Olin juuri kymmenen päivää ilman instagramia, ja tiedän varsin hyvin tekeväni siitä aivan kohtuuttoman suuren numeron. Mutta kun en oikeen osaa olla tekemättä.
Olen maininnut paastosta aivan jokaiselle kenen kanssa siihen on tarjoutunut mahdollisuus.
En siksi, että olisin tuntenut itseni erityiseksi koska pystyn siihen (kaikkihan me pystymme) vaan siksi, kuinka hitsin hyvältä on tuntunut olla ilman.

Moni joille olen tauosta kertonut, erityisesti jos olen maininnut että päiviin on tullut tuntuvasti lisää tunteja, on kysynyt että mihin olet nuo ”uudet” tunnit käyttänyt. Olen ensin luetellut kuinka olen alkanut lukea enemmän, leiponut pitkän tauon jälkeen, siivonnut kotona aivan kaiken mahdollisen ja lopuksi maininnut että sit mä oon kans ihan vaan ollut. Todellisuudessa tuo viimeiseksi mainittu on ollu kaikken kallein ja paras osuus tässä koko hommassa. Ensimmäistä kertaa aikoihin olen iltaisin lapsen nukahdettua vain ollut. En ole täyttänyt tyhjää tilaa sarjoilla, kirjoilla, siivoamisella tai whatsAppissa roikkumisella.  Olen istunut sohvalla tai makoillut olohuoneen lattialla yksin, hiljaa, vain ajatukset seuranani.
Uskotte varmaan kun sanon, että se oli alkuun ihan naurettavan hankalaa.

Sitä on niin helppo hukuttaa ajatuksensa sarjoihin, leffoihin ja päämäärättömään scrollailuun. Keskittyä tarinoihin, jotka eivät ole omia. Mutta se sellainen ei palvele pidemmän päälle meistä ketään.
Tyhjä tila ja mahdollisuus pysähtyä itsensä äärelle nosti pintaan hankalia tunteita, sellaisia jota olen vähän tiedostamattani juossut karkuun: vihaa, katkeruutta, aavistuksen suruakin. Vanhoja, kipeitä muistoja joita en ole koskaan uskaltanut oikein edes katsoa kohti – niiden käsittelemisestä nyt puhumattakaan.
Hankalista tunteista huolimatta todellinen pysähtyminen on tehnyt hyvää ja tullut tarpeeseen. Ja tiedänhän minä, että tällainen kymmnenen päivän ”pysähtyminen” ei tietysti ratkaise mitään, ei vie asioita eteenpäin, mutta oivalluksen se tarjosi ja sen kaiken kerroksiksi kasaantuneen vihan saa valjastettua positiiviseksi, eteenpäin työntäväksi voimaksi.

Mikäli some ei olisi osa työtäni, ja jos en pitäisi siitä niin paljon, olisin luultavasti jatkanut elämää ilman instagramia vielä ainakin loppuvuoden. Huomasin jo näin lyhyessä ajassa, kuinka paljon elämään vapautui tuntien lisäksi yleistä hyvää. Pinna muuttui pidemmäksi, lapsen 64754625 kertaa päivässä kajahteleva ”äitiiiii!” ei ärsyttänyt ollenkaan, sillä en enää ollut ajatuksien kanssa jossain muualla, josta minut huudettiin takaisin tähän maailmaan. Olin vain. Saatavilla ja läsnä ihan toisella tavalla kuin aiemmin.
Olen kyllä aiemminkin pyrkinyt pitämään puhelimen hyllyllä silloin kun olemme Alban kanssa kahdestaan kotona (eli lähinnä arki-iltaisin), mutta jos on sitä ennen päivän selaillut instagramia vartin välein, on keskittymiskyky olematon ja ärsyyntymiskynnys matala.

Huomasin myös, että sellaiset epämääräisen ahdistuneet tunteet loistivat poissaolollaan. Joskus stooreja selatessa saatan nähdä porukan (hyvänpäivän)tuttuja tekemässä jotain kivaa, ja huomaan ajattelevani hitsi, oispa ollu kiva ku mutkin ois pyydetty, tai että tuolla mäkin oisin mielelläni. Todellisuudessa en olisi itse koskaan pyytänyt näitä ihmisiä yhtään mihinkään, enkä minä varmasti ollut käynyt heidän mielessäkään kun olivat miettineet kenet pyytävät mukaan.

Some väristää, värittää ja laajentaa meidän käsitystämme siitä ketkä kuuluvat sosiaaliseen piiriimme. Instagramin stooreja selatessa tulee usein valheellisesti olo, että ympärillä on ihan hirveästi ihmisiä ja mahdollisuuksia, että koko ajan tapahtuu jotain hauska jossa minäkin potentiaalisesti voisin olla mukana.
Ilman instagramia tajusin, että minulla on suunnilleen kuusi ystävää joiden tekemisissä ja menemisissä haluan oikeasti olla mukana, ja yleensä olenkin. Perheen ja muutaman kollegan lisäksi on noin kuusi ihmistä, joiden tekemiset ja kuulumiset ihan aidosti kiinnostavat.

Nyt kun latasin instagramin takaisin kävin melko rajulla kädellä läpi sitä kenen stooreja haluan jatkossa seurata. Ei minun tarvitse tietää kaikkien seuraamani 420 ihmisen liikkeitä jatkuvasti. Riittää, että voin tarkistaa ne silloin kun se tuntuu tarpeelliselta. Mutta olen huomannut, että jos ne tarjoillaan minulle – addiktina otan kyllä tarjouksen vastaan ja naputan stooreja eteenpäin peukalo punaisena niin pitkään kunnes tarjoilut loppuvat. Ja kuten hyvin tiedätte, eiväthän ne koskaan lopu. Aina ja jatkuvasti tulee jotain uutta, uusi stoori, uusi päivitys, uusi linkki, uusi jotain.

Joku kommentoi, että ”ethän se edes oo kauheen aktiivinen instagramissa” kun kerroin tarvitsevani taukoa. Voi pojat – tietäisittepä vaan kuinka aktiivinen olen. Tai siis, onneksi ette tiedä.
Se, että en päivitä stooriani jatkuvasti, tai lisää uusia kuvia välttämättä edes joka viikko ei valitettavasti kerro aktiivisuudestani muuta kuin sen kuinka aktiivisesti tuotan sisältöä, ei ollenkaan sitä kuinka aktiivisesti sitä kulutan.
Ja se kuinka paljon kulutun on: aika helkkarin aktiivisesti.

