Tänään aamulla kävin pitkällä, reilu parituntisella, kävelyllä.
Joulukuisessa auringonpaisteessa, puhelin lentokonetilassa.
Kalasatama ja Mustikkamaa kylpivät auringonvalossa niin kauniina, että se hengästytti.
Olen varma, että edes keskikesän auringonvalo ei ole valunut rakennusten katoilta ja seinustoilta yhtä kauniina, kuin tänään.
Oli rauhallinen olo – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Olen voinut hyvin. Todella hyvin. Monta kuukautta jo.
Elämä on tuntunut kevyeltä, suunta oikealta. Kysymyksiin ”mitä kuuluu?” on ollut helppo vastata että aivan helvetin hyvää.
Tietysti sosiaalisen elämän kaventuminen, ja pimeän lisääntyminen on vaikuttanut myös omaan mielialaan ja sieltä loppukesän ja alkusyksyn euforiasta on tultu vähän alaspäin, mutta kaikki on edelleen hirveän monella tavalla hirveän hyvin.
Töitä on juuri sopivasti, mutta ei yhtään liikaa.
Arki Alban kanssa rullaa ihanasti ja kevyesti.
Sitä mukaa kun minä olen tullut paremmaksi omien rajojeni tunnistamisessa ja itseni hyväksymisessä – sitä helpompaa meilläkin on ollut. Sama pätee oikeastaan aivan jokaiseen ihmissuhteeseen elämässäni.
Kaikki ne ovat viimeisten kuukausien aikana muuttuneet paremmiksi, syvemmiksi ja täydemmiksi.

Siitä huolimatta, että huolet ja ahdistukset ovat viime kuukausien aikana loistaneet poissaolollaan –
olen tuntenut itseni merkillisellä tavalla kuormittuneeksi.
Rintaa puristaa, hartiat nousevat korviin, sydän hakkaa tavallista nopeammin.
Usein on sellainen tunne, että on unohtanut jotain tärkeää – vaikka tietää että ei ole.
Paitsi että on sittenkin.

Liian usein on unohtanut elää.
Nauttia.
Pysähtyä.
Tuntea.
Tähän ja nyt.

Sosiaalinen media on alkanut häiritä keskittymiskykyä ja läsnäolemisen taitoa oikeasti häiritsevästi.
On ollut liki mahdotonta kyetä keskittymään mihinkään (edes mieluisaan tehtävään) pidempään, kuin kymmnenen minuuttia kerrallaan.
Käsi hapuilee puhelimelle jatkuvasti, vaikka siellä ei tapahtuisi yhtään mitään.
Usein en edes tiedosta selaavani taas jotain.
Mutta ihmiset, joiden kanssa elän – muistuttavat siitä kyllä.
Onneksi tekevät niin.
Usein iltaisin on sellainen tunne, ettei tiedä mihin taas yksi päivä hujahti.
Vaikka kyllähän minä oikeastaan tiedän – se hujahti puhelinta selatessa.
Kuinka surullista?
En halua elää näin. Mustikkamaan ympäri kävellessäni päätinkin, että poistan instagramin puhelimestani ainakin toistaiseksi.
Niin pitkäksi ajaksi kunnes saan aivoni järjestymään sellaiseen asentoon, että voin luottaa osaavani käyttää sosiaalista mediaa niin, että minä hallitsen sitä eikä päinvastoin.

Some on työtäni. Tai oikeammin: iso osa työstäni tapahtuu siellä. Se ei saisi kuitenkaan tarkoittaa sitä että sen pitäisi vallata jokainen nurkka ja neliö elämästäni. Nyt liian usein tuntuu siltä, että niin on käynyt.
Haluan pyristellä siitä irti, oppia toimimaan ja käyttämään sitä toisin.

Juuri nyt,
haluan keskittyä elämääni. Siihen, joka tapahtuu tässä ja nyt.
En siihen pieneen siivuun, jonka haluan muiden elämästäni näkevän.
Enkä varsinkaan siihen, mitä muiden elämästä somen kautta näen.

