18 toukokuun 2021 - 18:00

in Yleinen by
11 Likes

Kaupallinen yhteistyö: Terveystalo

 

Kuvitelkaa kaikki hampaisiin liittyvät ”ongelmat” ja voitte yhdistää ne minuun.
Helposti reikiintyvä hammasluu: kyllä.
Hampaat, jotka kasvavat ihan mihin sattuvat lystäämään: kyllä.
Kiillevauriot: kyllä.

Olen ihan lapsesta saakka ravannut hammaslääkärissä useammin, kuin kukaan muu tuntemani ihminen.
Lapsena vihasin koulussa kaikkein voimakkaimmin sitä päivää, kun koulun eteisaulan ilmoitustaululle ilmestyi lappu johon oli listattu henkilöt, jotka ovat hammaslääkärikäynnin tarpeessa.
Tiesin jo listaa katsomatta, että minun nimeni olisi siinä listassa. Se oli aina siellä.
Luokkatoverit saivat käydä hammaslääkärissä tarkastuksessa ehkä kerran- kahdesti vuodessa, minä kävin siellä joka kerta kun koulultamme sinne taksikyyti järjestettiin.
Ja viivyin hammaslääkärin huoneessa aina aivan takuulla pidempään, kuin kukaan muu.

En muista aikaa, jolloin en olisi vihannut ja pelännyt hammaslääkäriä.
Siihen liittyi paljon epämukavia tunteita; kipua, pelkoa, tunnetta siitä että on jotenkin epäonnistunut, häpeääkin.
Ajattelin usein, että olen itse jotenkin omalla hutiloinnillani aiheuttanut kaiken.
Muistan usein hammaslääkäreiden kauhistelleen hampaideni tilannetta, ja koin tuolloin että olin jotenkin itse syyllinen asiaan – mikä ei tietenkään ollut totta. Kukaan ei vain kertonut sitä minulle.
Myöhemmin on selvinnyt, että meillä on suvussa perinnöllistä hampaiden kiilteeseen, tai oikeammin sen puutteeseen, vaikuttavaa perimää, ja sillä kuinka hyvin hoidan hampaitani ei ole juuri merkitystä kun hampaiden normaali luonnollinen suoja, kiille, puuttuu.

Eikä siinäkään vielä kaikki.
Perinnöllisen hampaiden kiillevaurion lisäksi hampaani kasvoivat suuhun ihan miten sattuu.
Jo alakouluikäisenä oli selvää, että oikomishoito olisi edessä. Jostain syystä sen aloittaminen kuitenkin viivästyi, ja sain raudat vasta tultuani täysi-ikäiseksi. Varsinainen epävarman aikuistuvan teinin unelma. Voin kertoa, että ne raudat eivät todellakaan olleet mitkään invisalignit, pikemminkin very-visible-lignit.
Kuljin ne rautaiset kehikot suussa 21-vuotiaaksi.

Oikomishoidon päättymisen jälkeen hampaiden hoitaminen jäi vain oman viitseliäisyyden varaan. Ei tullut enää mentyä hammaslääkäriin kuin suuressa hädässä; silloin kun sattui niin paljon ettei kyennyt olemaan. Silloin päivystys oli se mihin hakeuduin, sillä ajattelen sen olevan ainoa tapa saada hoitoa nopeasti ja helposti ilman kuukausien jonoja.

Hoidan hampaitani varmaan keskivertoa enemmän. Harjaan vähintään kolmesti päivässä. Syön purkkaa. Putsaan hammasvälit sekä langalla, että sellaisilla pienillä harjoilla. Purskuttelen aamuisin hampaiden harjauksen jälkeen kookosöljyä suussa vartin. Putsaan kielen päivittäin. Mietin vähän mitä ja miten syön, jotta hampaani rasittuisivat mahdollisimman vähän.
Mutta oikeastaan millään niistä ei ole väliä, mikään ei tunnu auttavan, eivätkä edes paikat pysy.

Alba on valitettavasti perinyt saman vaivan.
Olen käyttänyt Albaa yksityisella ihan pienestä saakka, sillä olen halunnut tarjota hänelle mahdollisimman miellyttäviä ja helppoja käyntejä, jotta tämä välttyisi samoilta surkeilta kokemuksilta ja mahdolliselta hammaslääkärikammolta.
Siinä olenkin onnistunut, sillä Alba ihan todella pitää käynneistä, ja hammaslääkäristään. Hän oikein odottaa näitä käyntejä, ja saattaa kysellä että milloin taas mennään mikäli edellisestä käynnistä on ehtinyt vierähtää useampi kuukausi.
En ole kuitenkaan koskaan tajunnut, että voisin tarjota ihan sitä samaa itsellenikin. Olla yhtä hyvä itselleni kuin lapselle. Että voisin hoitaa hammaslääkäri-käynnit yksityisellä, jossa on esim. pelkopotilaiden hoitoon perehtyneitä ammattilaisia, ja aikaa potilaan kohtaamiseen yleensä enemmän kuin julkisella puolella.

Kävin alkuvuodesta 2020 hoidattamassa yhden juurihoidon päivystyksessä juuri ennen kuin korona ilmestyi sekoittamaan pakkaa. Tuolloin minulle sanottiin että juuri vaatisi ehdottomasti vielä toisenkin hoitokerran. Varasin tunnollisesti ajan heti kotiin päästyäni, ja sainkin sen julkiselta muutaman kuukauden päähän akuuttina – käynti kuitenkin peruttiin koronan vuoksi. Uuden ajan saaminen oli niin monen puhelinsoiton, odottelun ja jonon takana että koko asia jäi.