Olen järjestänyt työelämäni niin, että minulla on tällä hetkellä todella paljon vapaa-aikaa. Raha ei ole koskaan erityisemmin motivoinut minua. Olen halunnut tehdä töitä, jotka tuntuvat mieluisilta – sopivasti haastavilta – mutta eivät vie koko elämääni. On niin paljon asioita, joihin laitan mieluummin aikaani, että olen valinnut elää niin että tienaan sen verran että me pärjäämme mukavasti. Rahaa ei ole laitettavaksi säästöön suuria summia, mutta en ole ihan varma miksi edes haluaisin säästää suuria summia. Elämä on tässä ja nyt, ja haluan elää sitä tässä ja nyt. En ole koskaan osannut säästää pahan päivän varalle , sillä haluan ajatella ettei sellaista todennäköisesti koskaan tule. Voi olla, että olen pahasti väärässä – mutta katsotaan se erhe sitten jos niin tapahtuu.

Lapsen takia pidän tietysti huolen siitä, että tilillä on aina tietty summa rahaa, säästössä tietty summa ja joka kuukausi rahaa menee myls lapsen omalle tilille, jonka tämä saa käyttöönsä sitten kun on täysi-ikäinen.
Pääasiassa elän kuitenkin niin, että kaikki mikä tulee, myös menee. Tähän asti olen pitänyt tästä tavasta elää.
Mutta, koska päivissäni on paljon sitä tyhjää tilaa  – on se otollinen alusta riippuuvuuden kehittymiselle. En mene joka päivä kahdeksaksi tunniksi töihin jonnekin, ja pidä puhelimeen luontevasti taukoa silloin. Teen 12h tuntia viikossa töitä ulkopuoliselle taholle, mutta muuten kaikki muut tunnit minulla on periaatteessa mahdollisuus roikkua puhelimellani.
Hävettävän usein teenkin juuri niin.

Sen jälkeen, kun poistin instagramin puhelimestani ruutuaikani pieneni 56%. Se on todella paljon, sillä minun tapauksessani noilla prosenteilla puhutaan useista tunneista. Tein kuitenkin näiden päivien aikana edelleen paljon töitä puhelimellani, lähetin takuulla n.50% enemmän viestejä, ääniviestejä ja videoita kuin normaalisti ja silti vietin puhelimellani huomattavasti vähemmän aikaa.
Noiden päivien aikana sellainen täysin tarpeeton puhelimen selailu jäi kokonaan pois. Tartuin puhelimeen vain silloin, kun olin oikeasti aikeissa tehdä jotain: lähettää viestin tai sähköpostin, kirjoittaa muistipanon, ottaa kuvan, soittaa tai vastata puheluun. Muuten puhelin pysyi koskemattona hyllyn päällä.
Oli päiviä jolloin ruutuaika oli illalla nukkumaan mennessä vain 30minuuttia, ja tajusin kuinka vähän oikeasti tarvitsen puhelintani.

Tänään instagramin takaisin ladattuani havaitsin taas sen, minkä tiesin jo entuudestaan: en hallitse konseptia nimeltä kohtuukäyttö. Heti kun sovellukseen on taas esteetön pääsy, sormi hakeutuu applikaatiolle totutusti noin vartin välein. Jatkuvasti tekee mieli vähän käydä tarkistamassa viestejä, vähän käydä jakamassa tarina, vähän käydä tekemässä sitä ja vähän tätä.
Ajattelinkin jatkossa tehdä niin  (Eeva Kolusta inspiroituneena) että jokaisessa viikossa on  muutama sellainen päivä, jolloin poista sovelluksen puhelimeltani. Nautin tyhjästä tilasta, katkeamattomana juoksevasta ajatusten virrasta (oli helpottavaa huomata, että ihan oikeasti ajattelen asioita. Pitkään oli sellainen olo, että olen täysi typerys joka ei osaa enää edes ajatella. Mutta – se ei ollut onneksi sitä. En vain ollut tarjonnut itselleni mahdollisuutta kuulla ajatuksiani, sillä täytin kaiken tilan päämäärättömällä selailulla), läsnäolosta, herkemmin hersyvästä naurusta ja vapauden tunteesta, jonka riippumattomuus aiheuttaa.

Suosittelen lämmöllä kaikkia kokeilemaan samaa. Lähestyvät joulunpyhät tarjoavat siihen monelle oivan mahdollisuuden. Erityisen lämmöllä suosittelen sitä, ettette edes yritä täyttää sitä vapautuvaa aikaa jollain muulla tekemisellä, vaan ihan oikeasti pysähdytte ja hiljennytte itsenne äärelle. Sieltä hiljaisuudesta voi nousta yllättäviäkin asioita.

ps. yksi tämän kymmenen päivän paaston mukavimmista ”sivuvaikutuksista” oli se, että olen alkanut taas kirjoittaa. Aamusivujen lisäksi myös tänne blogiin.
Näiden päivien aikana olen kirjoittanut tämän lisäksi kolme muutakin postausta, joka on enemmän kuin parin edellisen kuukauden aikana yhteensä.

Aiempiin postauksiin pääset helposti tästä (postaus elämään keskittymisestä), tästä (48 arkista kuvaa ja tarinaa) ja tästä (ajatuksiani parisuhteesta).

 

Olen elänyt parisuhteesta toiseen suunnilleen kolmetoistavuotiaasta lähtien. Enkä ole koskaan kyseenalaistanut parisuhteen konseptia sellaisena kuin me sen yleisesti tunnemme. En ole koskaan oikeastaan edes pysähtynyt miettimään haluanko parisuhdetta. Tai jos haluankin, niin millaisen ja miksi. Olen ajautunut suhteesta toiseen ajatellen, että tälleen tän nyt vaan kuuluu mennä.

Ihastutaan, aletaan seurustella ja sitoudutaan olemaan vain toisiamme varten, vain toisemme nähden.

Olen kasvanut uskonnollisesssa yhteisöissä, joka määritteli paljon sitä kuinka elämän kuuluisi edetä. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei tapailla ketään. Siellä seurustellaan, ja seurustelun taas tulee tähdätä avioliittoon, ja naimisissa taas ollaan niin pitkään kunnes kuolema erottaa.

Seurustelu oli siis serious business. Oman osansa teki tietysti se että seksi tai yhteen muuttaminen ennen avioliittoa eivät missään nimessä kuuluneet kuvioon. Edes pussailua ei katsottu kovin hyvällä. Oikeastaan ajateltiin, ja kehotettiin viettämään mahdollisimman vähän aikaa ihan vain kaksin seurustelukumppanin kanssa, jotta himolta ja mahdolliselta synnin tekemiseltä (kaikki seksuaalinen kanssakäyminen) vältyttäisiin.
Seurustelu tapahtui siis lähinnä muiden ihmisten ympäröimänä, suhteessa muihin.