 

 

Eron jälkeen olen alkanut avata itseäni enemmän ystäville ja perheelle.
Olen pitkään ollut se, jolle on helppo avautua. Ihmiset puhuvat minulle mielellään ongelmistaan ja onnistumisistaan. Kuulen usein olevani hyvä kuuntelija. Ehkä olenkin. Olen kuitenkin ollut hyvä kuuntelija ensisijaisesti siksi, että en ole kokenut tärkeäksi puhua omista asioistani. Olen antanut toisille tilaa itseni kustannuksella.
Liian usein olen vaiennut, vaikka olisi pitänyt puhua.
Olen kokenut hankalaksi päästää ihmisiä lähelle. Olen kokenut hankalaksi näyttää itsestäni muille sellaisia puolia, joiden kanssa en ole vielä tullut sinuiksi. Olen halunnut aina näyttää muille itsestäni jotenkin valmiin tuotoksen – vaikka eihän sellaista ole olemassakaan, kenestäkään meistä. Me olemme, ja tulemme aina olemaan kesken ja matkalla. Juuri se tekee tästä kaikesta niin helkkarin hienoa ja muista ihmisistä niin mielenkiintoisia ja ihastuttavia.

Nyt kun arjesta on puuttunut se yksi erityinen ihminen, jolle on voinut olla juuri niin kesken ja auki, kuin on osannut, on täytynyt opetella uusia tapoja ja väyliä puhua asioistaan ja ajatuksistaan.
Yhtäkkiä elämässäni onkin yhden ihmisen sijaan kuusi ihmistä, joiden kanssa koen turvalliseksi ja tärkeäksi jakaa asioita ja omaa keskeneräisyyttä.

 

Huomaan nyt, että mitä enemmän jaan itsestäni ystävilleni – sitä vähemmän osaan tehdä niin täällä.
Aiempaan verrattuna jaan enää todella vähän mitään todellista. Mikä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että koen saavani tästä vähemmän, kuin sain ennen. Työ on tuntunut merkityksettömältä kuin aiemmin.

Tämä tauko instagramista tuokoon vähän selkeyttä tekemiseenkin.
Pidän instagramista – sen tarjoamasta vuorovaikutuksen mahdollisuudesta.
Rakastan valokuvata, ja valokuvia.
Haluankin tulla paremmaksi sosiaalisen median käytön hallitsemisessa.
Nyt se tuntuu nielevän kaiken ajan ja jopa ajatukset.
Haluan myös tunnistaa paremmin sen, mitä minä haluan itsestäni antaa.
Mikä on minun paikkani ja tehtäväni täällä.
Kuinka hyödynnän parhaalla mahdollisella tavalla sen platformin mikä minulle on suotu.

Voi olla, että blogi tulee päivittymään tämän sometauon aikana,
sillä tästä en ole koskaan ottanut samalla tavalla paineita kuin instagramista.
Tänne kirjoitan, julkaisen postauksen – ja unohdan koko asian sen jälkeen.
Voi tosin yhtä hyvin myös olla, ettei tännekään tämän postauksen jälkeen päivity hetkeen mitään.
Nyt haluan ennen kaikkea olla läsnä kaikelle sille ihanalle ja niille mahdollisuuksille joita elämä minulle parhaillaan tarjoilee. 

Kuullaan siis, kun kuullaan.

Stressitöntä joulunaikaa.

Kaupallisessa yhteistyössä godmorgon_fi kanssa

 

 

Aamuissa on sellaista taikaa, mitä ei mielestäni missään muussa vuorokauden ajassa ole. Kun ihan kaikki on mahdollista, eikä mikään ole ihan varmaa. Rakastan sitä tunnetta. Vaalinkin aamujen kauneutta parhaani mukaan.
Yleensä alan jo iltaisin pedata seuraavasta aamusta mahdollisimman kiireetöntä ja mukavaa. Siivoan keittiön, kerään lapsen lelut ja tavarat oikeille paikoilleen, viikkaan vaatteet kaappeihin, imuroin ja laitan aamua varten valmiiksi kaiken sen, minkä voin. Pakkaan lapsen repun, valitsemme seuraavan päivän vaatteet ja varmistan että jääkaapissa on varmasti kaikki tarpeellinen hyvään aamiaisen, sillä se on ehdottoman tärkeä osa onnistunutta aamua.

