Vuoden paras maanantai on täällä.

En ole ehkä vielä koskaan aiemmin ollut mitenkään erityisen kiinnostunut vapusta, en edes muista olenko tehnyt mitään erityistä tuona päivänä viimeisen kymmenen vuoden aikana- tuskin, mutta tänä vuonna tämä päivä tuntuu jotenkin erityisen kivalta. Olin jo aiemmin järjestänyt nämä kaksi päivää vapaaksi kaikesta vastuusta ja tarkoitus oli viettää sellainen tyypillinen aikuisten vappu, mutta Albaa tulikin niin järjetön ikävä leikkauksesta johtuneen ennätyspitkän eron vuoksi, että halusin ehdottomasti pienen kotiin muutamaa päivää sovittua aiemmin.

Heti aamusta olemme puhaltaneet ilmapallot täyteen, paukutelleet serpentiiniä ympäri asuntoa, poimineet kevään ensimmäiset kukat, käyneet kauppatorilla NIIN jäätelöllä, muikuilla kuin muurinpohjaletuillakin ja kävelleet rantoja pitkin takaisin kotiin. Noiden em. lisäksi olen kävellyt väliä koti- alko kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla unohdin lompakon, seuraavalla kerralla muistin kyllä lompakon, mutta unohdin henkkarit ja vasta kolmannella kerralla sain sen mitä halusinkin. Kävi kyllä mielessä, että olikohan tuo joku Universumin tapa yrittää kertoa että kannattaisi jättää se skumppa sinne Alkon hyllylle. Ehkä. Mutta päätin olla kuuntelematta ja tehdä niin kuin tahdoin.

Nyt lasillinen sitä vaivalla hankittua skumppaa ja mansikoita.

Ihanaa vappua kaikki te!

Herttinen miten ihana viikko tämä on ollut. Iso osa johtuu tietysti siitä, että toipuminen on ollut niin vauhdikasta ja fyysinen olotila on ollut pitkästä aikaa niin mainio. Olen nukkunut yöni hyvin, ollut muutakin kuin turhautunut ja kiukkuinen, saanut puettua päälleni ihan tavallisia vaatteitta niiden rumimpien kotihousujeni lisäksi, niin ja tietysti siitä että aloin taas juoda kupin kahvia päivässä. Mutta myös siitä millaisten ihmisten ja asioiden parissa olen saanut tämän viikon viettää.

En tiedä onko se vain tämä kevät, mutta inspiraatioita tuntuu tulvivan ihan joka puolelta. Ei oikeastaan väliä ketä ystävää olen nähnyt tai kehen tuttuun törmännyt, niin kaikkien elämässä tuntuu olevan meneillään jotain uutta; uusia elämää ja arkea muuttaneita oivalluksia, uusia työkuvioita, vanhasta luopumista, rohkeutta, intoa ja tarmokkutta kaiken uuden toteuttamiseen. Vai onko se vain sitä, että näkee ympärillään sitä, mitä tahtookin? Koska, jos nyt ihan rehellinen olen niin olen uinut aika negatiivisissa olotiloissa viimeisen kuukauden. Ja tietysti myös kiinnittänyt huomioni kaikkeen sellaiseen mikä on pielessä, huonosti tai väärin. Mutta nyt tuuli on kääntynyt ja ehkä tuo negatiivisuudessa uiskentelu ja virheiden bongailukin oli ihan tarpeellista. Tietääpähän ainakin mitkä asiat kaipaavat muutosta, tai saavat lähteä kokonaan.

Takki: Monki* // Neule: H&M // Housut: H&M Kengät: Adidas

Keskiviikko tuntui vielä ihan poikkeuksellisen kivalta päivältä tässä viikossa. Heräsin vähän kiukkuisena huonohkosti nukutun yön jälkeen. Olin sopinut meneväni Stockalle Cliniquen pisteelle ihoanalyysin ja pikameikiin heti aamutuimaan. Viimeisen kuukauden dieetti (piti sisällään huonosti nukuttuja öitä, kuusi pizzaa viikossa, suklaata, karkkia, ei juurikaan vettä, ei todellakaan ulkoilua tai liikuntaa, kipulääkkeitä ja lähinnä sikiöasennossa makaamista sängyssä) näkyy naamassa ja meikittömänä kaupungin läpi käveleminen aiheutti vähän ahdistusta (kamalaa, tiedän). Mutta kuitenkin heti perille päästyäni ja ihanan Cliniquen Lotan tavattuani ja vähän väriä naamaan saatuani oli olo jo ihan toinen. Hassua mitä pieni määrä meikkiä, etenkin jonkun toisen tekemänä, voi saada aikaan. Ja koko sitä aamuista kauneushetkeä seurannut päivä oli ihana. Tunsin itseni kauniiksi, positiiviseksi, kykeneväksi ja hyväksi tyypiksi. Ja ne sellaiset tunteet omasta itsestään ovat kyllä aivan valtavan tärkeitä.