Olin suhteellisen nuori, kun lähdin herätysliikkeestä. (Tai  ”kielsin uskoni” kuten vanhoillislestadiolaiset sanovat).
En ehkä ollut täyttänyt vielä edes kahtakymmentä. Siitä huolimatta moni asia, tapa ja uskomus oli tehnyt pesänsä syvälle minuun. Oli paljon asioita, oppeja ja tapoja joihin en uskonut, tai joita en enää noudattanut – mutta vielä enemmän oli niitä, joihin yhä uskoin ja joita kuljetin mukanani.
Seurustelun vakavuus oli yksi näistä asioista.

En ole koskaan osannut suhtautua seurusteluun kovin kevytkenkäisesti. Olen ajatellut, että sen tulee aina tähdätä johonkin. Ihastumiselle täytyy rakentaa jatkumo ja suurempi merkitys.
Ennen tätä syksyä en ollut koskaan ihan vain tapaillut jotain.
Olen edennyt suhteesta toiseen niin, että kun eron jälkeen olen ensimmäistä kertaa ihastunut, on tuo suhde muuttunut hyvin nopeasti seurusteluksi – sillä niinhän sen kuuluu mennä, kuvittelin.

Heti siinä vaiheessa, kun ensimmäiset romanttiset tunteet jotain kohtaan ovat virinneet – on kaikki muut ihmiset poissa laskuista.
On vain tämä yksi. Ihastuminen ei koskaan ollut vain ihastumista, ja kohtaamiset kohtaamisia vaan rakensin niiden ympärille heti suuremman merkityksen, halusin niiden menevän johonkin, olevan jotain.
Usein enemmän, kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

 

 

Vasta nyt, viimeisimmän eron jälkeen olen alkanut kyseenalaistaa parisuhteen konseptia. Olen alkanut miettiä mitä minä haluan, millaisiin suhteisiin minä haluan tai kykenen. Millainen on minun käsitykseni maailmasta, ihmisistä ja rakkaudesta. Olen vasta nyt alkanut oivaltaa, että kukaan muu ei kirjoita tai määrittele sitä, kuinka minun tulisi elämässäni edetä – millaisten etappien kautta kulkea.
Minä saan täysin itsenäisesti tehdä valintoja, niin että koen eläväni itseni näköistä elämää. Elämää, joka tuntuu siltä että näin minä olen valinnut. Suurimman osan elämästäni on tuntunut ihan kaikelta muulta.

Olen ajautunut ja ajelehtinut. Tuntenut itseni usein lastuksi laineilla, jolla ei ole mitään käsitystä suunnasta, eikä oikeastaan edes mahdollisuutta ohjata. Menin sinne minne satuin päätymään. Tuntui, että kaikki oli minun kohdallani jotenkin ennalta määrätty, ja olin vain vähän asioita, joihin koin voivani vaikuttaa. Istuin kyydissä ja nautin maisemista, vaikka reitti ei ollutkaan se, jonka olin itse tietoisesti valinnut.
Olin kadottanut voimani, luovuttanut sen muille.

Minua on petetty ja olen itse pettänyt.
Ajattelen nyt, että syyt sellaiselle käytökselle liittyvät (itsekkyyden lisäksi) myös tuohon mistä aiemmin kirjoitin:
Olen kuvitellut ihastusta ja viehättymistä heti suureksi rakkaudeksi, ja asiaksi jolle täytyy tehdä jotain. Sen sijaan, että olisin suhtautunut sellaisiin tunteisiin niin että jaahas tänään tuntuu, ja saakin tuntua tältä mutta tämä menee kyllä ohi – tämän ei tarvitse jatkua, tämän ei tarvitse muuttua erityiseksi,  mitään ei tarvitse tapahtua, tämä ei tarkoita yhtään mitään.

Ajattelin ihastumista, viehättymistä tai seksuaalista vetovoimaa tuntiessani että se kuuluisa raja on jo ylitetty ja nyt on oikeastaan ihan sama mitä tapahtuu. Syyllistin itseäni jo pelkistä tunteista. Minulle ne olivat yhtä toiminnan kanssa. Ajattelin ettei tällaista tunteita pitäisi herätä mikäli parisuhteessa olisi kaikki hyvin.

Mutta herranen sentään – emme me lakkaa tuntemasta asioita vain koska tunnemme jo jotain.

Ajatukset ja tunteet eivät ole väärin, toiminta sen sijaan voi olla.

(Haluan muuten tässä kohtaa sanoa, että toisin kuin keskustelupalstoilla ”lähipiiri” on informoinut, niin yhdenkään eron syy ei ole ollut pettäminen/petetyksi tuleminen)

 

Koen, että kaikissa merkityksellisissä ihmissuhteissa tärkeintä on rehellisyys ja luottamus, sama pätee myös romanttisiin suhteisiin. Mutta olen oivaltanut, että ei ole olemassa mitään tiettyä kaavaa jota suhteen tulisi noudattaa, tiettyjä reunaehtoja, jotka nyt vain yksiselitteisesti kuuluvat suhteisiin.
Suhteen rajat saa määritellä itse. Uusiksi, omanlaisiksi – palvelemaan juuri niitä ihmisiä, jotka siinä suhteessa elävät. Ei ole olemassa vain perinteisiä parisuhteita tai avoimia suhteita. Minun ei tarvitse valita niistä toista. Saan valita ihan mitä tahansa.

 

Juuri nyt se mitä haluan, on ei yhtään mitään ja kaikkea.
Haluan tavata ihmisiä. Haluan ihastua, haluan viehättyä, haluan haluta, tuntea seksuaalista vetovoimaa, haluan olla auki uudelle. Mutta samalla en halua yhtään mitään. Onko tässä järkeä?
En halua mitään sellaista, joka täytyisi määritellä jotenkin. En halua tapailla, en halua seksisuhdetta, en halua avointa suhdetta, enkä halua parisuhdetta. Sen sijaan haluan keskusteluja, läheisyyttä, innostumista, jakamista ja kohtaamisia.

Kun taannoin ensimmäisen kerran puhuin siitä, etten oikeastaan näe itseäni enää koskaan tavallisessa parisuhteessa, moni kommentoi että olen kyynistynyt, ja että mieli kyllä muuttuu kun erosta on pidempi aika.
Vaan kun tällä ei ole mitään tekemistä kummankaan kanssa, ei eron eikä varsinkaan kyynisyyden.

