Voihan sunnuntai, minkä teit. Tulit taas ihan liian monta tuntia liian aikaisin. En oo vielä ollenkaan valmis päästämään irti tästä viikonlopusta. Olkoonkin, että tämä on ollut yksi rentouttavimmista pitkään aikaan. Tultiin perjantaina pienen potilaan kanssa tänne maalle mummolaan, ja suureksi onneksemme saimme seuraa myös muutamista mun sisaruksista perheineen. Aina, kun päiviään viettää jossain muualla kuin omilla kotikulmilla pääsee irti arjesta ihan toisella tavalla. Ja tietysti tällaisessa täysihoidossa, kun joku muu huolehtii ruoan pöytään, ja keittiön siistiksi sen jälkeen- ihan erityisen hyvin. 

Todella kiitollinen oon ollut myös siitä, että lapsen kanssa yksin vietetyn viikon jälkeen tuolla mummolassa oli niin monta käsiparia auttamassa ja viihdyttämässä. Oikeastaan koko viikonloppu meni niin, etten minä kelvannut Alballe juuri muuksi kuin öisin vieressä nukkujaksi, ja vaikka se tietysti aina vähän kirpaiseekin, niin pakko myöntää että se vapaus ja oma aika tuntuu myös aika hitsin hyvältä.

Nyt makoilen jo kotisohvalla Helsingissä ja asennan herätyskelloa herättämään viideltä aamulla: arki todellakin iskee kasvoille koko voimallaan. Ensi viikosta on tulossa todella kiireinen aina torstaihin asti. Perjantaina aamulla  lähdemme vuorokauden mittaiselle reissulle sellaiseen paikkaan, jossa en ole koskaan käynyt ja odotan tuota matkaa aivan naurettavalla innolla. Kuulette kyllä siitäkin sitten lisää. Nyt kaadan ehkä lasin viiniä, laitan Blacklistin uusimman jakson pyörimään ja käperry maailman parhaan tyypin kainaloon.

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja uutta viikkoa te kaikki.

 

Kaupallisessa yhteistyössä Sokos ja Suomen Blogimedia

 

Toistan takuulla itseäni sanoessani, että vaikka kesä onkin ehdottomasti suosikkivuodenaikani, niin syksy on kyllä ykkönen mitä tulee pukeutumiseen. Tänä vuonna ne ensimmäiset viileämmät päivätkään eivät tuntuneet ollenkaan yhtä haikeilta kuin aikaisempina vuosina, sillä siitä lämmöstä oli saanut nauttia niin pitkään.

Kesäisin, ainakin itselläni, tulee yleensä pukeuduttua lähinnä mekkoihin ja ihan villiksi jos heittäytyi, niin myös hameisiin, ja vaihtelua niihin asuihin kaivatessaan pystyi valitsemaan, että pukeeko sen mekon/hameen kaveriksi lenkkarit, maiharit vai sandaalit.

Syksyllä saa taas päästää koko luovuutensa valloilleen. Voi yhdistellä erilaisia kuoseja ja materiaaleja. Voi ihan huoletta pujahtaa paksuimpaan omistamaansa neuleeseen ja yhdistää sen henkäyksen kevyeen hellemekkoon ja  paljaisiin sääriin. Lisäämällä kerroksia yläs, voi vedellä housuitta melkein lokakuuhun. Asuihin saa huomattavsti enemmän elementtejä, ja syksyisin mikään ei tunnu vielä liialliselta. Takkien ei tarvitse vielä olla niitä kaikkein paksuimpia, joten niiden alle voi pukea paksun neuleen näyttämättä siltä että on pukeutunut kaikkeen omistamaansa.

Tämä on juuri se aika vuodesta, jolloin tekee mieli leikitellä vaateilla. Vaatekaapilla jaksaa käyttää huomattavasti enemmän aikaa asujensa valitsemiseen, vaikka yleensä sitä aikaa ei oikeastaan edes tarvitse sillä juuri nyt vaatekaapista voi hyödyntää aivan sen koko potentiaalin: hellehepeneistä niihin alkutalven tamineisiin.

