Ulkona ikkunoiden takana paistaa aurinko niin kirkkaasti ja lämpimästi, ettei varmaan vielä kertaakaan tänä vuonna. Oli tarkoitus viettää tämä lauantai kolmen ihanan ystävän kanssa: ulkoilla, laittaa yhdessä lounasta, vaan toisin kävi. Makoilen tällä hetkellä sairaalasängyllä odottamassa lääkärikäyntiä, jo viidettä kertaa tällä viikolla. Turhauttaa ja ehkä vähän pelottaakin, mutta samalla on tosi luottavainen olo että kaikki menee varmasti lopulta hyvin. Olen kuitenkin vähän kateellinen kaikille teille, jotka saatte nauttia tuosta ihanasta kevätauringosta. Ottakaa kaikki ilo irti meikäläisenkin puolesta.

 

Mistään hengenvaarallisesta ei ole kysymys, mutta tilanne voi kuitenkin mahdollisesti vaatia leikkauksen. Sen vuoksi joudun nyt paastoamaan, ja vaikka söinkin todella tuhdin aamiaisen vain muutama tunti sitten, niin tällä hetkellä eniten harmittaa se, etten saa syödä. Juuri nyt tekisin melkein mitä vain Hesburgerin juustohampurilaisesta (torstaina tässä samassa tilanteessa, samalla sängyllä maatessani haaveilin ihan samaa, mutta heti kun olisin saanut syödä, ei hampurilaista todellakaan enää tehnyt mieli), Gateaun pistaasisolmusta ja Myrttisten suolakurkuista. Vähän myös harmittaa se, että torstain sairaalereissulle ostetut ristikkolehdet ovat poikaystävän sängyllä, eivätkä täällä, sillä en tiedä juuri nyt mitään parempaa kuin niiden täyttäminen. Ok, Netflixistä löytyvä Rahapaja- nimimen sarja vetää melkein ristikoillekin verran. Jos et ole vielä katsonut, niin katso. Lupaan, että tykkäät. Tai jos et tykkää, niin kerro – koska haluan ymmärtää, miten siitä voisi olla tykkäämättä.

 

 

Olen nukkunut viimeiset viisi vuorokautta kipujen vuoksi todella heikosti, lähinnä sellaisia lyhyitä pätkiä siellä ja täällä. Ja niiden aikana nähnyt melko erikoisia unia. Viime yön normaaleimmassa unessa olin saanut ajan meikkiin tämän iltaista IBA-gaalaa varten. Puku ja kampaus olivat ihanat, tunsin itseni siinä unessa aivan uskomattoman kauniiksi. Menin meikkiin ja meikkitaitelija teki ensin kevyen, kuulaan ja kauniin meikiin, jonka päälle sotki sormin sellaista likaisen lilaa luomiväriä. Siis koko kasvoille. Niin, että näytin siltä että koko kasvoilla olisi sellaisia kolmen asteen palovammoja. Kummastelin asiaa, mutta meikkaaja kertoi sen olevan tämän hetken suurin trendi, ja todella monella muullakin tulisi olemaan samanlainen meikki. Sanomattakin lienee selvää, ettei ollut.

Mutta sehän olikin vain uni. Jään jännityksellä seuraamaan oliko enne-sellainen, ja kuinka moni gaalassa rokkaa tätä trendiä.

 

takki: h&m // housut: Never Denim // paita: Makia* // kengät: Vans // laukku: KappAhl

 

Ostin muuten tämän kuvien takin vähän hätäpäissäni uudenvuodenaattona, oli kylmä ja minulla liian ohut takki. Halusin jotain muuta kuin untuvatakin, mutten omistanut mitään tarpeeksi lämmintä sellaista. Tämä takki oli alennuksessa ja ainoa laatuaan. Nappasin sen mukaani vähän sellaisella ajatuksella, että se sopii juuri nyt tähän tarpeeseen, mutta pelkäsin ettei sille ehkä myöhemmin tulisi kuitenkaan käyttöä (en yleensä koskaan osta mitään sellaisella ajatuksella). Olin todella väärässä. Tämä oli ehdottomasti koko talven käytetyin vaatekappale. Sopii kaikkeen, ja sai oikeastaan aivan kaikki asukokonaisuudet näyttämään asteen verran mietitymmiltä ja erityisemmiltä. Ja mikä parasta, en palellut tässä koskaan.