Maanantaina käytin Albaa tutulla hammaslääkärillä ja harvinaisen mukavasti menneestä käynnistä inspiroituneena päätin, että juuri tätä haluan antaa itsellenikin ja varasin ajan Kampin Terveystaloon. Enkä osaa edes selittää kuinka huojentavalta tuntui saada aika heti seuraavalle päivälle.

Tuo käynti oli ehdottomasti miellyttävin hammaslääkärikäyntini koskaan. Tietysti asiaan vaikutti se, että kyseessä oli vain hammastarkastus ja tiesin, että mitään kamalaa ei tapahtuisi.
Erityisen ihanaa oli kuitenkin ennen kaikkea se kuinka minut kohdattiin heti vastaanotosta hammaslääkärin huoneeseen saakka. Koko käynnin ajan tunsin itseni nähdyksi, kuulluksi ja hyvin kohdelluksi. Lisäksi kohdalleni sattui ensimmäistä kertaa sellainen hammaslääkäri, joka otti hampaideni kiillevaurion tosissaan.  Tuli olo, että minulle ihan todella tahdottiin parasta, ja asiani otettiin kauhistelun sijaan toiminnallisesti tosissaan.
Käynnistä jäi ihan hirvittävän hyvä mieli.
Helpottunut ja tyytyväinen olo. Melkein pöllämystynyt että tällaistako hammaslääkärissä käynti voi todella olla?

Hoitosuunnitelmaan kuului myös kesken olevan juurihoidon vieminen loppuun, sekä puhdistus ja omahoidon ohjauksen käynti suuhygeinistillä. Varasin ne molemmat heti Terveystalosta. Piti elää 33-vuotiaaksi, että näki päivän jolloin hammaslääkäriin meno ei pelota tai jännitä lainkaan.
Uskomatonta, miten valtava vaikutus voi olla jo yhdelläkin positiivisella käynnillä.

Kiitän itseäni siitä, että ajattelin ansaitsevani ihan yhtä hyvää hoitoa kuin lapseni, ja Terveystaloa siitä, että hoito oli juuri niin hyvää kuin toivoinkin – tai oikeastaan, se oli huomattavasti enemmän kuin olin osannut toivoa.

Tuntuu siltä, kuin massiivinen taakka olisi pudonnut hartioilta.

Jos siellä on joku, joka kantaa samaa taakkaa mielensä päällä, niin suosittelen ihan hirveän lämpimästi kokeilemaan Terveystalon palveluita. Lupaan, että käynnin jälkeen olet harvinaisen tyytyväinen tekemääsi valintaan.

in Yleinen by
11 Likes

17 toukokuun 2021 - 20:19

in Yleinen by
11 Likes

On ollut tässä vähän hankaluuksia rauhoittua, pysähtyä, keskittyä ja ihan vaan esimerkiksi hengittää.
Iltaisin nukahtaminen on tuottanut valtavia vaikeuksia, sillä olisi liuta asioita joita tekisi nukkumista mieluummin.
Mieli poukkoilee innostavasta asiasta toiseen, elämä tuntuu kutkuttavalta seikkailulta eikä malttaisi pysähtyä hetkeksikään.
Sama sekoaminen tapahtuu suunnilleen joka kevät, mutta tänä keväänä kaikki tuntuu aivan poikkeuksellisen sekopäiseltä (hyvältä). Uskon sen johtuvan tästä eristäytyneestä ja rajoitetusta vuodesta. Kun on elänyt poikkeustilassa pitkään, eikä normaalia sosiaalista elämää ole ollut nimeksikään – tuntuu aivan järjettömän huumaavalta, kun ympärillä onkin taas yhtäkkiä ihmisiä, kohtaamisia, halauksia, keskusteluja ja noh – seuraa.

Ennen pitkään rauhattomuus alkaa kuitenkin käydä psyykeen päälle. Sitä tietää ja tuntee, että pysähtyminen on pakollista.
Toimivin keino itselleni silloin on maiseman vaihtaminen. Pois tutuista ympyröistä ja omista rutiineista.
Olen niin hyvilläni siitä, että meillä on tässä ihan lähellä paikka minne mennä silloin, kun sitä tarvitsee.
Jo tunnin perillä olon jälkeen syke on matalampi, hengitykset syvempiä.
Tällä kertaa tosin tuntui siltä, että olisin tarvinnut heti perään vielä toisen yhtä pitkän viikonlopun, jotta kaikki kierrokset olisi saatu laskettua. Nukuttuja tunteja viikonlopulle sain huimat kuusi, ja jokainen tietää ettei sellainen ole riittävästi yhtään kenellekään.

Voi olla, että poltan kynttilääni – en vain molemmista päistä, vaan myös siitä keskeltä – tällä hetkellä, enkä itse edes tajua sitä, mutta olo on surkeista yöunista huolimatta yllättävän energinen. Luulen, että neljän kuukauden säännöllisellä hikitreenillä on tämän kanssa jotain tekemistä. Staminaa on enemmän kuin aiemmin, mutta silti toivon että heti kun työkiireet tämän viikon jälkeen helpottavat (teen tällä hetkellä useampaa todella mielenkiintoista projektia, ja nekin ovat omiaan lisäämään kierroksia) palaisin takaisin niihin itselleni tyypillisiin 8-10 h yöuniin.