Haluan ennen kaikkea aamuiltani tunteen siitä, ettei ole kiire mihinkään. Menen iltaisin aiemmin nukkumaan, jotta voin herätä niin varhain, ettei oikeasti olekaan kiire. Haluan nauttia tuosta päivän maagisimmasta ajasta niin pitkään ja pieteetillä, kuin se vain on mahdollista.
Alba esimerkiksi voisi syödä aamiaisen päiväkodilla, mutta ei kolmen päiväkotivuotensa aikana ole tehnyt niin varmaan kertaakaan, sillä syömme aina aamiaisen yhdessä kotona. Ei väliä, kuinka varhainen lähtö tai aamu – varmistan, että saamme riittävästi unta, ja ehdimme kuitenkin syödä aamiaisen kotona kaikessa rauhassa ja yhdessä.

 

Monta vuotta elin niin, etten juuri syönyt aamiaista. Noin kaksikymmentä minuuttia heräämisen jälkeen olin jo ovesta ulkona ja matkalla töihin. Aamiaisen korvasin kupillisella kahvia ja aikaisella lounaalla. Elin viikonlopun pitkiä aamiaisia varten. Nyt olen oivaltanut, että voin saada ihan jokaiseen päivään yhtä mainion alun. Ei tarvitse odottaa viikonloppua.

Toki meilläkin viikonlopun aamiaiset ovat aina aavistuksen (tai kolme) parempia, pidempiä ja kiireettömämpiä, kuin arkiaamut – mutta väittäisin, että meidän arkiaamutkin yltävät jo aika korkealle hyvien aamujen arvoastekoilla.

Kirjoitin muutama viikko sitten siitä, kuinka jaksan pimeimmän vuodenajan keskellä ja sen yli. Kerroin kuinka tärkeää itselleni on huolehtia hyvästä ravinnosta, ja siitä että saan riittävästi energiaa ja vitamiineja siitä mitä syön ja juon. Kun valoa on vähän, on pakko yrittää maksimoida kaikki se muualta saatava laadukas energia. Minulle suurin niistä on se mitä suuhuni laitan.
Huomaan heti vireystilassa muutoksen, jos olen syönyt ja juonut huonosti, mitä sattuu, milloin sattuu.

Kun aloitan päiväni sillä, että syön hyvin ja riittävästi – kaikessa rauhassa, värittää se koko tulevaa päivää positiivisilla sävyillä.
Meidän aamiaispöydästä löytyy kynttilöiden lisäksi useimmiten marjoja, hedelmiä, kahvia, jogurttia ja mysliä tai kaurapuuro maapähkinävoilla, tuoretta leipää (ainakin viikonloppuisin) , kananmunia munakkaana tai kokkelina sekä ehdottomasti hyviä mehuja.

God Morgonin tuoremehuja löytyy meiltä jääkaapista oikeastaan aina (omenaa Alballe ja verigreippiä minulle) ja ne kuuluvat olennaisena osana meidän aamujen kattaukseen. Niitä juodaan meillä ihan jo pelkän maun (ja värien! Värien vaikutusta mielialaan ei sovi vähätellä. Ei etenkään tähän aikaan vuodesta) vuoksi, mutta tuntuu hyvältä tietää että mehut ovat herkullisuuden lisäksi makeuttamattomia ja pitävät sisällään runsaasti tarpeellisia vitamiineja.
Hiljattain uudistuneissa pakkauksissa muovikerrokset on korvattu ekologisemmalla puuöljyllä, ja hiilijalanjälki on täysin kompensoitu litran pakkausten osalta.  Myös niin vastuullisuus- kuin ravintoarvotkin löytyvät uudistuneista pakkauksista todella näkyvästi ja helposti purkin takaa, mikä on ihan mahtavaa.