Tuntuu samaan aikaan sekä ihanalta, että vähän kamalalta, että ulkona on jo liian lämmin tälle. Kaikki muut talvitakit sullon säilöön kyllä enemmän kuin mielelläni, eikä todellakaan tule ikävä, mutta tämän jätän ehkä vielä hetkeksi eteisen naulakkoon roikkumaan. Aiempia vuosia ajatellen vappuna tai juhannuksena tälle saattaa aivan hyvin tulla käyttöä…

 

 

 

Luin tämän tekstin läpi ja tajusin, etten varmaan koskaan ole kirjoittanut yhtä vähän järkevää ja yhtenäistä tekstiä. Laitetaan kipulääkkeiden piikkiin, ja annetaan mennä.

Tykkään näistä kuvista ja tuosta asusta niin paljon, että halusin ehdottomasti saada nämä tänne. Muistan myös kuinka onnellinen olin tuona aurinkoisena lauantaina. Tuntui, ettei yksikään huoli saavuttanut, mikään ei stressannut, vaan ihan kaikki oli hyvin. Juuri nyt ei ole yhtään sellainen olo.

Meiltä kotoa kävelee Kauppatorille noin viidessä minuutissa. Kovimmilla pakkasilla en ehkä osannut arvostaa sitä mitenkään erityisesti: mereltä tuuli aina niin hyytävästi että teki mieli kävellä mahdollisimman kauan rannasta, puikkelehtia kesustaan rakennusten suojissa merituulen ulottumattomissa. Nyt torin rantaan tulee käveltyä melkein päivittäin. Alba haluaa usein rantaan ”katsomaan kaloja”. Melkoisen sinnikäs tyyppi, sillä viikon vahtimisen aikana yhtään kalaa ei nähty, mutta into ei hiipunut. Tämä kuvan aamu oli sellainen, että olimme heränneet palaveriin kello seitsemän (Albasta on kuoriutunut näiden muutamien kuukausien aikana jo melko tottunut palaverissa istuja). Yhdeksältä olimme jo täydessä terässä. Aamupalat syöty ja palaveri ohi. Kävelimme keskustan läpi rantaan leikkimään jäätelökioskia. Oli niin kaunista, että silmiin sattui. Saattoi olla myös tuo aurinko.

1. Pesimme poikaystävän asunnon ikkunat ihan vain huomataksemme, että ne vaihdetaan kokonaan uusiin heti seuraavalla viikolla. Teki silti hyvää tajuta, etteivät kaikki viiskulman rakennukset ole oikeasti ruman likaisia, vaan ainoastaan ne poikaystävän ikkunat.

Olen nukkunut viime aikoina vähän kehnosti. Nukahtamisessa ei ole ongelmaa, mutta herään aina 3-4 ja valvon yleensä ainakin tunnin joskus useammankin, ja on myös niitä öitä, kun en saa unen päästä kiinni enää ollenkaan. Poikaystävän asunnon ikkunasta näen tuon primulan talon ja sen valokyltin ja jostain merkillisestä syystä se rauhoittaa. Se on siinä aina ennallaan, ihan samanlaisena kuin edellisenäkin yönä. Ja nyt sen kauneuden vielä näkeekin kaiken sen lian ja pölyn pois pesemisen jälkeen.

2. Siivouspäivä ja kello 12 aurinko sängyllä.

3. Niinä päivinä, kun Alba on isällään kuuluvat päiväunet melkein jokaiseen päivään. Usein niitä ei ehdi tai työn takia voi nukkua päivällä. Silloin ne nukutaan illalla, esimerkiksi kello 20.30, mutta nukutaan kuitenkin.