Nyt ajattelin kaataa itselleni lasillisen roseeta alkaneen viikonlopun kunniaksi. Huomenna on vielä työpäivä, mutta sekin tuntuu pitkän sairasloman jälkeen pelkästään kivalta. Etenkin kun samassa vuorossa on kaikki mun lempityypit. Työpäivän jälkeen mennään poikaystävän kanssa näkemään mun rakkaimpia kaveripariskuntia (kolme kappaletta) ensimmäistä kertaa ja pakko myöntää, että vähän jännittää. Toivon niin paljon, että kaikki pitäisivät toisistaan ja meillä olisi ihana ilta. Mutta turhaanpa jännitä, tiedän tavallaan jo nyt että juuri niin käy. Ovat kaikki seitsemän sellaisia tyyppejä, että kaikki muut vaihtoehdot ovat oikeastaan poissuljettuja. Mutta silti. Jännittää.

Onko siellä ketään, joka voi samaistua?

Ah, sunnuntai.
Tuntuu ihanalta saada olla kotona. Tuntuu ihanalta myös se, että nukuin ensimmäisen kokonaisen yön varmaan kuukauteen. Olkoonkin, että menin nukkumaan vasta kahdelta ja heräsin jo seitsemältä. Nukuin kuitenkin ne kaikki viisi tuntia yhteen menoon, enkä herännyt kertaakaan siihen että johonkin sattuu tai oksettaa. Olo on ihan uudestisyntynyt. Heräsin aidosti levänneenä ja hyväntuulisena, en edes muista milloin viimeksi niin olisi ollut. Teki mieli ravistella poikaystäväkin hereille, mutta tiesin ettei kannattaisi, aamu-unisempaa ihmistä saa hakea.

Toisen heräämistä odotellessa katsoin Netflixistä dokumentin Aviciista ja tulin niin surulliseksi. Surulliseksi ihmisten ahneudesta, itsekkyydestä ja sokeudesta toisten hädälle. Mietin usein, taas tänään, sitä kuinka ajattelemattomasti me ihmiset usein toimimme. Kuinka herkkiä olemme tuomitsemaan ja arvostelemaan muita ihmisiä tietämättä kuitenkaan koko totuutta. Mietin mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa. En vieläkään ihan ymmärrä sitä konseptia mitä joku saa itselleen muita ihmisiä alas painamalla? En vain tajua. Tai mitä joku saa siitä, että keksii ja levittää muista ihmisistä perättömiä tarinoita, sellaisia joilla on tarkoitus satuttaa ja saada toinen näyttämään huonolta? En käsitä.
Enkä vaivaudu edes yrittämään. Eikä sinunkaan kannata.

Puolentoista tunnin dokumentin jälkeen (katsomiseen meni kyllä huomattavasti enemmän aikaa, sillä jouduin vähän väliä sulkemaan näytön kun rintaa alkoi puristaa niin etten vaan kyennyt jatkamaan katselua) poikaystävä ei edelleenkään vaikuttanut heräämiskelpoiselta. Olen paastonnut leikkausta varten kolme kertaa viimeisen viikon aikana, ja jokaisen paaston aikana haaveillut oikeastaan koko ajan vaan kaikista niistä ruoista mitä söisin heti kun vain saisin. Mutta jatkuva kipu on tehnyt sen, ettei ruokaa sitten kuitenkaan oikeastaan ole juuri tehnyt mieli. Tänään aamulla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että haluan syödä. Teki mieli ruokaa. Pyörittelin varmaan tunnin päässäni erilaisia aamupalavaihtoehtoja ja herätin poikaystävän heti kun olin lyönyt aamiaisen mielessäni lukkoon.