Näen mahdollisuuksia kohtaamiselle, romanttiselle- tai seksuaaliselle lataukselle, hyville keskusteluilla ja jakamiselle joka puolella. Se on mielestäni kaikkea muuta kuin kyynistä.
Eikä siinä, etten ehkä halua enää parisuhdetta ole ollenkaan kysymys siitä, että haluan säilyttää mahdollisuuden harrastaa seksiä kenen tahansa kanssa, milloin tahansa,
vaan optiosta olla auki ja vapaana kohtaamiselle, vetovoimalle, hurmaantumiselle, keskusteluille jotka vievät mukanaan.
En ajattele, että kaikkien merkittävien kohtaamisten tarkoitus olisi johtaa seksiin.
Todellakaan.
(Sitä paitsi aika usein haluaminen on ollut parempaa kuin saaminen.)

En myöskään tarkoita tällä sitä, että minulla olisi kyltymätön nälkä saada ja kokea jotain uutta koko ajan.
Tavata uusia ihmisiä koko ajan.
Minusta vain tuntuu, etten minä ole parisuhteita varten. Eivätkä parisuhteet ole minua varten,

Eron jälkeen olen tapaillut muutama ihmistä (yhtä heistä tosi tiivisti muutaman kuukauden, vain tajutakseni taas etten ole valmis sellaiseen). Saattaa mennä viikkoja, jopa kuukausi niin, etten näe ketään, enkä koe jääväni mistään paitsi tai kaipaavani mitään.
En aktiivisesti etsi mitään tai ketään. En tietoisesti hakeudu tilanteisiin, joissa voisi potentiaalisesti tapahtua jotain
Mutta silti ihania kohtaamisia on ollut. Rakkaudellisia kohtaamisia.

Mutta silloinkin ajattelen: tämä ei tarvitse jatkumoa ollakseen rakkautta

Tämän ei tarvitse olla ikuista ollakseen arvokasta.

 

Ehkä silläkin, että koen tavallaan jo saaneeni kaiken mitä tulee rakkauteen ja parisuhteisiin, on osansa siinä ettei minulla ole kiire mihinkään. En kaipaa tai tavoittele mitään. Olen jo nyt saanut osakseni enemmän, kuin olisin koskaan osannut pyytää.

Olen ollut kolme kertaa todella rakastunut, ja saanut vastarakkautta. Olen ollut naimisissa, ja saanut hartaasti toivotun lapsen. Olen elänyt tavallista perhearkea. Olen saanut, elänyt ja kokenut sen kaiken.

Saatan viettää vuorokauden jonkun kanssa, kokea voimakasta yhteyttä ja jakaa jotain sellasta että olen melko varma sen olevan rakkautta – enkä kuitenkaan ajattele että pitäisi nähdä uudestaan ja katsoa mitä tästä tulee.
Siitä ei tarvitse tulla yhtään mitään. Se oli sitä jo, rikastutti molempien elämää.

Eeva Kolu kirjoitti kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt jotenkin näin  ”ihmiset ja kohtaamiset eivät ole elämän suola, vaan ihan koko pihvi. Syökää se helkkarin pihvi!”
And I felt it.
Juuri nyt on todella nälkä. Haluan pihviä, paljon pihviä.
Eikä tämä päde vain romanttisiin kohtaamisiin, vaan ihan kaikkiin kohtaamisiin.

Haluan ihmisiä elämääni.

Mutta en tarvitse suhdetta.  En tunteakseni itseni, tai elämäni jotenkin kokonaisemmaksi.

Ajattelen että elämäni on tavallaan valmista koko ajan. En elä haaveilemalla tai odota jotain mystistä täyttymystä. Minun elämäni on jo sitä. Täyttä.
Juuri tällaisena.

Yhden lapsin kanssa.

Sinkkuna.

Vain lukion käyneenä.

Vuokra-asunnossa.

Tehden töitä, joita moni ei edes kutsu ”oikeiksi töiksi”.

Minun elämäni näyttää ja tuntuu minulta. Minun valinnoiltani.

Minun elämäni ei tule valmiimmaksi tai paremmaksi parisuhteessa, omistusasunnossa, kahden lapsen vanhempana tai korkeakoulututkinnon kanssa. Minun elämäni on parasta mahdollista silloin, kun uskallan elää sitä juuri niin kuin minä haluan, minun ehdoillani, minun tavallani. Itseni näköisesti.
Juuri nyt, teen juuri niin.

  1. Oon puhunut paljon mun epävarmuudesta liittyen ihoon ja sen kuntoon. Ihoni ei ole koskaan ollut erityisen hyvä, mutta hormonaaliset vaihtelut (raskaus, imetys ja se lopettaminen, e-pillerit ja niiden lopettaminen jne.) ovat tehneet iholle hallaa. Viimeiset kolme vuotta olen tuskaillut hormonaalisen aknen kanssa enemmän ja vähemmän aktiivisesti.
    Söin reilu kuukausi sitten antibioottikuurin virtsatietulehdukseen, (oli niin ärhäkkä etteivät oireet kadonneet itsestään). Tuon antibioottikuurin seurauksena iholle tapahtui jotain ihmeellistä ja tuntuu kuin koko kasvojen ihon tekstuuri olisi muuttunut kimmoisammaksi ja kuulaammaksi – ja kaikki hormonaaliset näpyt katosivat. Nyt kuukausi kuurin lopettamisen jälkeen iho on edelleen suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta pahoin pelkään että paluu vanhaan on ennen pitkää edessä. Siihen saakka nautin tästä kirkkaammasta ihosta niin paljon kuin suinkin
  2. .2. Näin aloitan suunnilleen jokaisen aamuni: lasillisella jääkylmää, hedelmälihaista (tämä tärkeä!) appelsiinituoremehua.3. Tässä muutamia rakkaimpia ihonhoitotuotteitani: Grown Alchemistilta, Unna Nordicilta ja Evolve Organic Beautylta.
    Kuten ehkä huomata saattaa, niin myös pakkausten ulkonäöllä on suuri merkitys.
  3. 4. Minimalistille tämä tällainen on melkoista rönsyilyä.

 

  1. Yksi parhaista asioista etätyöskentelyssä on se, että voi treenata ihan milloin tahansa. Olen huomannut, että tehokkuus laskee noin tunti ruokailun jälkeen. Jumiutuneeseen päähän auttaa tehokkaimmin liike. Pyrin nykyään pitämään töiden lomassa ainakin yhden puolen tunnin mittaisen tauon jolloin ihan vain liikun: joskus se tarkoittaa tanssia (”tanssi” olisi ehkä oikea muoto) joskus pilatesta, joskus joogaa tai venyttelyä, joskus lihaskuntoa. Yhteistä treeneillä on kuitenkin se, että hiki tulee ja mieliala kohenee.
  2. Tämä nykyinen koti on tuntunut enemmän kodilta, kuin ehkä mikään koti aiemmin.
    Täällä on jotenkin ihanan rauhallinen ja kodikas henki.
  3. Yksi naapuruston helmistä: Harju 8 ja sen terassi, jossa tarkenee lämpölamppujen alla näin joulukuussakin vielä mainiosti.
  4. Päivittäiset pitkät kävelylenkit ovat mulle yksi tärkeimmistä onnellisuutta ja hyvinvointia lisäävistä asioista. En koskaan ajattele kävelyä/lenkkejä suorituksena, vaan mulle näissä kävelyissä on enemmän kyse ympäristön havannoimisesta, paikkoihin menemisestä, kauneuden keräämisestä. En koskaan lakkaa ihastelemasta rakennuksia ympärilläni, veden liikettä, taivasta, valoa ja varjoja. Siitä taidosta olen niin kiitollinen – kyvystä huomata ja tuntea iloa niistä pienimmistäkin asioista, päivä toisensa jälkeen.