Pukeutuminen ihan ylipäätään siis kiinnostaa, noin niinku muutamalla sanalla sanottuna. Tällä hetkellä kiinnostavat erityisesti: ruudut (edelleen), raidat, väljyys, midi-mittaiset hameet, suuret yläosat, suorat housut, pitkät lahkeet, silkki ja muhkeat neuleet. Väreinä ihan erityisesti (niiden mustan harmaan ja valkoisen lisäksi) myös keltainen, pastellit ja vihreän eri sävyt (sellainen hento, liki pastellinen smaragdin vihreä tuntuu juuri nyt kaikkein näteimmältä) kiinnostavat. Vihreästä olen tosi pitänyt kyllä aina, paitoina etenkin. Tykkään siitä, miten vihreä saa silmäni näyttämään aivan todella vihreiltä- ja koska pidän kasvoissani eritysesti juuri silmistäni, korostan sitä ihan mieluusti.

 

 

Kävin viime viikolla tämän yhteistyön tiimoilta tutkailemassa Sokoksenvalikoimaa: erityisesti pitäen silmällä juurikin noita vihreän eri sävyjä. Ensinnäkin: siitä oli selvästi tovi, kun olen edellisen kerran Sokoksella (jos ei kosmetiikkaa- ja kenkäosastoa oteta lukuun) sillain ihan ajan kanssa käynyt. Olin ihan ymmälläni siitä, kuinka järjettömän laaja valikoima naisten muotia sieltä löytyi. Ja laaja valikoimahan ei välttämättä aina tietenkään tarkoita monipuolista ja kattavaa, mutta Sokoksessa se kyllä tarkoitti juuri sitä.

Rakastan takkeja, ja ne ovat ehdottomasti se vaatekunta varastoissani, joita on määrällisesti kaikkein eniten. Takeilla saa tehtyä asuun niin paljon, ja takit ovat kuitenkin niitä, joihin nyt seuraavat puolivuotta saa päivästä toiseen kiskoa niskaansa. Ja erityisesti takki-valikoima Sokoksella oli ilahduttava. Siis aivan todella ilahduttava. Raahasin kädet vääränä sovituskoppiin noita takkeja: erityisesti skarppeja villakangastakkeja. Eri pituisina, eri väreissä. Väljällä, ja muotoonleikatumalla mallilla. Autograph– merkiltä löytyi älyttömästi kivoja. Kuvien molemmat takit: sekä tuo nahkainen, että tuo vaalea pitkä villakangastakki ovat sieltä.

 


 

Erityisen mainio oli myös Mark&Spencerinosasto. Siellä nuo metsästämäni vihreän eri sävyt olivat erityisen hyvin edustettuina. Näiden kuvien nuo ihanat suorat housut ovat Mark&Spencerin, samoin kuin tuo nahkatakin alle puettu kirkkaan vihreä poolokin

 

 

Vihreä näyttää ainakin omaan silmään ihan järjettömän hyvältä harmaaseen yhdistettynä. Etenkin juuri tällaisen pehmeän, vaalean harmaan kanssa. Tämä neule on Filippa K:n, ja varmaan yksi kauneimmista neuleista mitä olen koskaan päälleni pukenut.

 

 

Olen pukeutunut tällaiseen kokovihreään, liki samanlaiseen, asuun joka syksy viimeiset kolme vuotta: sillä erotuksella, että paitana on ollut vihreä huppari tai college, ja jaloissa maiharit. Ja vielä tänäkin syksynä tämä yhdistelmä tuntuu raikkaalta ja uudelta. Tuo vihreä neule on Objectinja poimin sen kuvauslainaan koossa L, sillä enemmän on aina enemmän- ainakin neuleissa. Kuvaaja kehui neuletta kuvaamisen lomassa enemmän kuin kuusi kertaa, ja se kertoo yhdestä neuleesta aika paljon.

 

 

Sen lisäksi, että syksyn vaatekaappi ja sen värimaailma alkaa hahmottua, niin alan hiljalleen ihan todella hahmottaa myös sen, miksi tuollaiset isot tavaratalot ovat vertaansa vailla: tuntui järjettömän vapauttavalta, että saisin oikeasti AIVAn kaiken tarvitsemani sieltä niin yhdestä paikasta: kengistä alusvaatteisiin ja päällystakkeihin, ja kaiken siitä niiden kerrosten välistäkin.