1, 3 & 4: Siirryin raskausaikana luonnonkosmetiikkaan lähes kokonaan, ja sillä tiellä olen aika tiiviisto pysynyt. En edelleenkään ole täysin ehdoton, ja esimerkiksi meikkipussin sisältö on edelleen 70% muuta kuin luonnonkosmettiikkaa (en ole vieläkään lukuisien kokeilujen jälkeen löyttänyt siltä puolelta yhtä toimivia tuotteita). Jolie on ehdottomasti se paikka, josta tiedän saavani niin ammattitaitoista (ja super mukavaa) asiakaspalvelua, kuin ne juuri tälle omalla, haastavalle iholle sopivat tuotteetkin. Ja tuo liike on kauniskin kuin mikä. Mene, jos et ole vielä käynyt. Lupaan, että poistut hymyillen.

2. Pukeudun näin, kun en oikein tiedä mitä pukisin.

1. Kaivoin eilen nahkatakin varastosta, ja tiesin että eilen olisi ollut ensimmäisiä päiviä jolloin ovesta olisi voinut poistua se päällään ilman hypotermian uhkaa. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä pelkästään seisominen oli niin väsyttävää, että sänkyyn oli palattava heti tämän kuvan ottamisen jälkeen. Tätä takkia olikin ollut ikävä. Kaunein omistamani nahkatakki koskaan. Ja kun joku sitä kuitenkin kysyy, niin se on Samsoe & Samsoen.

2. Sain eilen tällaisen yllätyksen kotiovelleni. En muista milloin viimeksi olisin tuntenut niin vilpitöntä kiitollisuutta ja onnea: kahdestakin syystä. Tai oikeastaan kolmesta. Ensinäkin olin niin kipeä, etten ollut pystynyt syömään koko päivänä mitään ja toiseksi: rakastan tuota Jackien Taleggio White pizzaa niin paljon, että se on melkein jo vitsi. Ja kolmanneksi: että on olemassa ihminen, joka osasi toteuttaa tuon hetken suurimman toiveeni kysymyksiä kyselemättä ja yllätyksenä.

3. Niin paljon kaunista. Joka puolella. Kevät!

4. Lakkasin juomasta kahvia noin kuukausi sitten ja sen myötä suklaan syöminen on kasvanut eksponentiaalisesti. Mutta mielelläänhän näitä…

Täällä alkaa oikeasti jo näyttää kodilta, vaikka tosi kesken kaikki vielä onkin. Olen aina jotenkin mieltänyt itseni sellaiseksi minimalistiseksi, harmaa-valkoiseksi sisutajaksi, mutta yhtäkkiä tajuankin eläväni kodissa, jossa on paljon värejä, eri materiaaleja ja yllättävän paljon tavaraa. Ehkä kodin kuuluukin olla sellainen: rakentunut kuin itsestään, tavara kerrallaan valikoitunut tähän kotiin. Asioita joista pidän yksittäisinä tavaroina, en pelkästään osana kokonaisuutta.

En halua edes ajatella kuinka monta tämän tyylistä kuvaa puhelimeltani löytyy. Mutta voisin kuvitella määrän sijoittuvan jonnekin aivan järkyttävän monen ja helvetisti liian monen välimaastoon. Teen tätä varmasti päivittäin, melkein huomaamattani – sen kummempia ajattelematta. Tai toisinaan, niin kuin tänä aurinkoisena lauantaina: tein sen varsin tietoisesti. Kävelin aamuvarhan yksin pitkin punavuorta ja kuvasin. Ja ajattelin ja kuvasin. Ja kaipasin sitä kahvia.