 

  1. Alba oppi muutama kuukausi sitten lukemaan, mutta ei kuitenkaan ole innostunut lukemisen maailmasta vielä sellaisella vimmalla kuin olisin ajatellut. Edelleen toivoo kaikkein useimmin, että minä luen hänelle – ja teenkin niin todella mielelläni. Samalla kuitenkin yritän lempeästi kannustaa tutustumaan ja tarttumaan kirjoihin ja tarinoihin myös itse, sillä niiden maailma on niin hieno, ja toivon ihan hirveästi että Alba löytäisi niistä samanlaista iloa, voimaa ja lohtua kuin itse olen kirjoista ja kirjoittamisesta saanut
  2. Harmaata, mutta niin kaunista. Erityisesti silloin, jos muistaa nostaa katseensa kenkien kärjistä kohti taivasta
  3.  Perjantain kukat. Nämä tosin vein mun kynsitaitelijalle, joka avasi hiljattain oman studionsa Töölöön Apollonkadulle.
  4. Aloitan aika usein aamut tästä asennosta. Jalat sohvan selkänojalla, suurimmat kolitsit jalassa ja kahvikuppi kädessä. Tästä avautuu esteetön näkymä taivaalle, ja se on yksi ihanimmista asioista tässä asunnossa. En ole koskaan aiemmin asunut näin korkealla, ja nyt tuntuu etten koskaan enää haluaisi asua tämän alempana.

 

  1. Vuoden 2017 kuvat minusta ovat kaikki tällaisia: minä ja kieli, joka ei mahdu suuhun
  2. 2. Näkymät meidän parvekkeelta. Näihinkään en koskaan kyllästy.
    3. Teurastamon alue tuo jostain syystä aina mieleen Brooklynin. Erityisesti tästä Hermannin mäeltä avautuvasta näkymästä Tukkutorille pidän ihan valtavasti.
    4. Koko viikon asu.

 

  1. Kodin tunnelman ja maisemien lisäksi yksi parhaita asioita juuri tässä taloyhtiössä asumisessa on mahdollisuus varata yksittäisiä saunavuoroja silloin, kun itselle parhaiten sopii. Alban kanssa saunomme yleensä kerran tai kahdesti viikossa, yksin ollessani saatan varata sauna jokaiselle illalla.
    Saunat ovat tässä taloyhtiössä hiljattain remontoidut ja todella, todella siistit. Varaan yleensä aina illan ensimmäisen vuoron, jotta saan mennä kuivaan ja puhtaaseen saunaan.
    (kuva otettu siis saunan pukuhuoneessa ennen saunavuoron alkua)
  2. Nämä kengät ovat elävä todiste siitä, kuinka asiat jotka näyttävät hyvältä voivat tuntua aivan hirvittävän kamalilta.
  3. Tämä tässä on yksi päivieni lempihetkistä. Pyrin nykyään siihen, että saisin kaikki päivän työt valmiiksi kello kolmeen mennessä. Kolmelta keitän itselleni kahvit kiitokseksi päivästä, juon ne kaikessa rauhassa (mieluiten ulkona parvekkeella, jos sää sallii) ja siirrän itseni siitä työpäivän häsellys-olosta sellaisen rauhalliseen vapaa-ajan oloon ennen kuin lähden hakemaan lasta eskarista. Toisinaan onnistun irrottautumisessa paremmin, toisinaan huonommin.4. Perinteisiä asukuvia ei ole tullut otettua enää muutamaan vuoteen, mutta näitä tällaisia peili-asukuvia sitten niidenkin edestä. Tämä tällainen mielikuvituksellinen musta asu on se, jossa viihdyn kaikkein parhaiten.

 

  1. 1,2,3 & 4 : Mukava ilta Vuokko Salon Hip hop- potretteja Lähellä – kirjan julkkareissa Studio Teurastamolla muutama viikko sitten.

  1. Tämä vanhempieni koti on hirvittävän rakas ja tärkeä paikka. Olemme viettäneet Alban kanssa täällä todella paljon aikaa, erityisesti kesäisin. Nyt vanhempani ovat kuitenkin myyneet tämän, ja jos koronatilanne sallisi niin viettäisin täällä niin paljon aikaa kuin mahdollista vielä ennen maaliskuista poismuuttoa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että pääsemme tänne ehkä vain jouluna, jos silloinkaan.2. Tämä näky kadulla ilahdutti useampanakin harmaana päivänä.3. Leivottiin sunnuntaina Nutella-torttuja, joista tuli niin hyviä että kaikki meni yhden illan. Alba söi yhden, minä yhdeksän…….4. Auringonvalossa kylpevä Torkkelinmäki.

  1. 1 & 2 : Olimme Alban kanssa muutama viikko sitten malleina eräässä suuressa, kansainvälisessä, mainoksessa. Kun minua pyydettiin mukaan tähän teki mieli kiljua, että hell no – sillä ajatus kameran eteen joutumisesta tuntui niin vaikealta. En tiedä tiesittekö, mutta kuvaan oikeastaan kaikki kampanjat, ja kuvat itse itsestäni sillä tunnen oloni niin epämukavaksi aina kun kameran takana on toinen henkilö. Mutta juuri siksi sanoinkin kyllä. Olen luvannut itselleni mennä rohkeasti kohti juuri niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeilta.Onneksi sanoin kyllä. Kokemus oli ihana. Oli todella etuoikeutettu olo päästä näkemään läheltä, kuinka isoja mainoksia tehdään, ja kuinka monen ihmisen työpanoksen se vaatii. Erityisen huikeaa oli se, että kuvaajana oli ihminen, jonka töitä olen ihaillut liki 20- vuotta.Nämä kuvaukset eivät liity mitenkään blogiin, tai ns.Sanni Trishiniin, vaan näissä oltiin puhtaasti ”vain” malleina.
    Tämä keikka poiki myös sen, että eräs mallitoimisto halusi minut listoilleen. Kukapa olisi uskonut.