Olen aina ollut se ihminen, joka tietää ostoksille mennessään tarkalleen mitä etsii, ja mistä sen löytää. En yleensä kaipaa, tai oikeastaan edes halua apua, vaan hoidan hommani sutjakasti ihan omin nokkineni- mitä nopeammin sen parempi. Nyt alan hiljalleen syttyä kuitenkin myös palvelulle. Sain tuolla Helsingin keskustan Sokoksellanimittäin niin älyttömän hyvää ja paneutunutta palvelua, että järki lähti. Palvelua oli saatavilla ympäri kerrosta: niin sovituskopeilla kuin siellä rekkien välissäkin. Myyjiä oli riittävästi, eikä tullut ollenkaan sellainen tunne, että häiritsisi myyjän muita tehtäviä omilla tarpeillaan ja kysymyksillään. Tuon erittäin positiivisen palvelukokemuksen myötä aion jatkossakin ehdottomasti tukeutua apuun, etenkin sovituskopeilla: kovin moni asia ei ole turhauttavampaa kuin huomata sovituskopissa jo riisuuntuneena, että on ottanut mukaansa väärän kokoisen vaatteen, ja sitä täytyy lähteä metsästämään myymälästä itse. Heti kun on ensin riisunut ne vääränkokoiset vaatteet, pukenut omansa, pakannut kamansa ja poiminut kopista mukaansa kaikki muut sovitetettavat tuotteet- metsästyksen jälkeen sitten vain takaisin koppiin ja koko homma alusta uudestaan. Sanomattakin siis selvää, että hyvä palvelu, tai palvelun saatavuus ylipätään, pelastaa sellaisessa tilanteessa todella paljon.

Suunnilleen tältä tulee näyttämään syksy mun päällä. Miltä sun syksy näyttää?

Kuvat: Elina Kauppila

Tekisi mieli pahoitella viime aikojen (krhm koko viimeisen vuoden) verkkaista postaustahtia, mutta en kuitenkaan pahoittele, koska en ole siitä oikeastaan yhtään pahoillaan. Olen tarvinnut taukoa täältä. On ollut enemmän kuin tarpeellista pysähtyä, tehdä vähän vähemmän ja ajatella vähän enemmän. On ollut tarpeellista tehdä kaikkea muuta. Valehtelisin jos sanoisin ettei koko blogin lopettaminen olisi käynyt mielessä liki viikottain. Olen vakavasti harkinnut ihan kokonaan somesta katoamista, sillä aloin huomata liiankin konkreettisesti sen negatiiviset vaikutukset itseeni ja elämääni. Tai niin ainakin kuvittelin. Aika pian tajusin kuitenkin, ettei vika ole tämän blogin kirjoittamisessa, tai instagramin selailussa, vaan minussa itsessäni.

Avioeron jälkeen olen ollut aika hukassa, joka on takuulla välittynyt myös tänne. Enkä ole oikein tiennyt mihin suuntaan olisin halunnut lähteä blogiani viemään. En ollut enää se perheidylliä elävä ihminen. Moni tuli kertomaan kommenttiboksissa, viesteillä tai sähköpostilla, ettei halua enää eron jälkeen lukea blogiani, koska en ollutkaan heidän mielestä se ihminen, joka olin antanut ymmärtää olevani. Sain viestejä siitä, kuinka kaikki kirjoitukseni, jossa puhuin onnestani, ja hyvästä avioliittosta ja kivasta perhe-elämästä olivatkin valhetta. Sillä ei kai nyt liitoista yksikään, joka eroon päättyy, ole koskaan, missään vaiheessa ollut onnellinen. Eikä eroon päättyvässä liitossa ole tietenkäänollut koskaanyhtään hyvää, ihanaa ja onnellista hetkeä, jaksoa, kuukautta tai vaikka vuotta. Tietenkään.
Vaikka halusin ajatella etteivät nuo kommentit satuttaneet, tai vaikuttaneet, niin kyllähän ne vaikuttivat. Eniten siksi koska ajattelin vähän niin itsekin. En enää tiennyt kuka olin. En tiennyt mitä halusin, enkä tiennyt yhtään mitä olisin tehnyt elämälläni. En ollut varma mistään suunnasta. Koin järkyttävää huonommuutta suhteessa kaikkiin. Olin huono ihminen, koska olin eronnut. Olin huono äiti, koska en ollut lapseni kanssa kuukauden jokaisena päivänä. Olin huono työntekijä, koska olin yksinhuoltajaäiti. Olin huono ystävä, sillä en jaksanut olla kiinnostunut kenenkään muun asioista, sillä omissani tuntui olevan ihan riittämiin tekemistä. Enkä todellakaan ollut hyvä bloggaaja, sillä en nauttinut kirjoittamisesta yhtään.