Olen vannonnut, etten koskaan aio tulla sellaiseksi ihmiseksi, joka unohtaa ystävänsä heti kun alkaa seurustella. Mutta myönnän sen nyt tässä julkisesti: vähän tulin vahingossa sellaiseksi. Useaksi kuukaudeksi. Anteeksi ystävät. Sitä on niin innoissaan kaikesta uudesta, että tekee mieli olla toisen kanssa ihan koko ajan. Ja usein ihan vain kahdestaan. Nyt kuitenkin alan taas muistaa kuinka ihanaa on olla toisen seurassa muiden seurassa. Nähdä toinen nauttimassa niiden samojen itselle tärkeiden ihmisten seurasta. Se tuntuu niin hyvältä, tekee niin onnelliseksi, ettei kovinkaan moni muu asia.

1. Kaverukset <3

2. Olimme Alban kanssa pyörineet sängyssä jo hetken. Pieni ei omien sanojensa mukaan millään meinannut saada unta. Mietiskeli ääneen, että mikähän voisi auttaa, helpottaisiko jos ottaisi viereen lisää unileluja? Pitäisikö käydä vielä pissalla? Tai juoda vettä? Ehkä onkin vain liian kuuma. Riisui yöpukunsa, mutta sekään ei kuulemma auttanut. Mieti vielä hetken erilaisia keinoja unen saamisen helpottamiseksi kunnes keksi ”äiti nyt mä tiedän. Hae keittiöstä sitä isoa teippiä ja laita se mun otsaan. Sitten ihan varmasti tulee uni” Nauratti, tietysti. Mukisematta hain ilmastointiteippiä, leikkasin pienen palan ja tarrasin otsaan kiinni. Meni noin kolmekymmentä sekuntia ja pieni oli unessa.

Ilmainen vinkki kaikille teille nukahtamisvaikeuksien kanssa kamppaileville. Ilmastonteippi vaikuttais olevan ratkaisu asiaan. Ei kestä kiittää.

Tämä päivä menee vielä sängyn pohjalla, mutta näiden sänkyyn kannettujen eväiden voimalla kestän sen ehkä juuri ja juuri. Loppuviikon aion olla ulkona nauttimassa tuosta sinisestä taivaasta, yli kymmmenen kivuneesta elohopeasta ja auringosta koko muun Etelä-Suomen tavoin. Tuntuu niin hyvältä tämä kevät. Kiitos kun tulit. Älä mene mihinkään enää ikinä, jooko.

Mutta.

Nyt haluan tietää mitä sulle kuuluu? Miltä sun viimeiset viikot on näyttänyt? Ootko onnellinen?

Mä oon. Ainakin just nyt.

*Kaupallinen yhteistyö Desenion kanssa.  Postaus sisältää alennuskoodin.

Puhuin jo silloin tähän kotiin muuttaessamme, että tällä kertaa aion olla järkevämpi ja rakentaa kotia hiljalleen. Asumisen ja olemisen kautta annan sen rakentua sellaiseksi, kun sen on tarkoitus tulla. Asumalla täällä huomaan, mitä oikeasti kaipaan ja tarvitsemme, ja millaiset asiat ja esineet juuri tähän kotiin sopisivat. Ja siinä päätöksessä olen pysynyt. En ole hädissäni lähtenyt sisustamaan tätä kerralla valmiiksi, vaan hiljalleen hankkinut pieniä asioita, jotka saavat tämän tuntumaan juuri meidän näköiseltämme kodilta.

Siinä missä olen sisustanut aiempia kotejani niillä perinteisillä huonekaluilla, kirjoilla ja ehkä tuoreilla kukilla tai viherkasveilla niin tässä kodissa olen oivaltanut sen, kuinka paljon koko asunnon ilmettä saa muutettua sillä, mitä seinillensä ripustaa tai jättää ripustamatta. Vielä missään kodissa minulla ei ole seinilläni, tai lattiaa vasten nojailemassa näin montaa kaunista taulua tai julistetta kuin tässä kodissa.