Viikonloppuna lämmitin saunan kahdesti, kävin uimassa kahdesti (ensimmäisesta kerrasta nautin, toisesta en todellakaan), nousin valmiiseen aamiaispöytään, kuvasin talon jokaisen nurkan, pihan jokaisen kukkaan puhjenneen kasvin ja puun. Aina kevään tullen yllätyn uudestaan ja uudestaan siitä, kuinka ihmeelliseltä lisääntyvä valo, lämpö ja väreihin puhkeava luonto tuntuvat. Aamusta iltaan kuljen joko ulkona tai kotona hämmästellen sitä mihin kaikkialle valo jo yltää ja kuinka pitkäksi aikaa. Tekee mieli tallentaa se kaikki koko ajan, ei pelkästään mieleen vaan myös kameran rullalle. Olen kuitenkin alkanut tajuta, että monet asiat tuntuvat paremmilta ja kirkkaammilta, kun ne elää ihan vain omin aistein eikä aina sen puhelimen kameran läpi. Koska nautin kuvaamisesta ja valmiista valokuvista niin paljon – tuottaa valtavia hankaluuksia olla kuvaamatta.
Opettelen kuitenkin sitäkin.

Viikonloppuna sain myös katsella kuinka valtavasti Alba nautti isovanhempien jakamattomasta huomiosta ja seurasta. Myös minä nautin, kun kerrankin sain itse vain olla, eikä minua kaivattu ihan jokaiseen leikkiin, peliin ja keskusteluun. Sain käydä yksin uimassa. Ajoin uimapaikalle pieniä, kumpuilevia peltoteitä pitkin, (rakastan ajamista ihan todella, olenko koskaan maininnut?) musiikit hengenvaarallisen kovalla ja nautin ihan jokaisesta metristä.
Meillä jokaisella on asioita, jotka saavat meidät tuntemaan olomme erityisen eläviksi, minulle autolla ajaminen ja musiikki ovat yksi sellainen. Erityiseltä se tuntuu varmasti myös siksi etten itse omista autoa, joten tästä autuudesta saa nauttia vain harvoin.

Viikonlopussa oli jo ihan kesän tuntu, kuten monessa viikonloppua edeltäneessäkin päivässä. T-paidassa ja pitkissä housuissa tuli kuuma, ja usein teki mieli hakeutua varjoon. Huolettomuutta ja kaveyttä on enemmän kuin aiemmissa kuukausissa. Kello kuudelta ei enää tunnu siltä, että päivä on taputeltu – päinvastoin, päivä tuntuu olevan vasta aluillaan.
Pukeutuminen, salaatit ja spontaanit kohtaamiset ovat alkaneen taas kiinnostaa.
Elämä on siirtynyt sisältä ulos.
Se tuntuu järjettömän hyvältä.

Nyt vaan toivon, että tämä toukokuu matelee. Tämä aika on kaikkein kutkuttavin – kaikki hyvä on vielä edessä, ja samaan aikaan kaikki hyvä on jo tässä.

 

Viikonloppu antoi lupauksen hyvästä kesästä. Ikimuistoisteista kesästä. Sellaisesta, että mitään kovin ihmeellistä ei tarvitse tapahtua, jotta se tuntuisi kaikkien aikojen kesältä.

in Yleinen by
11 Likes

31 maaliskuun 2021 - 15:54

in Uncategorized by
20 Likes

Kukaan minua instagramissa seuraava ei ole voinut välttyä The Pilates Class- hehkutukselta.
Olen maininnut tuon tilin ja nuo kolme sanaa useammin kuin varmaan mitään muuta yksittäistä asiaa koskaan aiemmin.
Mainitsin muutama postaus taaksepäin, että aloitin jäsenyyteni vuoden vaihteessa, enkä sen jälkeen ole jättänyt väliin kuin korkeintaan viisi harjoitusta.
Saan siis sunnuntai- iltaisin sähköpostiini seuraavan viikon harjoitusohjelman. Eli linkit videoihin, jotka on suunniteltu seuraava viikkoa varten. Harjoituskertoja on yhdelle viikolle suunniteltu yleensä 4-6 ja niiden kestot vaihtelevat 20 minuutista 45 minuuttiin.
Toisinaan teen vain sen, mikä viikon ohjelmassa on mainittu – usein kuitenkin vähän enemmän.
Aloittaessani olin surkeassa kunnossa. En ole liikkunut säännöllisesti sitten lapseni syntymän, eli melkein seitsemään vuoteen.
Keskivartalon lihaksisto oli olematon. Ryhti oli painunut kasaan, väsyin ja hengästyin pienestäkin puuhastelusta. Nukuin kehnohkosti, enkä välittänyt siitä mitä suuhuni laitoin ja milloin.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin uuden harrastuksen aloittaessani sen, etten pysty heti ensimmäisellä kerralla samaan mihin olen joskus pystynyt. En yrittänyt väkisin puskea harjoituksia läpi, vaan annoin itselleni luvan tehdä sen verran kun jaksoin, sellaisessa tahdissa joka sopi minulle. Sallin itselleni sen, että 15 minuutin harjoituksen tekemiseen meni minulta alkuun noin 45 minuuttia, sillä kaipasin runsaasti taukoja ja lepoa liikkeiden väliin. Olin armollisempi, mutta päättäväisempi kuin aiemmin. Olin päättänyt ja luvannut itselleni sitoutua harjoittelemaan. Halusin yksinkertaisesti tarjota itselleni parempaa oloa, parempia elämäntapoja.
Juuri niin olen tehnyt. Hyvä ruokkii lisää hyvää. Pienien hyvien tekojen kautta elämään on valunut lisää hyvää. Syön paremmin, kun liikun. Nukun paremmin, kun liikun. Jaksan paremmin, kun liikun. Voin yksinkertaisesti paremmin kun nuo edellä mainitut asiat ovat kohdillaan.