Tuntui, että kaikki elämän osa-alueet olivat ihan sekaisin. Koin, etten saanut voimaa oikein mistään. Olin jatkuvasti väsynyt, epävarma ja tulevaisuus pelotti. Laiminlöin vastuitani useammin, kuin olisin saanut ja olin niin väsynyt, etten jaksanut hakea tai edes pyytää apua, vaikka todellakin olisi pitänyt.


Takki, neule ja housut: Bik Bok

Selailin eilen illalla läpi blogiani ihan sieltä ensimmäisistä postauksista asti, sillä blogini on ihan pian muuttamassa (siitä lisää vähän myöhemmin), ja pysähdyin lukemaan postauksia blogin ensimmäisen vuoden ajalta. En ole varma saako näin sanoa, mutta sanon silti: ihailin niiden tekstien kirjoittajaa. Muistin miltä minusta on tuntunut silloin, muistin miltä kirjoittaminen on tuntunut silloin – ja se kaikki todellakin näkyi niissä teksteissä. Huomasi heti, että nuo tekstit olivat syntyneet helposti, pakottamatta ja yrittämättä. Ne olivat hauskoja, nokkelia, selkeitä, monipuolisia ja niissä oli helposti seurattava punainen lanka. Niistä huomasi, että ne oli kirjoittanut ihminen jolla oli hauskaa sitä tehdessään.

Heittäydyin täysipäiväiseksi bloggaajaksi reilu puoli vuotta aloittamisen jälkeen. Arkistoja selailemalla voi osoittaa aika tarkasti sen kohdan, jolloin niin tapahtui, sillä se on suunnilleen sama päivämäärä kuin se, jonka jälkeen postaustahti hidastui ja kirjoitusten laatu heikkeni, huomattavasti.

Meni kuitenkin yllättävän pitkään huomata, ettei kokopäiväinen bloggaaminen todellakaan ole minua varten. Tarvin sen ympärille ja lisäksi aika paljon muutakin. Tajusin, että kaipaan muitakin töitä. Kaipasin ympärilleni muita ihmisiä, Kaipasin rutiineja, aikatauluja ja ryhtiä. Tiedän, että moni yksinään työskentelevä osaa järjestää ne itselleen, mutta minä en todellakaan ole yksi heistä. Nyt kun päivät täyttyvät taas niistä samoista asioista, kuin sillon bloggauksen aloittaessani; neljänä päivänä viikossa blogiin liittymättömistä töistä, lapsesta, ystävistä, liikkumisesta jne. niin huomaan, että kaipaan taas kirjoittamista ihan uudella tavalla, oikeastaan tarvitsen sitä. Tajuan, että tarvitsen tämän blogihomman ympärille niin paljon kaikkea muutakin voidakseni tehdä tätä hyvin.

Olen huomannut, että olen tehokkaimmillan ja luovimmillani silloin, kun olen aloittanut tekemisen jo heti aamusta: noussut varhain, nakutellut ensimmäiset sanat ruudulle heti heräämisen jälkeen, laittanut aamiaisen valmiiksi ennen kuin Alba on herännyt, vienyt lapsen päiväkotiin ja kiirehttinyt siitä töihin, ja töiden jälkeen hakemaan lapsen, laittanut päivällisen heti kotiin tultuamme, enkä vasta muutaman tunnin päästä. Ulkoillut lapsen kanssa, ja tuollaisten päivien jälkeen on aina lapsen nukahdettua tuntunut siltä, että on saatava kirjoittaa. Se ei ole todellakaan tuntunut pakolta tai velvollisuudelta vaan henkirei’ältä. Huomaan, että tekeminen sopii minulle, vaikka olen viimeiset kaksi vuotta uskotellut itselleni ihan jotain muuta. Enkä nyt tarkoita tekemisellä sellaista väkisin suorittamista, vaan sitä tunnetta, joka syntyy siitä että asiat etenevät, ja jotain tapahtuu – pakottamatta.

Ja nyt tapahtuu bloginkin osalta ihan konkreettisesti jotain. Asiat etenevät juuri siihen suuntaan, kun olen toivonutkin.

Nimittäin..