    3. Olispa ihanaa jos Fatma Bendris laittais mun naaman ja hiukset joka ikinen päivä.

    4. Ihaninta kuvauspäivässä oli ehkä se, että saatiin kokea se yhdessä Alban kanssa. Sekä se, kuinka onnellinen ja hyvillään Alba tuosta päivästä ja uusista tuttavuuksista oli. Yli kymmenen tuntisen kuvauspäivän jälkeen tämä totesi taksissa (ennen nukahtamistaan…) että ”tää oli maailman paras päivä!”

 

 

  1. 1 & 2 : Aamut on vuorokauden kutkuttavinta aikaa. Yritän jatkossa rauhoittaa nuo tunnit niin, etten koskisi puhelimeen ennen kuin on ihan pakko. Nyt kun sekä nstagram, että facebook on poistettu puhelimelta – huomaa, että sinne on oikeastaan aika vähän asiaa. Tuntuu todella helpolta jättää puhelin takin taskuun kotiin tullessaan, tai olohuoneeseen nukkumaan mennessään.
    Yhden vuorokauden perusteella sanoisin, että instagramista, edes hetkellisesti, luopuminen on ollut yksi joulukuun parhaista päätöksistä.
  2. Tähän sama teksti niistä mustista – ja koko viikon asuista kuin tuolla ylemmissä kuvissa.
  3. Kavereista on tullut Alballe todella tärkeitä. Jos tämä saisi päättä kaikki illat ja viikonloput hän viettäisi kavereidensa kanssa. Olin kuvitellut, että tämä alkaa ehkä silloin kun lapsi on kuusitoista, ei kuusi.
    Mutta – tavallaan tämä on kyllä ihan hirveän ihanaa. Että on niitä ystäviä.
    Ja toisaalta, se että lapsella on kylässä kaveri jonka kanssa leikkiä tarkoittaa minulle lomaa leikeistä, peleistä, riehumisesta ja puistossa heilumisesta.

 

  1. 1 & 2: Kaksi lempparia yhdellä iskulla: Annika ja syöminen. Oishi18 – sushibar tuossa Vaasankadulla on muuten ihan hirmuisen hyvä. Sellaisella sushibar & wine – tavalla hyvä. Puolet halvempi vain. Vahva suositus siis.3. Alban päiväkotikaverin perheen koira, jota pysähdytään aina eskariin mennessä rapsuttamaan, jos tämä vain on paikalla. Aika usein onneksi on.4. Alfon’s Pizza. Tätä naapuria Punavuoresta on oikeasti ikävä.

 

  1. 1. Maanantai-aamun järjettömän kaunis valo.2. Jotain kaunista ja rauhoittavaa on tässäkin: ikkunaan ropisevassa sateessa, ja harmaana, kattojen yllä roikkuvassa taivaassa.3. Nämä kaksi kuuluvat liki jokaiseen aamun: kahvi kauramaidolla ja Lovi – gua sha kampa. 4. Ostin viime viikolla Torista Alballe tämä kauniisti patinoituneen, yli satavuotiaan kirjoituspöydän, joka toimii mainiosti myös minun työpisteenäni ainakin siihen asti, että Alba aloittaa koulun.
    On ihan eri tavalla motivoitunut olo tehdä töitä tämän pöydän ääressä. Aiemmin ole tehnyt töitä milloin sängystä, milloin sohvalta ja milloin keittiönpöydän äärestä – suhteellisen kehnolla menestyksellä.
    Tämän pöydän ääressä on huomattavasti helpompaa keskittyä ajatuksiinsa ja siihen mitä oli tekemässä.

 

 

  1. Goose pastabar ja heidän taivaallisen hyvä suppilovahveropasta.
    Olemme yrittäneet sisään tähän ravintolaan varmaan ainakin neljästä, ja joka kerta joutuneet totemaan, että kadulla on ravintolaan yli tunnin jono. Eilen vihdoin ja viimein onnisti ja pääsimme ihan sisään asti.
    Ruoka ja palvelu oli ensiluokkaista enkä ollenkaan ihmettele niitä tunnin jonoja. Menkää. Mutta ehkä lounasaikaan, jos haluatte varmasti mahtua sisälle ilman jonottamista.
  2. Nämä Verkkosaaren keltaiset portaat ovat tulleet tutuiksi tämän syksyn aikana. Yksi seuraaja suositteli tätä paikkaa talviuintiin, ja olen muutamia eri paikkoja kokeiltuani todennut että karusta ympäristöstään huolimatta tästä on kaikkein mieluisinta ja rauhallisinta pulahtaa uimaan. Vielä koskaan täällä ei ole minun lisäkseni ollut ketään, vaan on saanut palella ihan kaikessa rauhassa.
  3. This is what happened after pasta.
    Oikeasti kyllä riisuisin koko farkut. Teen niin useimmiten jo heti eteisessä, siinä missä riisun kengät ja takinkin.
    En voisi kuvitellakaan hengailevani kotona farkuissa tai neuleessa.
    Jännä miten samat vaatteet jotka tuntuvat ihmisten ilmoilla oikein mukavilta, muuttuvat niin epämukaviksi heti kun astuu ovesta sisään.
    Sama pätee koruihin: jos vahingossa lähden kotoa ilman sormuksia ja kahta rannerengastani on olo todella alaston. Kotiintullessa ne samat korut tuntuvat polttelevan sormissa, ja ne on pakko saada pois heti ovesta astumisen jälkeen.4. Goosessa oli palvelun ja ruoan lisäksi myös ihana tunnelma. Söimme yläkerrassa ja siellä tuntui ihan siltä, kuin olisi ollut mummolan vintillä – sellaisella tosi positiivisella tavalla.

 

Tänään aamulla kävin pitkällä, reilu parituntisella, kävelyllä.
Joulukuisessa auringonpaisteessa, puhelin lentokonetilassa.
Kalasatama ja Mustikkamaa kylpivät auringonvalossa niin kauniina, että se hengästytti.
Olen varma, että edes keskikesän auringonvalo ei ole valunut rakennusten katoilta ja seinustoilta yhtä kauniina, kuin tänään.
Oli rauhallinen olo – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Olen voinut hyvin. Todella hyvin. Monta kuukautta jo.
Elämä on tuntunut kevyeltä, suunta oikealta. Kysymyksiin ”mitä kuuluu?” on ollut helppo vastata että aivan helvetin hyvää.
Tietysti sosiaalisen elämän kaventuminen, ja pimeän lisääntyminen on vaikuttanut myös omaan mielialaan ja sieltä loppukesän ja alkusyksyn euforiasta on tultu vähän alaspäin, mutta kaikki on edelleen hirveän monella tavalla hirveän hyvin.
Töitä on juuri sopivasti, mutta ei yhtään liikaa.
Arki Alban kanssa rullaa ihanasti ja kevyesti.
Sitä mukaa kun minä olen tullut paremmaksi omien rajojeni tunnistamisessa ja itseni hyväksymisessä – sitä helpompaa meilläkin on ollut. Sama pätee oikeastaan aivan jokaiseen ihmissuhteeseen elämässäni.
Kaikki ne ovat viimeisten kuukausien aikana muuttuneet paremmiksi, syvemmiksi ja täydemmiksi.