Se, että aloittaa aamunsa hyvillä, terveellisillä ja herkullisilla valinnoilla petaa lisää hyviä, terveellisiä ja herkullisia valintoja myös koko tulevalle päivälle.

Aamiainen on minulle tärkeä riitti, joka siirtää mielen ja kehon uneliaisuudesta toimeliaisuuteen. Valmistelee päivään, mutta on kuitenkin sellainen ihana välitila, jossa mikään ei ole vielä pakko. Yritän aamiaisen ajan olla miettimättä tai suunnittelematta liikaa tulevaa päivää, tai töitä. Olen vain, ja nautin. Kiireettömyydestä, rentoudesta ja siitä tunteesta että aivan kaikki on vielä mahdollista, ja mitä tahansa voi tapahtua.

En ota puhelinta tai muitakaan laitteita aamiaspöytään. Kirjaa meillä saa kyllä lukea, viikonloppuaamuisin myös lapsen piirustusvälineet ovat tervetulleita aamiaispöytään, sillä usein saatamme istua aamiaispöydässä kaksikin tuntia.
Lapseni on ihan samanlainen kuin minä: viihtyy pöydässä pitkään, jos tarjolla vain on riittävästi (eli mahdollisimman paljon) kaikkia eri sortteja.

Tiedän jo nyt, että hyvä synnyttää lisää hyvää ja olen oivaltanut, että sitä hyvää ei kannata jäädä odottelemaan vaan järjestää itse itselleen niin usein kuin mahdollista. Sillä onni – se elää juuri tällaisissa pienissä hetkissä, joissa on mahdollisuus pysähtyä ja olla aidosti läsnä. Kuunnella, nähdä ja kohdata – joko toinen, tai itsensä.

pst. jos olet samanlainen kuin minä, eikä ruokahalusi ole heti heräämisen jälkeen ihan huipussaan, kokeile tätä: kaada itsellesi lasillinen jääkaappikylmää God Morgonin omena- tai appelsiini- mango -tuoremehua. Kylmä tuoremehu herättelee niin mieltä, kuin ruokahaluakin ihanasti. Pyrin myös heräämään niin varhain, että pukeudun, käyn ehkä suihkussakin ja meikkaan ennen kuin istahdan aamiaispöytään, ja yleensä siinä vaiheessa todellakin tekee jo mieli syödä.

Tiedätte ehkä jo, että rakastan aamuja. Olen kirjoittanut niiden taiasta aiemminkin mm. täällä ja täällä

 

Hitsit, että oon hyvilläni että kysyin teiltä mistä haluaisitte mun kirjoittavan. Sain niin paljon hyviä ehdotuksia, toiveita ja teemoja. Moni aihe lepäilee raakileena luonnoksissa, mutta tämä teksti taitaa olla ensimmäinen jonka ajattelin kirjoittaa ihan valmiiksi asti.

Monikin toivoi, että kirjoittaisin siitä, kuinka jaksaa pimeimmän vuodenajan yli. Olen sillä tavalla ehkä vähän vinksahtanut, että nautin tästä pimeästä vuodenajasta. Usein voin kaikkein parhaiten juuri syksyisin, loppu- ja alkuvuodesta. Jossain maaliskuun korvilla alkaa ahdistus hiipiä mieleen suunnilleen samaa tahtia valon lisääntymisen kanssa.
Koen, että tämä pimeä aika on jotenkin turvallinen, ja armollinen. Pimeä on kuin suuri peitto, johon kääriytyä.
Tuntuu, että kukaan ei odota mitään tapahtuvaksi ja juuri siksi ihan mitä tahansa ihanaa voi tapahtua ihan milloin tahansa.
En siis ehkä ole paras antamaan mitään neuvoja, joten suhtautukaa näihin niin että ne tulevat ihmiseltä, joka ei oikeasti tiedä  juuri mistään mitään.

On kuitenkin olemassa asioita, jotka vaikuttavat huomattavasti arkeeni ja siihen kuinka mielekkääksi koen oman elämäni.
Tässä ne kaikkein tärkeimmät rakennuspalikat.