Tiedän olevani luonteeltani vähän sellainen helpohkosti asioihin kyllästyvä, ja kaipaan vaihtelua aina aika ajoin. Nyt tiedän jo kuitenkin tällä kolmenkymmenen vuoden elämänkokemuksella, että se pieni vaihtelu ei tarkoita sitä, että tarvisi vuoden välein vaihtaa sohvaa, ruokapöytää tai asuntoa, vaan sen aivan riittävän vaihtelun saa aikaan tekstiileillä, ruukkujen vaihtamisella tai taulujen ja julisteiden uusimisella tai ihan vaikka vain niiden paikkaa vaihtamalla.

Tämän yhteistyön tiimoilta sain valita Deseniolta muutamia mieleisiäni julisteita. Kuten moni teistä jo varmasti tietääkin on Desenion valikoima todella laaja, kaunis ja kattava, joten tämän yhteistyön haastavin osuus olikin osata valita ne muutamat, joista pitää kaikkein eniten. Selasimme valikoimaa ensin Alban ja sitten vielä poikaystävänkin kanssa useamman päivän, (Albaa viehättivät ihan erityisesti kaikki nämä kasviaiheiset julisteet, ja niistä erityisesti nuo kaikki kauniit kuvat kukista, yritti nuuhkia niiden tuoksua tästä tietokoneen näytöltäkin. Rakas pieni) kunnes oivalsin, ettei valintojen tarvitse olla sellaisia joista olen varma koko loppuelämäni. Voin tilata ja vaihtaa nykyisten tilalle uusia sitten jos joskus se kyllästyminen koittaa. Etenkin kun tuo Deseniolta tilaaminen on aivan järkyttävän helppoa (jos ei oteta lukuun sitä valinnanvaikeutta), edullista ja toimituskin todella ripeä. Sain omat julisteeni kauniisti pakattuna muutamassa päivässä. Erityisen helppoa tilaamisesta teki se, että sain kaiken tarvittavan yhdestä ja samasta paikasta; niin itse julisteet, kehykset kuin kiinnitystarvikkeetkin.

Päädyin lopulta näihin öljyvärimaalauksia jäljitteleviin julisteisiin. Pidän ihan erityisesti näiden värimaailmasta ja siitä, kuinka ajattomia ovat. Nyt nuo kauniit ovat roikkuneet seinällä jo reilun kuukauden ja tällä hetkellä on sellainen olo, että näihin ei voi kyllästyä. Ihan erityisesti rakastan tuota keittiössä olevaa julistetta. Se sopii väreiltään ja tunnelmaltaan tuohon tilaan ja paikkaan niin täydellisesti, että tuntuu ihan oikeasti siltä kuin sen olisi kuulunut aina olla siinä. Koko keittiö ja ruokailutila tuntuu heti ihan toiselta, jotenkin valmiimmalta, oikeammalta ja tietenkin erityisesti kauniimmalta. Ennen istuin aina tuossa tuolilla tuon seinän vieressä. Nykyään istun aina niin, että näen tuon seinän ja taulun. Ihan vain, koska se on niin järjettömän kaunis.

Työpisteen sain rakennettua kotiin vasta eilen, kun vihdoin ja viimein oli aikaa ja mahdollisuus hakea meidän vanhalle toimistolle jäänyt työpöytäni. Työpöydän yllä olevat isompi taulu on taulu on tämä ja tuo pienempi taas tämä (kaikkia julisteita saa ainakin muutamassa eri koossa). Nuo taulut siirtyivät alkuperäiseltä paikalta alkovista tuohon työpöydän päälle, ja tiedän jo nyt että noiden alla tulee olla niin hyvä tehdä töitä, On jo.

Koodilla SANNI saatte 25% alennusta kaikista julisteista nyt 10-12.4 välisenä aikana. Tarjous ei koske yhteistyö– ja handpicked– merkittyjä julisteita, eikä kehyksiä.

