Sen oivalluksen jälkeen myös siitä perhearjesta on tullut huomattavasti nautinnollisempaa, sillä olen levänneempi, tyytyväisempi ja onnellisempi.

 

 

Äiti-tytär- ja oman ajan lisäksi myös parisuhde kaipaa aikaa. Ihan erityisesti nyt kun yhteistä aikaa on ollut vähän, on sillä kuinka tuon ajan käyttää ihan valtavan suuri merkitys. Viime aikoina onkin tuntunut huomattavasti tärkeämmältä olla tekemättä yhtään mitään silloin, kun on niin että ollaan molemmat vapaalla samaan aikaan. Harvemmin ollaan suunnitellaan yhteisille vapaille mitään, oltu vain. Pari edellistä viikkoa ovat kuitenkin olleet ihan poikkeuksellinen sosiaalisia, ja tajusin kuinka tärkeää parisuhteen hyvinvoinnin kannalta on myös sellainen aika, joka jaetaan yhdessä muiden kanssa. On ihanaa ja virkistävää nähdä toinen muiden seurassa: näkee sellaisia piirteitä ja puolia, jotka eivät välttämättä aina siinä kahden kesken vietetyssä ajassa tule esiin. Se kaikki tuo lisää myös siihen meidän kahden keskinäiseen suhteeseen, ja siihen kuinka hyvin me voimme. En siis todellakaan ole suhteessa se tyyppi, joka kaipaa jatkuvasti tekemistä, hienoja treffejä tai uusia kokemuksia. Voimaannun niin tavallisista asioista, enkä osaa edes kaivata mitään erityistä silloin, kun toinen on siinä vieressä. Se riittää. Enemmänkin kuin riittää.

Noiden edellä mainittujen ”aikojen” lisäksi on sitten vielä se kaikkien laatuaikojen ultimaattinen laatuaika.  Ja se on niitä hetkiä, kun olemme yhdessä kaikki kolme. Sitä tapahtuu noin kerran viikossa muutamien tuntien ajan, joinain viikkoina meillä saattaa olla kokonainen päivä. Niitä yhdessä vietettyjä tunteja ei voita mikään. Alba on niin hyvillään aina kun huomaa, ettei Rami ole töissä tai edes lähdössä töihin. Ja nuo hetket ovat aika usein myös niitä, jolloin saan itse vain olla. Alba ei kaipaa minua mihinkään. Toivoo mielellään, että poistun huoneesta, jotta hän saa nauttia Ramin läsnäolosta ihan yksinään. Viime viikolla yhteistä aikaa oli poikkeuksellisen vähän, joten sitä täytyi vain taikoa jostain, sillä ymmärrän sen tärkeyden. Yhden iltapäivän olimme Alban kanssa auttamassa Ramia ravintolalla, ja tuo iltapäivä oli yksi viikon kauneimmista. Oli ihanaa nähdä nuo kaksi yhdessä touhottamassa likaisia astioita salin puolelta keittiöön. Olin niin onnellinen kun näin kuinka keskittyneesti Alba jaksoi kuunnella ja totella Ramin ohjeita. Sydän oli ääriään myöten täynnä kun katsoin noita kahta kassan takana rahastamassa asiakkaita, ja kuulin Alban, hetken Ramia kuunneltuaan, kysyvän asiakkailta pienellä lapsen äänellä ”tarvitko sä kuittia” ja kertovan, että ”kahvi kuuluu lounaaseen”. 

Kurkkuun nousee pala, kun mietin kuinka paljon on saanut.

 

 

Millaista aikaa sinä pidät laatuaikana? Tai millaiset hetket päivässäsi ovat niitä kaikkein kauneimpia?