Uni:

Koen, että jaksamisen kannalta riittävä uni on ehdoton.
Pyrin nukkumaan joka yö vähintään sen 8.
Menen nykyään arkisin nukkumaan viimeistään kymmeneltä, mutta useimmiten olen sängyssä jo ennen yhdeksää.
Herään useimpina aamuina (pirteänä!) ilman herätyskelloa 5.30-6: n välillä.

Ruoka:

Kun valoa on vähän, on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen että muut asiat ovat sellaisia joista saa energiaa. Laadukasta, pitkäkestoista energiaa. Pyrin kasaamaan kaikki päivän ateriat niin, että ne pitävät sisällään mahdollisimman paljon kasviksia, marjoja, vihanneksia ja/tai hedelmiä. Pidän annoskoot suhteellisen pieninä, sillä vihaan ähkyä, ja siitä seuraavaa väsymystä ja huonoa oloa. Syön mieluummin pienempiä annoksia vaikka sitten vähän useammin, sillä olen huomannut sen vaikuttavan positiivisesti vireystasooni.

Muistathan myös vitamiinit? D-,C- ja B-vitamiinia ja sinkkiä syön itse aina tähän aikaan vuodesta.
Myös rauta-arvot kannattaa tarkistuttaa, sillä ainakin itselläni alhaiset ferritiini-arvot vaikuttavat vireystasoon ihan älyttömästi.

Kylmä vesi:

Olen haaveillut jo useamman vuoden siitä, että maagisesti muuttuisin ihmiseksi, joka rakastaa kylmää vettä ja juoksee uimaan joka aamu. En ole maagisesti muuttunut sellaiseksi, mutta olen päättäväisesti alkanut sellaiseksi.
En tosin edelleenkään juokse, vaan kävelen uimaan. Aina niinä aamuina kun ehdin. Silloin kun en ehdi (tai jaksa, mikä on sekin ihan ok) otan aamuisin jääkylmän suihkun. Eli väännän suihkun niin kylmälle, kuin se on mahdollista saada ja pysyttelen sen jääkylmän suihkun alla 2-5 minuuttia, ja yritän saada hengittämällä kehon rauhoittumaan.

En edelleenkään rakasta kylmää vettä, mutta rakastan sitä tunnetta että pystyn pulahtamaan sinne hyiseen veteen, vaikka se tuntuu niin järjettömältä ja epämiellyttävältä aivan jokaisessa kohtaa minua. Pidän myös olosta, joka valtaa koko kehon ja mielen uimisen tai jääkylmän suihkun jälkeen. Kaikki on kirkkaampaa, selkeämpää ja asioihin tarttuminen huomattavasti helpompaa.
Jääkylmä suihku, tai luonnonvesissä uiminen sysää joka aamu käyntiin sellaisen positiivisten asioiden kierteen: kun pystyin siihen, pystyn ihan mihin tahansa muuhunkin ajattelen. Se ajatus kantaa yleensä ainakin puolillepäivin.

Liikunta:

En erityisesti pidä juoksemisesta, en ainakaan yksin. Oonkin välillä tuskaillut, että mieluisimmat tavat liikkua ovat sellaisia, jotka maksavat a)hitosti ja b)vaativat harrastuspaikan, joihin ei aina halutessaan välttämättä saa vuoroa/aikaa.
Mutta nyt oon löytänyt kotitreenien hienouden. Teen youtubesta näitä Heather Robertsonin treenejä n.3-4 kertaa viikossa. Sen lisäksi tanssin vähintään 30min joka päivä. Näistä mikään ei koskaan tunnu pakolta – täysin päinvastoin. Kaikki muu tuntuu pakolta, ellen pääse liikuttamaan kehoani sen kaipaamalla tavalla.
Tanssimiseen ei tarvi muuta, kuin ehkä hyvät kaiuttimet ja vähän tilaa. Kuuntelen itse aina tätä samaa ysäri-soittolistaa, joka pitää sisällään aivan kaikki ne hirveimmät (ja juuri siksi parhaat!) kappaleet.
Tanssimisen jälkeen on aina hiki ja hymyilyttää.