Aiemmin aloittaessani olen aina alkanut tehdä asioita liian kovaa. Olen väkisin juossut sen 7km lenkin, koska joskus olen sellaisia juossut niin vähempään ei sitten tyydytä. Puskin väkisin läpi 40 minuutin HIIT-treenejä, koska olenhan minä nyt ennenkin näitä tehnyt. Usein urheilun jälkeen olin väsynyt koko  loppupäivän. Hyvin todennäköisesti tulin myös kipeäksi muutama päivä treenin jälkeen. En kuitenkaan koskaan oivltanut sen johtuvan kuntooni nähden aivan liian haastavista harjoituksista. Kehoni ei yksinkertaisesti pystynyt toleroimaan sellaista rääkkiä.

Pilateksessa ihanaa on se, että kehitys tapahtuu jotenkin varkain. Tekeminen tuntuu useimmiten niin mukavalta (hirveältä ja haastavalta, ja juuri siksi mukavalta) etten ajattele sitä, kuinka hyvältä minusta tuntuu jälkeenpäin, vaan keskityn siihen kuinka hyvältä tuntuu tehdessä. Pilateksessa keskiössä on, ainakin minulle, yhteys kehon ja mielen välillä. Pelkästään se, kuinka hengittämällä tietyllä tavalla voi saada lisää energiaa, voimaa ja liikkuvuutta – on uskomatonta.
Päivän harjoitus on minulle aina myös levähdyspaikka ajatuksistani. Tehdessä en ehdi ajattelemaan muuta kuin sitä, miten saisin tuntuman työtä tekevään lihakseen kaikkein parhaiten, kuinka hengitän. Ajattelen kerrankin vain kehoani, en ollenkaan sitä millaisia reittejä ajatukseni laukkaavat.

Pidän pilateksessa myös sen kokonaisvaltaisuudesta – vaikka videon nimessä lukisi ”20 min pakaratreeni” tunnen harjoituksen vaikutukset seuraavana päivänä koko kehossani.
Harjoitus harjoitukselta jaksan enemmän, liikkeet tuntuvat teknisesti helpommalta, ranteet eivät väsy toistuvasta käsien varassa olemisesta samalla tavalla kuin aloittaessa. Hypyt ovat kasvaneet korkeutta ja kyykyt muuttuneet syvemmiksi. Siinä missä en aiemmin jaksanut tehdä ainoatakaan kokonaista punnerusta, menee nyt useampi.

Keho tuntuu vahvemmalta, notkeammalta ja ryhdikkäämmältä. Joku kysyi, että näyttääkö se erilaiselta – en tiedä, eikä sillä ole oikeastaan merkitystä (vaikka toisin voisi kuvitella sillä jaan lähinnä kuvia siitä kehosta heh), sillä minusta tuntuu niin kovin erilaiselta. Tunnen itseni pystyvämmäksi,  ja se tunne ulottuu myös treeninen ulkopuolelle. Oikeastaan se yltää aivan jokaiselle elämän osa-alueelle. Pitkään olin kuvitellut, että minusta nyt vain puuttuu joku sellainen osa, joka saa ihmisen sitoutumaan urheiluun, että minä en yksinkertaisesti siihen pysty ja sillä hyvä. On tehnyt hyvää tajuta kuinka paljon muutenkin uskottelen itselleni asioita itsestäni, mitkä eivät ole totta alkuunkaan. Kuinka kovasti yritän tunkea itseäni laatikkoon, joka on pienempi kuin todellisuudessa tarvitsisin.

Vaikka nykyään odotan päivän harjoitusta, niin tietysti on myös niitä päiviä jolloin ei huvittaisi. Väsyttää, tympii tai on muuten vain vetämätön olo. Sen sijaan, että antaisin itseni vain makoilla sohvalla tekemättä mitään, huijaan itseni matolle sillä, että ihan vain sellainen 5 minuutin energy boost- treeni riittää. Sen jälkeen yleensä tiedän olenko oikeasti väsynyt, vai kaipaako keho todellisuudessa nimenomaan liikettä. Usein olo on tuon viiden minuutin jälkeen energinen ja innokas – veri kiertää kohisten (kirjoitin ensin, että veri virtaa ja luin virkkeen valehtelematta kymmenen kertaa, ennen kuin tajusin miksi se kuulosti jotenkin väärältä), posket punoittavat ja hiki pyrkii pintaan. Usein tekee mieli liikuttaa kehoaan enemmän. Aina silloin, kun ei – annan itseni vain levätä, sillä tiedän tarvitsevani sitäkin.

Pidän tässä kaikessa myös siitä, että olen tullut tietoisemmaksi olemisestani myös maton ulkopuolella. Korjaan ryhtiä lähes huomaamatta lukuisia kertoja päivässä, yritän aktivoida syviä vatsalihaksia ja lantionpohjalihaksia työpöydän ääressä istuessani. Venyttelen monta kertaa päivässä (aiemmin en venytellyt koskaan, ja sen aivan todella huomaa), pyörittelen hartioita, käsivarsia, ranteita ja mietin kuinka kannattelen itseäni seisoessani ja kävellessäni. Mieli ja keho on paremmassa yhteydessä toisiinsa, kuin ehkä koskaan aiemmin.