Ajasta vähän ontuvana aasinsiltana itse asiaan: Daniel Wellingtonilla on nyt 10% tarjous kaikkiin lahjapaketteihin (voit itse kasata mieleisesi), jonka lisäksi saat koodilla SANNI 15% lisäalennuksen. Jos siis vielä mietit ajatonta, käyttöä kestävää ja pitkään ilahduttavaa lahjaa jollekin läheisellesi, niin tässäpä yksi oiva vinkki, olkaa hyvä!

Olen tänään ollut illan kotona ihan yksinäni, niin ettei mitään varsinaista tekemistä ole ollut: koti on siisti(hkö), pyykkikori tyhjä, työt tehty ja Narcos Mexicon jokainen jakso katsottu. Internetinkin olen lukenut läpi ainakin kertaalleen. Puhelimen akku loppui alkuillasta, ja annoin sen olla loppu, sillä oli aidosti ikävä sitä, mitä tapahtuu kun on täysin jouten. En uskalla edes ajatella, kuinka kauan on edellisestä kerrasta, jolloin en olisi täyttänyt hiljaisuutta tai tekemättömyyttä jollain: lukemisella, äänikirjojen tai podcastien kuuntelulla, puhelimen pläräämisellä tai kirjoittamisella. Tänään makasin sohvalla yksin, tekemättä yhtään mitään. Annoin ajatusten tulla ja mennä. Kuulostelin miltä tuntuu. Alkuun keskittyin vain tunnustelemaan miltä tuntuu fyysisesti: päätä särkee kolmatta päivää, leuat ovat jumissa hampaiden narskuttelusta ja päänsärkykin todennäköisesti seurausta siitä. Selkä- ja vatsalihakset tuntuvat väsyneiltä päivän treenistä. Muuten olo on hyvä. Mukavan levollinen, mutta ei kuitenkaan väsynyt.

Ajatukset kimpoilevat. Ja sätin itseäni siitä, etten ajattele mitään järkevää. Mietin sitä, että kasvaakohan leukalihakset jatkuvasta hampaiden narskuttelusta, ja että näytänköhän kesään mennessä Teemu Selänteeltä, jos en saa sitä narskuttelua kuriin? Teemu Selänteestä tulikin mieleen, että minulla oli aikoinaan oma leikekirja hänestä. Leikkasin sinne varmaan kahden  vuoden ajalta jokaisen lehdessä näkemäni kuvan ja jutun hänestä. Kirjoitin sinne tietenkin myös pelien lopputuloksia ja Teemun tehoja. Pidin samanlaista leikekirjaa myös Maurice Greenestä ja Marion Jonesista, Yhdysvaltalaisista pikajuoksijoista, jotka olivat pikamatkojen valtiaita joskus 2000-luvun alussa, ja joita ihailin enemmän kuin mitään. Halusin näyttää Marionilta ja juosta yhtä kovaa. Mauricen kanssa halusin naimisiin. Aina silloin kun en halunnut naimisiin Teemun kanssa. Siitä tulikin mieleeni, että mihin katosi se ihailemisen ja fanittamisen kulttuuri? Miksi en osaa enää samalla tavalla innostua kenestäkään? Vai innostunko enää mistään? Kysyin itseltäni, että milloin viimeksi olen ihan todella, todella innostunut jostakin. En muistanut. En muista.

Olen ollut onnellinen, iloinen, hyvilläni ja kiitollinen jatkuvasti. Olen nauranut niin, että lopulta itken. Olen rakastanut ja saanut sitä takaisin enemmän kuin olisin koskaan osannut toivoa. Mutta en ihan oikeasti muista milloin viimeksi olisin ollut aivan järjettömän, pohjattoman innostunut jostain. Tai milloin viimeksi olisi tuntunut siltä, että juuri tätä minun kuuluukin tehdä (jos ei äitiyttä oteta lukuun, sen suhteen on nykyään tosi usein tunne, että juuri tätä minun kuuluukin tehdä). En tiedä onko se välittynyt sinne ruutujen toiselle puolen, mutta olen ollut aika hukassa. Hukassa erityisesti ammatillisesti. Huomaan, että olo on usein levoton ja vähän tyytymätön. Tunnen, etten ole siellä missä pitäisi olla, mutta en kuitenkaan ihan tiedä missä se paikka on, missä pitäisi olla. Pitäisi olla sen vuoksi, että voisin paremmin, tekisin sitä mitä minun kuuluukin. Ei ollenkaan siksi, että muiden silmissä pitäisi.