Siitä huolimatta, että huolet ja ahdistukset ovat viime kuukausien aikana loistaneet poissaolollaan –
olen tuntenut itseni merkillisellä tavalla kuormittuneeksi.
Rintaa puristaa, hartiat nousevat korviin, sydän hakkaa tavallista nopeammin.
Usein on sellainen tunne, että on unohtanut jotain tärkeää – vaikka tietää että ei ole.
Paitsi että on sittenkin.

Liian usein on unohtanut elää.
Nauttia.
Pysähtyä.
Tuntea.
Tähän ja nyt.

Sosiaalinen media on alkanut häiritä keskittymiskykyä ja läsnäolemisen taitoa oikeasti häiritsevästi.
On ollut liki mahdotonta kyetä keskittymään mihinkään (edes mieluisaan tehtävään) pidempään, kuin kymmnenen minuuttia kerrallaan.
Käsi hapuilee puhelimelle jatkuvasti, vaikka siellä ei tapahtuisi yhtään mitään.
Usein en edes tiedosta selaavani taas jotain.
Mutta ihmiset, joiden kanssa elän – muistuttavat siitä kyllä.
Onneksi tekevät niin.
Usein iltaisin on sellainen tunne, ettei tiedä mihin taas yksi päivä hujahti.
Vaikka kyllähän minä oikeastaan tiedän – se hujahti puhelinta selatessa.
Kuinka surullista?
En halua elää näin. Mustikkamaan ympäri kävellessäni päätinkin, että poistan instagramin puhelimestani ainakin toistaiseksi.
Niin pitkäksi ajaksi kunnes saan aivoni järjestymään sellaiseen asentoon, että voin luottaa osaavani käyttää sosiaalista mediaa niin, että minä hallitsen sitä eikä päinvastoin.

Some on työtäni. Tai oikeammin: iso osa työstäni tapahtuu siellä. Se ei saisi kuitenkaan tarkoittaa sitä että sen pitäisi vallata jokainen nurkka ja neliö elämästäni. Nyt liian usein tuntuu siltä, että niin on käynyt.
Haluan pyristellä siitä irti, oppia toimimaan ja käyttämään sitä toisin.

Juuri nyt,
haluan keskittyä elämääni. Siihen, joka tapahtuu tässä ja nyt.
En siihen pieneen siivuun, jonka haluan muiden elämästäni näkevän.
Enkä varsinkaan siihen, mitä muiden elämästä somen kautta näen.

 

 

Eron jälkeen olen alkanut avata itseäni enemmän ystäville ja perheelle.
Olen pitkään ollut se, jolle on helppo avautua. Ihmiset puhuvat minulle mielellään ongelmistaan ja onnistumisistaan. Kuulen usein olevani hyvä kuuntelija. Ehkä olenkin. Olen kuitenkin ollut hyvä kuuntelija ensisijaisesti siksi, että en ole kokenut tärkeäksi puhua omista asioistani. Olen antanut toisille tilaa itseni kustannuksella.
Liian usein olen vaiennut, vaikka olisi pitänyt puhua.
Olen kokenut hankalaksi päästää ihmisiä lähelle. Olen kokenut hankalaksi näyttää itsestäni muille sellaisia puolia, joiden kanssa en ole vielä tullut sinuiksi. Olen halunnut aina näyttää muille itsestäni jotenkin valmiin tuotoksen – vaikka eihän sellaista ole olemassakaan, kenestäkään meistä. Me olemme, ja tulemme aina olemaan kesken ja matkalla. Juuri se tekee tästä kaikesta niin helkkarin hienoa ja muista ihmisistä niin mielenkiintoisia ja ihastuttavia.

Nyt kun arjesta on puuttunut se yksi erityinen ihminen, jolle on voinut olla juuri niin kesken ja auki, kuin on osannut, on täytynyt opetella uusia tapoja ja väyliä puhua asioistaan ja ajatuksistaan.
Yhtäkkiä elämässäni onkin yhden ihmisen sijaan kuusi ihmistä, joiden kanssa koen turvalliseksi ja tärkeäksi jakaa asioita ja omaa keskeneräisyyttä.

 

Huomaan nyt, että mitä enemmän jaan itsestäni ystävilleni – sitä vähemmän osaan tehdä niin täällä.
Aiempaan verrattuna jaan enää todella vähän mitään todellista. Mikä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että koen saavani tästä vähemmän, kuin sain ennen. Työ on tuntunut merkityksettömältä kuin aiemmin.

Tämä tauko instagramista tuokoon vähän selkeyttä tekemiseenkin.
Pidän instagramista – sen tarjoamasta vuorovaikutuksen mahdollisuudesta.
Rakastan valokuvata, ja valokuvia.
Haluankin tulla paremmaksi sosiaalisen median käytön hallitsemisessa.
Nyt se tuntuu nielevän kaiken ajan ja jopa ajatukset.
Haluan myös tunnistaa paremmin sen, mitä minä haluan itsestäni antaa.
Mikä on minun paikkani ja tehtäväni täällä.
Kuinka hyödynnän parhaalla mahdollisella tavalla sen platformin mikä minulle on suotu.

Voi olla, että blogi tulee päivittymään tämän sometauon aikana,
sillä tästä en ole koskaan ottanut samalla tavalla paineita kuin instagramista.
Tänne kirjoitan, julkaisen postauksen – ja unohdan koko asian sen jälkeen.
Voi tosin yhtä hyvin myös olla, ettei tännekään tämän postauksen jälkeen päivity hetkeen mitään.
Nyt haluan ennen kaikkea olla läsnä kaikelle sille ihanalle ja niille mahdollisuuksille joita elämä minulle parhaillaan tarjoilee. 

Kuullaan siis, kun kuullaan.

Stressitöntä joulunaikaa.