On ollut ihanaa saada viestejä tyypeiltä, jotka ovat löytäneet mun hehkutuksien kautta The Pilates Class: in pariin. On ollut mukavaa jakaa fiiliksiä (välillä myös niitä punaisia ja hikisiä kuvia) tuntien jälkeen muiden kanssa.
Jos tuntuu, että kokeilu kiinnostaisi niin muistaakseni heiltä saa ilmaisen 7 päivän kokeilujakson. Otin itse suoraan sen vuoden jäsenyyden, ja ehkä juuri siksi että maksoin tästä – sitoudun heti alkuun harjoituksiin sillä mentaliteetilla että koko rahan edestä sit kans. On kuitenkin selvää, että meidän jokaisen kehot toimivat eri tavalla, ja se mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi toiselle – joten on ehkä vain viisasta kokeilla sitä sopivuutta ensin.

in Uncategorized by
20 Likes

30 maaliskuun 2021 - 15:00

in Yleinen by
18 Likes

Tekipä hyvä rikkoa pitkä hiljaisuus täällä. Nyt tuntuu taas siltä, että tekee mieli kirjoittaa – ei ollenkaan siltä että pitäisi.
Sain eilisen postauksen jälkeen muutaman yksityisviestin, jossa toivottiin että kertoisin mitä kuuluu, kuinka voin.
Vaikka päivitän instagramin stooria suhteellisen usein, liki päivittäin, siellä harvemmin tulee samaan tapaan kerrottua niitä rehellisiä kuulumisia. Siellä niin konkreettisesti näkee sen, ketkä kaikki ovat juttuni nähneet, että kynnys henkilökohtaisempiin julkaisuihin on siellä suurempi kuin täällä.
Kuvittelen, että tätä blogia lukee noin kaksikymmentä ihmistä (joka voi olla tosin ihan ylimitoitettu ajatus tällaisen kolmen kuukauden tauon jälkeen) ja kaikki sellaisia, joita minun kuulumiseni aidosti kiinnostavat (harhaa todennäköisesti sekin), mutta pidän mielelläni kiinni tästä ajatuksesta, sillä se tekee kirjoittamisesta niin paljon yksinkertaisempaa.

Mutta lyhyesti:
kuuluu todella hyvää. Siis sellaisella syvällä tavalla hyvää, että asiat ovat mukavassa tasapainossa. On mukavaa herätä aamuisin, päivät tuntuvat riittävän pitkiltä, jaksan nähdä ja ilahtua pienistä, arkisista asioista. Nukun hyvin ja riittävästi. Jaksan miettiä mitä syön, liikkuminen tuntuu mieluisalta ja on juurtunut osaksi rutiineja.
Arki lapsen kanssa tuntuu mielekkäältä. Olen ajatellut näin varmaan jokaisesta lapsen iästä, mutta ajattelen nytkin: Alba on mainiossa iässä. Voidaan tehdä yhdessä jo oikeastaan mitä tahansa. Lapsen oivaltava huumorintaju ilahduttaa (ja vähän täyttää myös rinnan ylpeydellä) jatkuvasti, ja tuntuu uskomattoman ihanalta saada nauraa lapsensa kanssa sitä sellaista vatsanpohjasta asti kumpuavaa naurua. Ja naurua, sitä on meillä vuosi vuodelta ollut enemmän.
Alba on ihanan suora tunteissaan ja ajatuksissaan, ja kertoo meille vanhemmilleen aivan kaiken. Tuntuu huojentavalta, ettei tarvi koskaan miettiä, että onkohan jossain tapahtunut jotain ikävää, joka vaikuttaa lapseen – sillä hän kyllä kertoo aivan pienimmätkin epäreiluudet, sanaharkat ja sivuun jättämiset kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella.

Kaikesta hyvästä huolimatta olen tuntenut itseni viime aikoina usein vähän yksinäiseksi.
Tiedän sen johtuvan n.100% tästä eriskummallisesta maailman tilasta. En ole nähnyt ystäviäni yli kuukauteen. Se on todella pitkä.  Jopa kaltaiselleni yksin olosta nauttivalle ihmiselle. Erityisesti nyt kun kotona ei ole enää toista aikuista, jonka kanssa jakaa ne arkiset kuulumiset, ajatukset, tunteet ja toiveet.
Sitä kaipaan ihan erityisesti – arkista jakamista. Tavallisia, tyhjänpäiväisiä keskusteluita, jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään, sellaisia jotka vain polveilevat ilman sen kummempaa suuntaa.
Puhun kyllä ystävieni kanssa päivittäin niin ääni- kuin perinteisillä viesteilläkin, mutta ei se tietenkään ole ollenkaan sama asia, kuin kasvotusten käydyt keskustelut. Kaipaan ystäviä, huolettomuutta ja platonista läheisyyttä niin paljon että tekee melkein kipeää.

On tietysti päiviä, jopa kokonaisia viikkoja (kaikki ne jotka jaan lapsen kanssa) jolloin en tunne yksinäisyyttä ollenkaan. Elämä tuntuu täydeltä ja kokonaiselta. Lapsen elämä on pysynyt suhteellisen normaalina pandemiasta huolimatta, mistä olen harvinaisen kiitollinen. Eskari pyörii normaalin tapaan, lapsi tapaa ystäviään myös vapaa-ajalla, käymme edelleen puistoissa leikkimässä jne. Elämä tuntuu niillä viikoilla lähes normaalilta.
Kunnes tulevat ne viisi päivää, jotka lapsi viettää isällään – eikä mikään tunnu normaalilta.
Aiemmin nautin valtavasti myös niistä päivistä, jotka olen yksin. Näin ystäviäni, söin ulkona, tein pitkiä kävelylenkkejä ja nautin siitä ettei kukaan tarvinut minua mihinkään, kun taas kaikki se mitä minä kulloinkin tarvitsin oli saatavillani.
Nyt nuo viisi päivää ovat usein vähän yksinäisiä, tasapaksuja pötköjä. Teen töitä, liikun, syön, luen kirjoja, yritän parhaani mukaan nauttia – mutta oikein missään ei ole mitään mieltä, sillä kohtaamiset puuttuvat. Se kaikki mikä normaalisti tuo voimaa, lohtua ja iloa (ihmiset siis) loistaa poissaolollaan.  Oikeita kohtaamisia ja jakamista on ihan hitonmoinen ikävä!