Näin meillä syötiin tänään.
Ja vaikka aamiaisen jälkiä ei vielä ole edes korjattu pois pöydästä, niin mietin jo mitä haluaisin lounaaksi- tai oikeastaan päivälliseksi. Saimme kutsun poikaystävän isän luo syömään, mutta emme valitettavasti pääse lähtemään sillä yhdetkään omistamani housut eivät mahdu jalkaan. Siis oikeasti yhdetkään. Kiitos leikkauksen jälkeisen turvotuksen. Piileskelen siis varmaan housutta kotona seuraavan viikon. Ja keskityn vain siihen syömiseen.

 

Terveisiä sairasvuoteelta taas. Edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen pääsin aika pian jo lähtemään kotiin ja leikkauksen sijaan päädyttiin kokeilemaan lääkehoitoa. Viime viikon ravasin labroissa ja toivoin parasta. Perjantaina aamulla heräsimme Alban kanssa ennen kuutta, jotta ehdimme labraan heti sen avattua ovensa 6.45, niin että tulokset ehtisivät valmistua kello 11.30 lääkärikäyntiin mennessä. Labrojen jälkeen vein Alban ihan normaalisti päiväkotiin. Vointi oli paras viikkoihin, kipuja ei ollut juurikaan eikä väsymys tai pahoinvointikaan vaivannut. Olin yli 100% luottavainen, että lääkehoito oli tepsinyt juuri toivotulla tavalla, eikä leikkausta tarvittaisi.

Vaan toisin kävi.

 

 

Lääkehoito ei ollut toiminut toivotulla tavalla, oikeastaan päinvastoin – joten leikkausta ei voitu enää lykätä, se oli tehtävä heti kun minut olisi turvallista nukuttaa (kuusi tuntia edellisen ruokailun jälkeen), eli heti samana iltapäivänä. Kotiin pääsisin vasta seuraavana päivänä, jos kaikki menisi hyvin.  Tietysti tämä kaikki sattui viikolla jolloin niin Alban isä kuin Albaa usein hoitavat isovanhemmatkin ovat ulkomailla, ja oma perheeni taas yli 100km päässä täältä. Hätä ja paniikki lapsen hoidon järjestämisen suhteen oli huomattavasti isompi, kuin huoli itse  leikkauksesta. Mutta kuten aina: asiat ja apu järjestyivät. Auttajista oli lopulta melkein runsauden pula.

 

 

Leikkaus meni hyvin, ja pääsin jo tänään kotiin. Kipuja on tietysti vähän, mutta muuten kaikki tuntuu ihan hyvältä. Kiitollinen mieli kaikista ihmisistä mun ympärillä: poikaystävästä, joka piti seuraa koko viikon aina kun vain töiltään pystyi (saattoi ehkä vähän laiminlyodä niitäkin mun voinnin vuoksi..), toi mulle juuri sitä ruokaa, mitä milloinkin mieli teki, silitti tukkaa, lohdutti, viihdytti taikatempuillaan ja yritti kaikkensa olla naurattamatta (se nimittäin sattuu), vei ja haki sairaalasta ja varmisti, että saan varmasti koko ajan parasta hoitoa. Mun omasta perheestä ja ystävistä, jotka olivat heti valmiita auttamaan Alban kanssa, tarjoutuivat pitämään seuraa ja käymään kaupassa lähinnä makaamaan pystyvälle meikäläiselle, Alban isän perheestä ja heidän avustaan, tuestaan ja pyytettömästä välittämisestä. Sekä tietysti mua hoitaneesta henkilökunnasta. Mulla on viimeisten kahden viikon aikana ollut niin vahva luotto siihen, että kaikki menee lopulta hyvin, ja juuri siten kun on tarkoitettu, sillä olen saanut niin hyvää hoitoa. Apu on ollut koko ajan lähellä, ja kaikkiin mun miljoonin kysymyksiin on osattu antaa sellaiset vastaukset, joihin on ollut helppo(hko) tyytyä.

Toipuminen tulee olemaan, ainakin fyysisesti, nopea. Erityisen huojentunut olen siitä, että niiden tajunnan lamauttavien kipujen pitäisi olla nyt taaksejäänyttä elämää. Samoin kuin labroissa ja sairaalassa ravaamisenkin.

ps. Mikä siinä on, että vaikka ei tuntisi oloaan yhtään sairaaksi ennen, niin sen jälkeen kun sujahtaa noihin sairaalakaapuihin, vetää jalkaansa ne muodottamat sukkapötkäleet ja niiden päälle tarrattavat sandaalit, niin aivan varmasti kyllä tuntee olevansa kaikkea muuta kuin terve.