Kaupallisessa yhteistyössä godmorgon_fi kanssa

 

 

Aamuissa on sellaista taikaa, mitä ei mielestäni missään muussa vuorokauden ajassa ole. Kun ihan kaikki on mahdollista, eikä mikään ole ihan varmaa. Rakastan sitä tunnetta. Vaalinkin aamujen kauneutta parhaani mukaan.
Yleensä alan jo iltaisin pedata seuraavasta aamusta mahdollisimman kiireetöntä ja mukavaa. Siivoan keittiön, kerään lapsen lelut ja tavarat oikeille paikoilleen, viikkaan vaatteet kaappeihin, imuroin ja laitan aamua varten valmiiksi kaiken sen, minkä voin. Pakkaan lapsen repun, valitsemme seuraavan päivän vaatteet ja varmistan että jääkaapissa on varmasti kaikki tarpeellinen hyvään aamiaisen, sillä se on ehdottoman tärkeä osa onnistunutta aamua.

Haluan ennen kaikkea aamuiltani tunteen siitä, ettei ole kiire mihinkään. Menen iltaisin aiemmin nukkumaan, jotta voin herätä niin varhain, ettei oikeasti olekaan kiire. Haluan nauttia tuosta päivän maagisimmasta ajasta niin pitkään ja pieteetillä, kuin se vain on mahdollista.
Alba esimerkiksi voisi syödä aamiaisen päiväkodilla, mutta ei kolmen päiväkotivuotensa aikana ole tehnyt niin varmaan kertaakaan, sillä syömme aina aamiaisen yhdessä kotona. Ei väliä, kuinka varhainen lähtö tai aamu – varmistan, että saamme riittävästi unta, ja ehdimme kuitenkin syödä aamiaisen kotona kaikessa rauhassa ja yhdessä.

 

Monta vuotta elin niin, etten juuri syönyt aamiaista. Noin kaksikymmentä minuuttia heräämisen jälkeen olin jo ovesta ulkona ja matkalla töihin. Aamiaisen korvasin kupillisella kahvia ja aikaisella lounaalla. Elin viikonlopun pitkiä aamiaisia varten. Nyt olen oivaltanut, että voin saada ihan jokaiseen päivään yhtä mainion alun. Ei tarvitse odottaa viikonloppua.

Toki meilläkin viikonlopun aamiaiset ovat aina aavistuksen (tai kolme) parempia, pidempiä ja kiireettömämpiä, kuin arkiaamut – mutta väittäisin, että meidän arkiaamutkin yltävät jo aika korkealle hyvien aamujen arvoastekoilla.

Kirjoitin muutama viikko sitten siitä, kuinka jaksan pimeimmän vuodenajan keskellä ja sen yli. Kerroin kuinka tärkeää itselleni on huolehtia hyvästä ravinnosta, ja siitä että saan riittävästi energiaa ja vitamiineja siitä mitä syön ja juon. Kun valoa on vähän, on pakko yrittää maksimoida kaikki se muualta saatava laadukas energia. Minulle suurin niistä on se mitä suuhuni laitan.
Huomaan heti vireystilassa muutoksen, jos olen syönyt ja juonut huonosti, mitä sattuu, milloin sattuu.

Kun aloitan päiväni sillä, että syön hyvin ja riittävästi – kaikessa rauhassa, värittää se koko tulevaa päivää positiivisilla sävyillä.
Meidän aamiaispöydästä löytyy kynttilöiden lisäksi useimmiten marjoja, hedelmiä, kahvia, jogurttia ja mysliä tai kaurapuuro maapähkinävoilla, tuoretta leipää (ainakin viikonloppuisin) , kananmunia munakkaana tai kokkelina sekä ehdottomasti hyviä mehuja.

God Morgonin tuoremehuja löytyy meiltä jääkaapista oikeastaan aina (omenaa Alballe ja verigreippiä minulle) ja ne kuuluvat olennaisena osana meidän aamujen kattaukseen. Niitä juodaan meillä ihan jo pelkän maun (ja värien! Värien vaikutusta mielialaan ei sovi vähätellä. Ei etenkään tähän aikaan vuodesta) vuoksi, mutta tuntuu hyvältä tietää että mehut ovat herkullisuuden lisäksi makeuttamattomia ja pitävät sisällään runsaasti tarpeellisia vitamiineja.
Hiljattain uudistuneissa pakkauksissa muovikerrokset on korvattu ekologisemmalla puuöljyllä, ja hiilijalanjälki on täysin kompensoitu litran pakkausten osalta.  Myös niin vastuullisuus- kuin ravintoarvotkin löytyvät uudistuneista pakkauksista todella näkyvästi ja helposti purkin takaa, mikä on ihan mahtavaa.

Se, että aloittaa aamunsa hyvillä, terveellisillä ja herkullisilla valinnoilla petaa lisää hyviä, terveellisiä ja herkullisia valintoja myös koko tulevalle päivälle.

Aamiainen on minulle tärkeä riitti, joka siirtää mielen ja kehon uneliaisuudesta toimeliaisuuteen. Valmistelee päivään, mutta on kuitenkin sellainen ihana välitila, jossa mikään ei ole vielä pakko. Yritän aamiaisen ajan olla miettimättä tai suunnittelematta liikaa tulevaa päivää, tai töitä. Olen vain, ja nautin. Kiireettömyydestä, rentoudesta ja siitä tunteesta että aivan kaikki on vielä mahdollista, ja mitä tahansa voi tapahtua.

En ota puhelinta tai muitakaan laitteita aamiaspöytään. Kirjaa meillä saa kyllä lukea, viikonloppuaamuisin myös lapsen piirustusvälineet ovat tervetulleita aamiaispöytään, sillä usein saatamme istua aamiaispöydässä kaksikin tuntia.
Lapseni on ihan samanlainen kuin minä: viihtyy pöydässä pitkään, jos tarjolla vain on riittävästi (eli mahdollisimman paljon) kaikkia eri sortteja.

Tiedän jo nyt, että hyvä synnyttää lisää hyvää ja olen oivaltanut, että sitä hyvää ei kannata jäädä odottelemaan vaan järjestää itse itselleen niin usein kuin mahdollista. Sillä onni – se elää juuri tällaisissa pienissä hetkissä, joissa on mahdollisuus pysähtyä ja olla aidosti läsnä. Kuunnella, nähdä ja kohdata – joko toinen, tai itsensä.

pst. jos olet samanlainen kuin minä, eikä ruokahalusi ole heti heräämisen jälkeen ihan huipussaan, kokeile tätä: kaada itsellesi lasillinen jääkaappikylmää God Morgonin omena- tai appelsiini- mango -tuoremehua. Kylmä tuoremehu herättelee niin mieltä, kuin ruokahaluakin ihanasti. Pyrin myös heräämään niin varhain, että pukeudun, käyn ehkä suihkussakin ja meikkaan ennen kuin istahdan aamiaispöytään, ja yleensä siinä vaiheessa todellakin tekee jo mieli syödä.

Tiedätte ehkä jo, että rakastan aamuja. Olen kirjoittanut niiden taiasta aiemminkin mm. täällä ja täällä