Sen jälkeen, kun maaliskuussa kirjoitin täällä blogissa erosta olen tasaisin väliajoin saanut sähköposteja ja viestejä ihmisiltä, että selviääkö erosta ja jos, niin kuinka. Ja nyt muutaman viime kuun aikana olen saanut muutaman kerran toiveita, että kertoisin millaista yksinhuoltajan arki on, ja miltä elämä eron jälkeen ylipäätään tuntuu.

Heti alkuun paljastettakoon, etten todellakaan osaa kirjoittaa mitään selviytymisopasta eroon. Tiedän, että se menee jokaisen parin kohdalla omalla tavallaan. Ja aivan jokaisessa erossa on erilaisia vaiheita: toivottomia ja niitä vähemmän toivottomia ja sitten myös sellaisia tosi hyviä aikoja. Tunteet tulevat ja menevät. Kunhan keskinäinen kunnioitus yritetään muistaa edes suurimman osan ajasta, ja molemmat pitävät sovituista asioista kiinni- on ero varmasti ainakin vähän helpompi.

Nyt erosta on kulunut 15 kuukautta. Tiedän, että meidän eromme on luultavasti ollut sieltä helpoimmasta päästä. (Ja perustan tämän siis täysin niihin kokemuksiin mitä olen läheltä muilta kuullut). Asuimme yhdessä vielä neljä kuukautta eron jälkeenkin, eri huoneissa tosin. Emme ole juuri riidelleet, siis sillä tavalla isosti ja pitkään, vaan suurin osa asioista on sujunut melko mutkattomasti. Tietysti myös hankauksia on tullut, mutta niin kai ihmissuhteissa aina. Jaamme Alban huoltajuuden suunnilleen tasan ja näemme myös toisiamme aina silloin tällöin. Emme ole ainakaan toistaiseksi käyneet lastenvalvojalla tai muutenkaan käyttäneet ulkopuolista apua asioiden sopimiseen ja -jakamiseen. Voisi sanoa, että tämä on ollut, suurimmaksi osaksi, aika smooth sailing.

Se mihin on ollut kaikken suurin kasvaminen on ehdottomasti ollut se käsitys itsestä, jonka oli ehtinyt kaikkien niiden yhteisten vuosien aikana luoda. Olimme olleet yhdessä lähestulkoon vuosikymmenen. Olin ollut vaimo ja äiti. Se kaikki oli, ehkä yllättävänkin, suuri osa identiteettiäni, minua. Se määritti paljon sitä mitä olin, piirsi rajat minulle. Niiden sisällä olin kaikkea sitä, mitä niiden rajojen sisälle mahtui.
Eron myötä en enää ollutkaan vaimo, en kenenkään erityinen. Ja tuntui, että olin äitikin enää vain puoliksi.

Näin jälkeenpäin on helppoa sanoa ja nähdä, että alkuun olin todella hukassa. Oikeastaan ihan kaiken kanssa. Ne viikot, jotka vietin Alban kanssa olivat tunnetasolla helppoja, mutta fyysisesti raskaita ja väsyttäviä, olin lapsen kanssa yksin 24 vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa. Ja ne viikot kun en ollut Alban kanssa en oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt. Kävin paljon ulkona, näin ystäviä. Olin koko ajan matkalla jonnekin tai jostakin. En uskaltanut pysähtyä, koska tiesin että putoaisin niin tehdessäni. Ajattelin varmaan, että minulla meni ihan kivasti, vaikka jossain vähän syvemmällä takuulla tiesin, ettei todellakaan mennyt.

Loppuvuosi oli aika synkkä. Voimat olivat niin vähissä, että sitä on vaikea edes selittää. Tavallaan uupuminen ei johtunut mitenkään suoranaisesti erosta, vaan siitä että oli pakko vihdoin kohdata ja nähdä itseni ja tilanteeni.

Nyt kun elämä on jo muutaman kuukauden pysytellyt uomissaan ja alkanut näyttää minun elämältäni, sellaiselta kun monilta osin tahdonkin sen olevan, niin uskallan ehkä sanoa muutaman sanan siitä, millaista yksinhuoltajan arki on, ja miltä se tuntuu.