 

Siisti, viihtyisä koti:

Uskon, että valtaosa meistä viettää kotona enemmän aikaa tähän pimeään vuodenaikaan.
On siis aika tärkeää, että koti on paikka jossa viihtyy, ja jossa on hyvä ola. Että koti olisi paikka, joka antaa – ei vie – energiaa.
Siisti ja viihtyisä koti onkin yksi tärkeimmistä asioista oman hyvinvointini kannalta.
Rakastan olla ihan vaan kotona, etenkin tähän aikaan vuodesta –  mutta vain sillon kun kotona on siistiä ja järjestys vallitsee. Siedän sotkua silloin (sitä täytyy sietää, jos taloudessa on lapsi, joka rakastaa majojen ja temppuratojen rakentamista ja jonka leikit levittäytyvät aina aivan jokaiseen asunnon huoneeseen), jos sen pohjalla on puhdas ja hyvässä järjestyksessa oleva koti.
Jos kotona on kaaos, niin sama tilanne vallitsee myös pään sisällä. Kaaos taas vie hirveästi energiaa.

Olen sellainen, että siivoan vähän koko ajan, niin että näennäisen siistiä on – mutta usein esimerkiksi kaapit ja laatikot voivat kätkeä sisäänsä mitä ihmeellisimpiä asioita. Pari viikkoa sitten tyhjensin aivan jokaisen asunnosta löytyvän kaapin ja laatikon. Heitin pois tai kierrätin kaiken sen, mitä me emme enää tarvitse (vaatteet tosin kannoin vaan kellarikomeroon odottelemaan sitä maagista hetkeä, kun joku tulee ne hakemaan, hinnoittelee ja myy puolestani mutta haluaa kuitenkin lahjoittaa kaikki myydyistä tuotteista saadut rahat minulle…) ja nyt mieli on aivan uudella tavalla rauhallinen täällä kotona. Myös siisteyttä on helpompaa pitää yllä, kun kaikille tavaroille on omat, selkeät paikkansa.

Usein myös esim.tavaroiden paikan vaihtaminen, pölyjen pyyhkiminen, lakanoiden vaihtaminen ja maton tuulettaminen tai sen siirtäminen toiseen huoneeseen – tekee kodin fiilikselle saman.

 

Ihmiset:

Usein tähän aikaan vuodesta vetäydymme enenevissä määrin koteihimme. Kun kuudelta iltapäivällä tuntuu jo ihan keskiyöltä – tulee harvemmin enää iltaisin lähdettyä mihinkään. Suosittelen sitä kuitenkin ihan jokaiselle – mene, lähde ja tee – vaikka kävelylle, ja soita samalla ystävälle (ellet ole kuin minä ja vihaa puhua puhelimessa…) En tiedä mitään, mistä saisin samalla tavalla energiaa, kuin kohtaamisista ja toisista ihmisistä.

Eron jälkeen ystävien rooli elämässä on kasvanut ihan älyttömästi. Suhde moneen vanhaan ystävään on syventynyt ja parantunut,  ja heistä on tullut tiivimpi osa meidän arkea. Elämään on tullut myös uusia ihmisiä. Todella pitkään ajattelin, että elämäni ihmisten kiintiö on jo täynnä – mutta kuinka väärässä olinkaan. Nyt tuntuu siltä, että elämään mahtuu ja siellä on tilaa ihan loputtomasti uusille kohtaamisille, keskusteluille ja ihmisille. Kaikista ihmisistä ei tarvitse tulla ystäviä, mutta aivan jokainen kohtaamani ihminen, jonka kanssa olen jakanut keskustelun tai hetken on tuonut elämääni lisää.