 

Nyt kuitenkin nautin näistä päivistä, kun ei ole yksinäistä. Kun oikeastaan toivon, että saisipa hetken ihan rauhassa lukea sohvannurkassa kirjaa (juuri nyt luen Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta, joka on ihana), eikä kukaan keskeyttäisi.

Yhteenvetona, ja kaiken tämän eriskummallisen huomioonottaen sanoisin, että voin yllättävän hyvin. Olen oikein omaksi yllätykseksekin pääasiassa todella tyytyväinen siihen, miltä elämä tuntuu ja näyttää nyt. Tiedän, että voisi olla niin paljon huonomminkin. Kesää, ja rajoituksista vapaampaa elämää, odotan kuitenkin  alati lisääntyvällä innolla.

On ihmisen ikävä.

in Yleinen by
18 Likes

29 maaliskuun 2021 - 15:00

in Yleinen by
11 Likes

Edellisestä postauksesta on pitkä aika. Olin kirjoittaa, että häpeällisen pitkä, mutta en oikeasti tunne häpeää, joten sanon vain että pitkä. Olen kyllä avannut tämän kirjoituskentän melkein joka päivä, mutta jostain syystä kirjoittaminen on tuntunut hirveäm hankalalta. On tuntunut, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Että kaikki tekevät ja sanovat asiat minua paremmin, joten turhaan edes yritän. Itsekritiikki on jyllännyt mielessäni täysin holtittomasti, varmaan koskaan aiemmin en ole tuntenut näin valtavaa epävarmuutta omasta osaamisesta ja tekemisestä.
Tänään päätin, että nyt saa riittää. Että ei oikeastaan ole väliä sillä kuinka hyvin asiat tekee, kunhan tekee. Sitä paitsi tehdessä karttuu myös osaaminen. Epäröidessään ja tekemättä jättäessään harvoin kartuttaa mitään hyvää. Minä ainakaan.

Epävarmuus ei onneksi ole ulottanut lonkeroitaan työn ulkopuolella. Muuten elämässä on ollut hyvä ja varma olo, niin itsestäni ihmisenä kuin omasta elämästäkin. Tuntuu hyvältä olla juuri tässä ja juuri tällaisena (epävarmuudesta osaamisen suhteen voisin luopua nyt ja tässä!) mutta myös tulevaisuus kutkuttaa. Ajattelen, että kaikkea ihanaa on edessä – ja samalla sitä on tässäkin hetkessä paljon.

Ajattelin rikkoa tämän liian pitkäksi venyneen blogihiljaisuuden keräämällä tähän kasaksi kymmenen asiaa, jotka ovat tuntuneet hyvältä tai tehneet hyvää. Jos siellä on enää ketään tämän kolmen kuukauden hiljaiselon jälkeen, niin ilahtuisin ihan älyttömästi jos jakaisitte omia hyviänne kommentiboksiin tai instagramin yksityisviesteihin.
On ollut ikävä niitä ja teitä.

1. Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit)

En ole yleisesti mikään Self Helpin suurin ystävä, mutta jos tartun, niin todennäköisesti sellaiseen, joka käsittelee vanhemman ja lapsen suhdetta.
Tästä kirjasta pidin paljon. Konkreettisten esimerkkien kautta havainnollistettiin sitä, kuinka vanhemman ja lapsen välillä on ennen kaikkea kyse ihmissuhteesta; joustavasta, mukautuvasta, rakkaudellisesta ja arvostavasta kahden ihmisen välisestä suhteesta, jossa esimerkin voima on suurempi kuin sanojen.
Tuntuu, että tämän kirjan myötä olen osannut pysähtyä itseni äärelle niissä tilanteissa, joissa ärtymys meinaa noustaa pintaan – ja huomannut, että usein sen ärtymyksen aiheuttajana ei oikeasti ole lapsi, vaan tilanteen aiheuttama tunne, joka minussa herää ja heijastelee usein todellisuudessa jotain menneisyyden kipuja, kohtamaattomuutta tai omaa vaille jäämistä. Jotta ei toistaisi niitä samoja ”virheitä” joita itse on saanut osakseen, on oltava hereillä itsensä ja reaktioidensa kanssa.
Tuntuu, että tämän kirjan kautta olen osannut pysähtyä paremmin lapsen tunteiden luo – kuulla ja nähdä sen, vaikka en aina ymmärtäisikaan syitä hänen tunteensa takana, ymmärrän kuitenkin tunnetta.

Kirjan ”opit” ovat lisänneet ymmärrystä, armollisuutta ja hyvää tuulta – meissä molemmissa.