Huomenna on viimeinen päiväni Bablerilla, Bella-blogeissa. Minä muutan, tai siis tämä blogi muuttaa. Ihan pian löydätte minut Indiedaysinalta, osoitteesta www.sannitrishin.com . Olen niin innoissani tästä muutosta ja muutoksesta, etteivät sormet meinaa osua näppäimistölle. Tuntuu kutkuttavalta, vatsassa on perhosia melkein samalla tavalla, kuin juuri ihastuneena. Juuri tällaista ihan konkreettista uudelleen aloittamista olen kaivannutkin kaiken tämän asioiden oikeille paikoille niksahtelun jälkeen. Ja vaikka olen viihtynyt kaikki nämä vuodet todella hyvin tällä Bella-blogeissa ja Bablerilla, niin en voi väittää etteikö uusi blogikoti tuntuisi vielä entistäkin paremmalta. En malta odottaa mitä kaikkea uutta (ainakin kasan uusia huippukivoja ja taitavia ihmisiä) tämä alku tuo mukanaan.

Tuo uusi sivu ei ole vielä ihan valmis, vaan viimeisiä yksityiskohtia hiotaan vielä, mutta ihan pian pääsette tekin jo näkemään miltä uudessa kodissa näyttää. Vinkkaan instagramin stooreissa ja takuulla myös facebookissa heti, kun on valmista. Ja toivon todella, että te kaikki ihanat tulette jatkossakin kyläilemään.

Vielä huomenna blogi kuitenkin päivittyy syksyisten asujen muodossa  ihan normaalisti täällä Bellojen puolella, mutta sitä seuraavat postaukset tulevatkin sitten jos uudesta kodista.

Nähdään.

Tämä viikko on ollut aika kreisi. Olen tehnyt liki 12h työpäiviä melkein viikon jokaisena päivänä. Tai no, ihan tavanomaisia kahdeksan tunnin työpäiviä, mutta niiden päälle on ollut vielä useampi tunti kirjoitustöitä kaikkina päivinä. Voin kertoa, että nyt kun kaikki työt on tehty ja edessä on niin kolme vapaata päivää kuin täysi viinilasikin, niin tuntuu kyllä hyvältä. Ansaitultakin. Ensimmäistä kertaa aikoihin. Pakko myöntää, että olen kyllä kaivannut elämääni täysipäiväistä työtä, ja sen mukanaan tuomaa rutiinia, ryhtiä ja sosiaalisia suhteita (siskoani lainatakseni). Nautin tästä uudesta arjesta melkein pelottavan paljon.
Tälle illalle oli alustavasti suunniteltu myös illallinen ja keilausreissu Annikan ja Cliffin kanssa, mutta päätettiin suosiolla jättää se väliin sillä tänään on Netflixiin ilmestynyt 5.tuotantokausi Blacklistiä. Ja jos joku on hyvä syy perua kaikki suunnitelmat, niin se on kyllä juuri Blacklist.
Ajattelin heittäytyä nyt täysin vapaalle ja laittaa tänne perjantain ja helppouden kunniaksi tällaisen 30 kysymyksen ja – vastauksen listan, jonka olen bongannut jo ainakin Jennin, Annikan, Janninja Erikanblogeista.

Avioliittoja: Ah, että tällainen kevyt alotus sitten tälle kyselylle. 
Mutta kyllä, yksi päättynyt, mutta hyvä, avioliitto takana. Tuntuu edelleen vähän pahalta kirjoittaa se. Ei niinkään siksi, että itse ero enää tuntuisi, mutta ajatus siitä epäonnistumisesta kalvaa edelleen.
Avioeron jälkeen ajattelin pitkään, etten enää koskaan mene naimisiin. Olin siitä oikeastaan ehdottoman varma, vaikka juuri mistään muusta en tuolloin ollut. Muistaakseni kehotin useampaa kuin yhtä ystävääkin olemaan tekemättä sitä virhettä. Mutta nyt ajatukseni avioliitosta ei ole enää ollenkaan niin ehdottoman kielteinen. Ajattelen, että voisin aivan hyvin mennäkin vielä joskus naimisiin. Mutta samaan aikaan uskon, etten ehkä kuitenkaan koskaan enää mene. Mutta ehdottomasti haluaisin juhlistaa tätä rakkautta ja sitoutumista muuten. Pitää sellaiset kauniit rakkausjuhlat kaikille meidän lähimmille ihmisille.