Harrastukset:

Mikäli järjestän viikkoni niin, että aivan jokaisella viikolla on yhtenä tai kahtena päivänä jotain, mitä odotan erityisen paljon.
Elän tällä hetkellä sikäli harvinaisen onnekasta aikaa, että aivan jokaisessa viikon päivässä on jotain, mitä odotan erityisen paljon. Vaikka ei oikeastaan edes tapahtuisi mitään, odotan uutta päivää innolla sillä elän ajatuksessa, että mitä tahansa voi tapahtua (ja aika usein tapahtuukin). Mutta – tiedän, että tulee myös niitä toisenlaisia aikoja ja päiviä, jolloin ei huvittaisi ehkä nousta lämpimien peittojen alta. Niitä hetkiä, kun pimeys uuvuttaa, eikä oikeen missään tunnu olevan mitään mieltä.
Silloin on tärkeää järjestää itselleen asioita, joissa on mieltä.

Tällaisia asioita voi olla vaikka joku mieluinen urheiluharrastus. Sovi ystävän kanssa, että käytte joka tiistai pelaamassa vaikka sulkapalloa. Varatkaa vuorot etukäteen, jolloin asia ei jää vain ilmaan roikkumaan.
Tai aloita jokainen viikko niin, että käyt maanantaisin pitkällä kävelylenkillä kaverin kanssa, tai sovi illallistreffit keskelle viikkoa.
Viikot vierivät nopeasti, kun päivissä on mahdollisimman paljon sellaista, josta nautit ja saat voimaa.
Itse ajattelin palata tänä talvena vanhan lumilautaharrastuksen pariin. Eikä ajatus talvesta tunnu enää ollenkaan niin ankealta, kun on jotain uutta, mitä odottaa.

Kaupallisessa yhteistyössä Oatlyn kanssa

 

Ollessani lapsi kylmä maito oli suunnilleen parasta mitä tiesin. Join sitä janoon, nälkään, pullan ja leivän kanssa, jokaisella aterialla, kaakaojauheeseen sekoitettuna iltaisin, ja muroihin kaadettuna aamuisin. Join maitoa kotona, koulussa ja kavereilla.
Maito oli olennainen osa päivittäistä ruokavaliota. Ja miksi en olisi juonut? Maitohan oli terveellistä ja kaikin puolin hyväksi ihmiselle.

Maito vahvistaa luustoa. Se symboloi terveyttä, vahvuutta ja voimaa. Maidonjuontia ja sen tärkeyttä mainostettiin koulujen ja terveysasemien käytävillä julistein, ja se mainittiin varmasti aina, kun puhuttiin terveellisestä, monipuolisesta ja ravitsevasta ruokavaliosta. En muista että minkään toiseen elintarvikkeen tärkeyttä olisi omassa lapsuudessani korostettu samalla tavalla, kuin maidon.

Suomeen perustettiin maitopropagandatoimisto 1929. Tuolloin elettiin melko karuja aikoja, ja erityisesti lapset mutta myös osa aikuisista kaipasi lisää ravintoa ja energiaa. Tuohon tarkoitukseen ravintorikas lehmänmaito sopi loistavasti. Maitopropagandatoimiston tarkoituksena oli tarjota tietoa maitotuotteista, edistää niiden laatua, mutta ennen kaikkea: saada ihmiset juomaan enemmän maitoa. Myös Suomen valtio oli mukana tukemassa hanketta parhaansa mukaan.

Maitopropagandatoimistoa ei enää ole, mutta lehmänmaidolla on edelleen merkittävä jalansija kouluissa. Tukeakin se edelleen saa, nykyään sen tosin jakaa Suomen valtion sijaan EU, ja sitä kutsutaan koulumaitotueksi. Sitä maksetaan jopa 0,36€/l, mikä on aika merkittävä summa etenkin, kun otetaan huomioon kuinka tiukalla budjetilla koulut sinnittelevät saadakseen kasaan terveellisen kouluaterian. EU on myös mukana rahoittamassa erilaisia koulutushankkeita, joiden tarkoituksena on lisätä koululaisten tietämystä maidosta ja maidontuotannosta, joiden tarkoituksena taas on – noh, saada ihmiset juomaan enemmän maitoa.

Mutta onko kaikki se mitä me olemme maidosta oppineet, tai mitä edelleen lapsille ja nuorille opetetaan – ihan totta?