Vaikka olen laajentanut osaamistani ja työkokemustani tämän vuoden aikana, tehnyt sellaisia töitä mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt ja ollut mukana sellaisissa tilanteissa, mihin en olisi koskaan osannut edes kuvitella joutuvani, tunnen kuitenkin ettei se riitä. Minulle itselleni.Kaipaan ihan järjettömästi lisää haasteita. Haluaisin tuntea joka päivä sen pienen positiivisen jännityksen siitä, että selviänköhän siitä mitä tämä päivä tuo tullessaan, haluaisin tuntea jatkuvasti olevani vähän liian suurissa saappaissa. Sellaisissa saappaissa, jotka kuitenkin haluaisin ja uskoisin pystyväni täyttämään. Haluan oppia lisää, haluan olla enemmän hyödyksi, haluan haasteita, tulla paremmaksi ja pätevämmäksi. Haluan hitto vie ennen kaikkea tuntea olevani todella hyvä jossain. Sitä tunnetta on ikävä. Koska se pikkuinen Sanni, joka kasasi niitä leikekirjoja, oli ihan hiton hyvä monessa asiassa. Juoksi heti Maria Järkkälän jälkeen Torniossa kovempaa kuin kukaan ikäisensä, pelasi jääpalloa poikien joukkueessa, pärjäsi koulussa paremmin kuin useimmat tekemättä sen eteen mitään, ja ystävänäkin se oli aika hyvä, se Sanni oli myös hyvä olemaan murehtimatta ja stressaamatta. Ja tuntuu ihan naurettavalta ajatus siitä, etteikö se sama Sanni olisi edelleen minussa. Tietysti se on. En vain tiedä mihin on kadonnut se luontainen taipumus tehdä niitä asioita, missä on hyvä ja mistä nauttii. Tai ylipäätään edes se kyky nähdä ja tunnistaa itsessään ne asiat. Aika usein olen salaa vähän kateellinen poikaystävälle joka osaa kehua itseään estoitta, joka innostuu jatkuvasti erilaisista asioista ja jaksaa paneutua niihin sellaisella pieteetillä että välillä se melkein ärsyttää. Hän on juuri sellainen ärsyttävä tyyppi, joka on hyvä oikeastaan kaikessa mihin ryhtyy. Mutta ehkä avainsana siinä onnistumessa onkin juuri se, että ylipäätään ryhtyy niihin asioihin, ja uskoo omaan onnistumiseensa. Asioita tekee silloin ihan toisella tavalla, kun silloin kun pelkää epäonnistuvansa ja olevansa täysin surkea.

Tämä ilta olkoon siis pyhitetty sille, että rustaan ylös kaikki ne asiat mitkä osaan hyvin. Kehun itseäni niistä, olen ylpeä siitä mitä olen ja mitä osaan. Kieriskelen kaikissa onnistumisissani ja vahvistan siten niiden muistijälkeä. Mutta ennen kaikkea kirjoitan ylös kaikki ne asiat, mitä en vielä osaa, mutta haluaisin osata. Heti huomenna alan kulkea niitä kohti. Ehkä se epämääräinen levottomuus ja tarpeettomuuden tunnekin katoaa siinä matkalla.

pst. Tämä kuvien sininen mokkanahkainen takki/paita on Coster Copenhagenin ja yksi mukavimmista ja kauneimmista asioista, mitä olen hetkeen päälleni pukenut. Oli minulla tosin valitettavasti vain kuvauslainassa. Mutta jos sinä haluat tällaisen, niin näitä myy ainakin Dots.