2.  Whamisan Cactus seerumi

Sain tämän seerumin testiin muutama viikko sitten, ja voi tietysti olla että kuvittelen mutta iho tuntuu huomattavasti aiempaa kimmoisammalta. Myös ihon sävy on tasoittunut.
Seerumissa on ihanan vesimäinen koostumus ja kerrostan sitä kasvoille usein kaksikin kerrosta, sillä se imeytyy hetkessä eikä jätä kasvoille ollenkaan sellaista tahmaista tunnetta.
Nimensä mukaisesti seerumi sisältää siis lähinnä viikunakaktusuutetta (n.99,5%) joka puolestaan pitää sisällään useita ravitsevia kasviyhdisteitä (14 eri vitamiinia ja 12 eri mineraalia, joilla kaikilla on ainutlaatuisia ihoa hoitavia vaikutuksia).
Voi olla, että kasvojeni iho kaipasi kipeästi kosteutta, jota tämä seerumi tarjosi ja siksi vaikutukset näkyivät ihossa näinkin nopeasti. Yleensä haluan käyttää tuotetta säännöllisesti vähintään kuukauden ennen annan sen toimivuudesta/toimimattomuudesta mielipiteeni.

3. The pilates Class

Tämän löytäminen elämääni on ollut toistaiseksi paras asia tässä vuodessa 2021 (paino vahvasti sanalla toistaiseksi, sillä vaikka ihan todella rakastankin liki päivittäisiä pilates-hetkiäni , niin toivon koko sydämestäni että tätä parempia asioita on luvassa vielä tälle vuodelle).
Olen treenannut pilatesta aina toisinaan jo muutaman vuoden. Kävin Bay Helsingin reformer- tunneilla aina kun raaskin. Viime keväänä tein paljon heidän online-tuntejaan, mutta jossain vaiheessa se kuitenkin taas jäi. Ihan kuten kaikkien muidenkin harrastusten kanssa on käynyt. Aloitan, innostun ja hyvin pian sen jälkeen niin innostus kuin harrastuskin loppuu.
En muista miten löysin The Pilates Classin, mutta kun löysin – halusin kokeilla heti. Ostin heti koko vuoden jäsenyyden, sillä ajattelin sen olevan parasta mitä voin itselleni juuri nyt antaa.
Tuosta on nyt reilu kolme kuukautta. Olen edelleen sitä mieltä, että se todella oli parasta mitä pystyin itselleni tuolloin antamaan.
Aloittamisen jälkeen olen jättänyt treenit väliin yhden käden sormilla laskettavan määrän.
Tämä kaikki on todella poikkeuksellista meikäläisen historian huomioon ottaen.
Nyt tätäkin kirjoittaessani odotan vain sitä, että saan tämän tekstin valmistumisen jälkeen rullata maton auki olohuoneen lattialle ja tehdä päivän harjoitukset. Ensin työ, sitten huvi. Urheilu on minulle nykyään tuo huvi ja se tuntuu ihanalta.

4. Electrolux Explore 7 -Kahvinkeitin 

En ole omistanut tavallista kahvinkeitintä neljään vuoteen, vaan olen keitellyt kahvia aeropressolla ja tavallisella pressopannulla. Molemmat sellaisia, joiden vetoisuus on noin 2,5 dl eli olen voinut keittää aina kupin kahvia kerrallaan. Suurimman osan ajasta tämä on ollut ihan ok, sillä kahvia on saanut viime aikoina keittää lähinnä itselleen. Mutta ärsyttävää tietysti aina silloin kun kahvinjuojia on ollut useampia samaan aikaan. Kahvin keittäminen aeropressolla on melko työlästä ja vaatii ihmistä tekemisen jokaiseen vaiheeseen.
Nyt on tuntunut valtavalta luksukselta että kahvi keittyy ihan itsekseen. Ei tarvitse kuin taiteilla suodatinpussi paikalleen, mitata purut ja täyttää vesisäiliö, ja rehellisyyden nimissä senkin tekee useimmiten lapsi joka rakastaa jokaista työvaihetta.

*kahvinkeitin saatu

5. Pauligin Paris- kahvi

Kahvinkeittimestä päästäänkin luontevasti toiseen kahviaiheeseen, eli niihin puruihin. Tiedätte varmaan ne Pauligin kaupunkikahvit? On New Yorkia, Sydney, Havannaa jne. Käytin pitkään tuota ensimmäistä, mutta viime viikolla ostin ensimmäistä kertaa Paris- kahvia ja siis ah! Niin tuoksu kuin makukin on tässä huomattavasti ”tummempi” kuin monissa saman merin muissa kaupunkikahveissa, ja tätä juodessani olen heti jossain pariisilaisella terassilla siemailemassa mustaa kahviani auringon lämmittäessä kasvoja.

6. Instagram

Olin loppuvuodesta, ja vähän alkuvuodestakin todella ahdistunut somesta. Teki mieli poistaa tilit kaikkialta. Kadota siitä maailmasta, ja kadottaa se maailma. Tuntui, ettei minulla ole sinne mitään annettavaa, eikä somella minulle.
Koin aina instagramin selailun jälkeen merkillistä tunnetta siitä, että elämästäni puuttuu jotain perustavanlaatuista, vaikka ennen selailua minulla ei olisi ollut ollenkaan sellainen tunne.
Olen oikeasti tosi tyytyväinen elämääni, minun ja Alban yhteiseen elämään. En haikaile muutoksista, enkä odota mitään mystisiä ”parempia aikoja”, kaikki on paremmin kuin hyvin nyt. Osaan nauttia pienistä asioista, uskallan haaveilla ja uskoa niiden toteutumiseen, luotan omiin kykyihini jatkuvasti paremmin ja olen enemmän turvassa itseni kanssa kuin vielä koskaan aiemmin.
Ja silti, aina jostain tuli se epämääräinen tunne siitä, ettei elämä kahdestaan lapsen kanssa voi olla riittävän hyvää. Ei ainakaan suhteellisen pienessä vuokra-asunnossa. Pitäisi olla enemmän lapsia, isompi (tietysti oma) asunto ja tietysti se puoliso. Vaikka en minä sellaisesta oikeasti haaveile. Instagram vain jostain syistä sai minut ajattelemaan niin, että se sellainen on jotenkin oikeampaa elämää, kuin tämä mitä minä nyt elän.