Kihloissa: luonnolisesti olen ollut myös kihloissa kerran.

Lapsia: yksi. Maailmankaikkeuden kallein aarre. Ja ehdottomasti suurin siunaus, mitä olen koskaan elämääni saanut. Lapsi tuo elämään niin monia sellaisia tasoja, tunteita ja sävyjä, ettei sellaisesta ollut aavistustakaan ennen lasta. Huolimatta siitä, että huolestuneisuus ja huono omatunto ovat läsnä liki jokaisessa hetkessä, niin vanhemmuus on ehdottomasti se asia, josta olen itsessäni ja elämässäni kaikkein ylpein (voiko niin edes sanoa?) ja se minuuden osa-alue, jossa halu kasvaa paremmaksi on voimakkain. Kirjoitin tämän saman johonkin äitiyteen liittyvään postaukseen vuosia sitten, mutta pätee edelleen: äitiys on asia, joka saa minut tuntemaan itseni samaan aikaan sekä järkyttävän suureksi että pieneksi.

Lemmikkejä: Ei, eikä ole koskaan ollutkaan. Ellei lapsuuden varhaisina vuosina ollutta perheen koira Jeppeä lasketa. Tuosta koirasta on muistona lähinnä se, että söi kerran kumisaappaat suoraan jaloista (en ole ihan varma tapahtuiko se ihan todella kirjaimelliesti niin) mun keinuessa kotipihalla. En usko, että kumisaappaiden syömisellä oli mitään tekemistä asian kanssa, mutta Jeppe katosi sittemmin mystisesti… 
En ole ehkä koskaan ajatellut olevani se ihminen, joka hankkisi kotiinsa lemmikin, mutta nyt Alban ja koirahullun poikaystävän myötä pieni koirakuume on alkanut nousta..

Leikkauksia: yksi. Viime keväältä.

Tatuointeja_ niitäkin vain yksi. Vasemman ranteen ”uskalla”, jonka otin 2012 kuvatessani iholla-sarjaa. Tuo vuosi oli mulle sellainen vanhasta irti pyristelemisen vuosi, joka vaati ihan hitosti rohkeutta ja uskallusta. Ja uskallus olikin ehdottomasti tuon koko vuoden kantava teema. Tuo sana ranteessa tulee aina muistuttamaan tuosta merkillisestä vuodesta ja sen seurauksista, ja siitä, että aina kannattaa uskaltaa. Erityisesti silloin, kun tuntuu ettei todellakaan uskalla.

Lävistyksiä: neljä reikää korvissa. Joskus niitä oli kuusi, mutta kolmannet menivät umpeen aika pian niiden laittamisen jälkeen kun unohdin yöksi korut yöpöydälle korvien sijaan. Olen halunnut pitkään ottaa korviin lisää lävistyksiä, samoin ajatus nenäkorusta on pyörähätänyt mielessä aina tasaisin väliajoin, mutta ehkä nämä neljä kuitenkin riittävät.

Muuttoja: 11kpl, joista 3 viimeisen vuoden sisään.

Ottanut lopputilin: Neljä kertaa, jos otetaan lukuun kaikki työpaikat sieltä 15-vuotiaasta lähtien.

Ollut saaressa: Tietysti.

Autosi: en omista, enkä osaisi edes kuvitella omistavani. En ainakaan näin keskustassa ja tällaisten julkisten kulkuyhteyksien päässä.

Ollut lentokoneessa: viimeksi reilu kuukausi sitten.

Onko joku itkenyt vuoksesi: joo

Ollut rakastunut: juuri nyt.

Ollut ambulanssissa: kyllä. Kolme kertaa olen joutunut soittamaan ambulanssi Alballe.  Itse en koskaan ole kuitenkaan ollut ambulanssissa hoidettavana.

Luistellut: kyllä. Mutta en ole koskaan edes kokeillut kaunoluistimia. En usko, että edes osaisin luistella niillä, vaikka luistelu oli yksi lempiasioistani koko ala-asteen.  Pelasin silloin myös jääpalloa ikäisteni poikien joukkueessa. Olin oikeasti luistimilla aika hyvä. Mutta yläasteen jälkeen en ole varmaan kertaakaan vetänyt luistimia jalkaan. En ole edes omistanut luistimia sen koommin. Nyt lapsen kasvaessa ne varmaan saa taas vetää jalkaan, sillä haluan ehdottomasti viedä – ja opettaa Alban luistelemaan. Luistellessa se vapauden riemu on ihanaa. Pääsee kovaa, ilman että tarvitsee rasittaa itseään samalla tavalla kuin vaikka hiihtäessä.