En takuulla koskaan kuvitellut jääväni lapsen kanssa yksin. Ajattelin aina pysyväni avioliitossa hamaan loppuun asti. Ajattelin, että lapsillani tulisi aina olemaan yksi koti, ja siellä molemmat vanhemmat. Yllätys, yllätys. Kukaan tuskin kuvittelee olevansa se, jonka avioliitto päätyy eroon.

Arki on suurimmaksi osaksi aika ihanaa. Kivaa, helppoa ja mukavaa. Kun on yksin lapsen kanssa on pakko olla koko ajan eri tavalla läsnä ja valveutunut. Tai ainakin minä olen, verrattuna entiseen. Ei voi edes hetkeksi luovuttaa vastuuta toiselle aikuiselle, vaan se on jatkuvasti vain minulla. Alkuun se tuntui melkoisen raskaalta, tietysti. Sitä oli niin tottunut toisen apuun, yhdessä tekemiseen ja kaiken jakamiseen, että uuteen oli melkoinen sopeutuminen. Mutta on tässä ehdottomasti puolensakin, olen löytänyt itsestäni sellaisen määrän voimaa, ettei minulla aiemmin ollut siitä mitään käsitystä. Tietysti ihanalta tuntuu myös se, että me kaksi, äiti ja tytär, saamme todella paljon aikaa ihan vain toisillemme. Yhteys välillämme vahvistuu koko ajan. Meillä on ne meidän kahden ihan omat jutut ja tavat toimia. Alba saa reilusti minun aikaani ja minä hänen.

Eniten siitä perhe-elämästä kaipaa sitä tunnetta, että kaiken voi jakaa toisen kanssa. Kasvatukselliset kysymykset, onnen ja ylpeyden, huolenaiheet ja väsymyksen. Nyt niiden asioiden kanssa on aika yksin. Mutta siihenkin alkaa hiljalleen tottua. Aika usein sitä silti pelkää, että, mitä jos kasvattaakin lapsen ihan väärin ja vinoon, kun kukaan toinen, lapsesta yhtä paljon välittävä, aikuinen ei ole jatkuvasti vieressä kertomassa jos ja kun toimin jossain väärin tietämättömyyttäni ja tahtomattani. Epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet ovat myös huomattavan paljon voimakkaammin arjessa läsnä, kuin olivat ennen eroa. Poden edelleen kroonista huonoa omatuntoa siitä, että lapseni joutuu elämään jatkuvassa ikävässä, ja että arki jakaantu kahteen eri osoitteeseen, joissa vietetään erilaista elämää. Ja toisaalta, on tämä myös melkoista ikävässä kärvistelyä itsellenikin. Tiedän, että näihin tunteisiin ei kannattaisi ripustautua, vaan antaa niiden mennä. Tiedän tekeväni tässä uudessa elämäntilanteessa parhaani, eikä enempää voi keneltäkään vaatia. Ja tiedän, että niin takuulla tehdän lapsen toisessakin kodissa.

Siinä missä arki vielä puoli vuotta sitten tuntui selviytymistaistelulta, tuntuu se nykään varsin kivalta. Sellaiselta, että uuteen päivään on aina mukava herätä. (Paitsi silloin kun sen joutuu tekemään kello 4.50, jotta ehtii viedä lapsen päiväkotiin ennen kello seitsemän alkavaa työvuoroa.) Aika usein viikon päätteeksi taputan kuitenkin itseäni selkään, ja olen ylpeä siitä kuinka olen jaksanut. Olen ylpeä siitä millaiseksi meidän elämämme on muotoutunut, ainakin suurimmilta osin. Tunnen itseni koko ajan vahvemmaksi ja pystyvämmäksi, mutta samaan aikaan tiedostan enenevissä määrin asioita, joiden eteen on tehtävä vielä aivan valtavasti töitä.

Onneksi jaksoin uskoa, että kaikki menee lopulta hyvin, sillä juuri niin kävi. Tietysti.