MUTTA

Kaikki muuttui, kun aloin kiinnittää tarkemmin huomiota siihen, millainen olo minulle tulee ihmisistä joita seuraan. Karsin seurattavien listalta satoja ihmisiä, ja mykistin surutta valta-osan niistäkin, joita halusin vielä seurata. Nykyään seuraan aktiivisesti vain ystäviä, perhettä, muutama kollegaa, meemejä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Ja kas, heti onkin ihan toisenlainen olo. Niin somesta, kuin oman elämän riittävyydestäkin.
Lisäksi mulla on somea selatessani sellainen olo, että olen täällä oppimassa uutta, haastamassa ajatuksiani, keskustelemassa. Tuntuu jatkuvasti siltä, että saan somesta jotain. Koen myös pitkästä aikaa, että minullakin on jotain annettavaa.

7. Imuri

Viime keväänä onnistuin jotenkin katkaisemaan imuristamme varren. En kuitenkaan raaskinut heivata muuten hyvää ja toimivaa imuria roskiin ja hankkia uutta, vaan teippasin imurin kasaan ja jatkoin tekemistä entiseen malliin. Ennen joulu varsi katkesi kuitenkin vielä toisestakin kohdasta (tässä on ehkä tarpeen miettiä, että kuinka väkivaltainen on imurointitekniikkani..) eikä teippaaminenkaan enää pelastanut sitä. En kuitenkaan vielä tällöinkään vaihtanut imuria uuteen, vaan jatkoin imurointia sillä pienellä osalla, joka on tarkoitettu ehkä huonekaluja varten. Voin kertoa, että imurointi oli sekä aivan hiton viheliäistä että aikaa vievää puuhaa sillä tavoin. 
 Meni kuitenkin melkein kaksi kuukautta ennen kuin luovitin ja hankin meille uuden imurin, sellaisen jossa on metallinen varsi, joka ei katkea vaikka kuinka väkivaltaisesti imuroisi. Ettekä voi edes uskoa, kuinka paljon nautin imuroimisesta nykyään. Teen sitä ihan jatkuvasti ihan puhtaasti nautinnollisista syistä.
Tajusin taas ettei ole ollenkaan yhdentekevää millasia ovat ne tavarat ja tarvikkeet joita käytämme liki päivittäin. Vaikuttavat nimittäin oleellisesti hyvinvointiimme.

8. Nopsajalka – Burnout

En tiedä onko tämä biisi uusi vai vanha vai tosi vanha, mutta se on hyvä!
Kuuntelin tätä eilen repeatilla noin kymmenen kertaa ja tanssin koko sen ajan.
Tiedättekö niitä sellaisia kappaleita, jotka kuulessaan alkaa heti hymyillä – erityisesti sisältäpäin. Alkaa tehdä mieli ystävien seuraan, tanssimaan, rakastumaan jne. No, tämä on juuri sellainen kappale.

9. Alban pienet yllätykset ympäri kotia

Alballa on tapana ripotella kotiin pieniä asioita, joiden ajattelee ilahduttavan ja helpottavan ikävää silloin, kun hän on toisessa kodissaan. Ne pienet asiat ovat kaikkea kirjeistä maalauksiin ja tyynyn alle piilotetuista mandariineista erilaisiin leluista kasattuihin muodostelmiin. Aivan poikkeuksetta ne toimivat ilahduttavasti, mutta kasvattavat  valitettavasti ikävää eksponentiaalisesti.

10. Ruuduton viikko

Liittyy, ehkä löyhästi tuohon ensimmäisen kohdan kirjaan, ja sen synnyttämiin oivalluksiin siitä kuinka kohtaisin  lapseni paremmin. Itselleni ehdottomasti eniten hallaa arjessa aiheuttaa puhelimella roikkuminen. Huomaan ärsyyntyväni noin kymmenen kertaa nopeammin ja todennäköisemmin silloin, jos selaan puhelintani samalla kun ”olen” lapseni kanssa. Tuo olen heittomerkeissä siksi, että en tuolloin todellisuudessa ole lapseni kanssa, vaan ajatuksineni ihan jossain muualla, jolloin kaikki lapsen kysymykset ja tarpeet tuntuvat häiriöltä, mikä on siis ihan vinksahtanutta.
Olemmekin nyt sopineet, että päiväkodin jälkeen meidän kotimme on ruuduton paikka. Alballe tuo käytäntö on ollut olemassa jo pidempään, mutta itse en ole kyennyt sitä noudattamaan. Nyt sääntö koskee meitä molempia. Minä laitan puhelimeni hyllylle, kun lähden hakemaan lasta eskarista ja se pysyy siellä siihen asti kunnes lapsi on nukahtanut yöunilleen.
Ruuduttomuuden vaikutukset ovat, yhtään liiottelematta, olleet massiiviset. Olen huomattavasti paremmin läsnä, jaksan uppoutua jopa leikkeihin lapsen kanssa, sillä en ajattele että minulla olisi ”parempaakin tekemistä” joka siis valitettavan usein on tarkoittanut epämääräistä puhelimen pläräämistä. Myös ulkoilun ja naurun määrä on kasvanut huomattavasti.
Jatketaan tällä hyväksi havaitulla linjalla siis jatkossakin.

 

in Yleinen by
11 Likes