Surffannut: kyllä. ”Asuin” parikymppisennä muutaman kuukauden sellaisessa pienessä surffikylässä Ecuadorissa (tai sillon se oli sitä, ei enää  tänä päivänä niinkään) ja surffaamista tuli luonnollisesti kokeiltu usein. Myös myöhemmillä Etelä-Amerikan reissuilla on tullut surffattua. En kuitenkaan koe sitä koskaan varsinaisesti oppineeni, ja haaveilenkin siitä, että vielä jonain päivänä voisin sanoa osaavani.

Ollut risteilyllä: viimeksi keväällä 2016 , kun menimme siskojen kanssa vappu-viikonlopuksi Tallinnaan.

Ajanut moottoripyörällä: en. Enkä koskaan ollut edes moottoripyörän kyydissä. Skootterilla, mopolla ja kevarilla olen kuitenkin ajanut, mutta se ei kuulemma ole _ollenkaan_ sama asia.

Rastsastanut hevosella: Olen. Muistaakseni ainakin. Ainakin kerran olen mennyt serkkuni mukana tämän ratsastustunnille. Olin saanut kotoa 20mk mukaan ja ajatuksena oli, että sillä rahalla saisin ehkö itsekin pienen kierroksen ponin selässä. En kuitenkaan uskaltanut sitä kierrosta kysyä, ja kun serkkuni oli valmis omalta tunniltaan ja olimme lähdössä tallilta kotiin, ujutin silti tuon taskussa nahistuneen kaksikymppisen tuolle ponin omistajalle. Tuli kyytiä tai ei niin kyllä maksaa täytyi.

Lähes kuollut: en. Vaikka aina toisinaan on vähän siltä tuntunutkin..

Ollut sairaalassa: Vietin ensimmäisen yön sairaalassa Alban syntymän jälkeen, eli 26-vuotiaana. Viime keväänä jouduin myös viipymään sairaalassa muutamaankin otteeseen yön yli.
Muistan joskus lapsena haaveilleeni siitä, että joutuisin sairaalaan. Nuoremman siskoni silmiä leikattiin muutamaan otteeseen lapsena, ja nuo leikkaukset vaativat yleensä myös sairaalassa yöpymisen, ja muistan kuinka kateutta herättäviä nuo reissun olivat. En ole varma olinko oikeasti kateellinen siitä itse sairaalasta, vai ainoastaan sen mukanaan tuomasta huomiosta.

Suosikkihedelmä: no hmm.. Ehkä vanha kunnon appelsiini.

Aamu vai ilta: sekä että. Olen tehokkaampi, positiivisempi ja luovempi ehdottomasti aamuisin, mutta pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää myös iltojen hienouden, ja se onkin vähän vaarallista, sillä haluan kuitenkin aamuisin aika usein herätä kuudelta, vaikken ole malttanut mennä nukkumaan kuin vasta neljä tuntia aiemmin.

Lempiväri: valkoinen. Musta, harmaa. Vihreä. Farkunsininen

Viimeisin puhelu: Videopuhelu Alballe juuri hetki sitten

Viimeisin viesti: Ääniviesti Roman äidiltä, jossa tämä kertoo kuinka päivä Alban kanssa oli sujunut

Kahvi vai tee: Ehdottomasti kahvi. Rakastan kahvia, ihan naurettavuuksiin asti.

Kissa vai koira: Ehdottomasti koira.

Paras vuodenaika: Kesän jälkeinen melkein syksy. Se muutama viikko elokuusta kun on vielä päivisin todella lämmin, mutta iltaisin alkaa olla jo viileää ja illatkin hämäriä. Se on vuodenajoista kaunein. Jos olisi pakko valita yksi, niin valitsisin kuitenkin kesän. Silloin kaikki on lapsenkin kanssa niin paljon helpompaa. Ulkona voi olla sen kummempia säätämättä ihan aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Näiden liki kuukauden takaisten mökkireissu-kuvien myötä toivotan kaikille ihanaa perjantaita ja viikonloppua.