Viime viikolla n.250 000 kotitaloutta sai postin mukana Oatlyn tekemän Maitomyytit- kirjasen, joka nimensä mukaisesti pureutuu maidon ympärillä elävien myyttien todenperäisyyteen. Se mikä oli totta ja tarpeen vaikkapa kuusikymmentä vuotta sitten, ei välttämättä ole sitä enää tänä päivänä. Faktojen tarkastelu tulee tarpeeseen. Oatlyn, ja tämän kampanjan tarkoituksena onkin ensisijaisesti herättää keskustelua, ja siirtää maitokeskustelua faktapohjaisempaan suuntaan.

Maidon terveysvaikutuksista ja hyvää tekevistä ominaisuuksista puhutaan kyllä paljon, mutta se mistä ei puhuta ollenkaan tarpeeksi on maidon ilmastovaikutukset. Keskivertosuomalainen juo n.360litraa maitoa vuodessa, mikä on itse asiassa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomen kokonaismaidonkulutus vastaa n.2,5 miljoonaa tonnia kasvihuonekaasuja joka vuosi. Helpommin ymmärrettävässä muodossa tuo vastaa 939 946 edestakaista lento Helsingistä Thaimaahan.
Mistä ihan vähäpätöisestä asiasta ei siis ole kysymys.

Tähän mennessä me tiedämme jo, että kasvipohjaiseen (tai edes kasvipohjaisempaan ruokavalioon siirtyminen on yksi merkittävimmistä ilmastoteoista minkä yksittäinen ihminen voi tehdä. Kasvipohjaisen ruokavalion trendi kasvaakin koko ajan. Mutta nyt jos esimerkiksi koululainen haluaisi juoda koulussa jotain muuta kuin maitoa – olisi vaihtoehtona vesi. Kasvava lapsi ja nuori kuitenkin tarvitsee hyviä rasvoja, kalsiumia ja D-vitamiinia. Niitä ei vedestä saa, mutta useimmista kasvipohjaisista juomista kyllä. Eikö olisi siis ihan järkevää, että ne olisivat kouluissa se mahdollinen vaihtoehto silloin, kun ei syystä tai toisesta halua juoda lehmänmaitoa? Nykyään siihen, että saisi koulussa valita juomakseen kasvipohjaisen juoman tarvitisisi jonkin sortin todistuksen, ja tällöin kyseessä olisi ”erityisruokavalio” mikä on tietysti vähän erikoista, kun valta-osalla syy valita kasvipohjainen tuote on ilmastossa, ei ruokarajoitteessa.

Kävimme reilu vuosi sitten lapsen kanssa ravitsemusterapeutilla. Alba on ollut aina varsin valikoiva syöjä, ja välillä on huolettanut että saakohan hän syömästään ruoasta kaiken tarvitsemansa. Olin ennen tuota käyntiä pitänyt kahden viikon ajan kirjaa lapsen syömisistä. Oikeastaan ainoa asia, mistä ravitsemusterapeutti oli lapsen ruokavalion suhteen huolissaan oli se, että käytämme lehmänmaidon sijaan kaurajuomaa. Sain pitkällisen luennon maidon hyvää tekevistä ominaisuuksista ja siitä, kuinka tärkeä se kasvavalle lapselle on. Minua muistutettiin siitä, kuinka tärkeää kalsium ja proteiini ovat. Tiesin, ja kerroinkin, että kalsiumia on siihen kaurajuomaan kyllä lisätty, ja proteiinia lapsi saa todennäköisesti riittävästi ilman sitä lehmänmaitoakin. Silti käynnin jälkeen jäi olo siitä, että olin jotenkin epäonnistunut täyttämään lapseni tarpeet ja laiminlyönyt jotain todella perustavanlaatuista. Ajattelin, että kyllähän tämä ihminen ravitsemuksen ammattilaisena tietää minua paremmin, mitä lapseni ravinnokseen tarvitsee.
Ette ehkä ylläty kun kerron, että menimme maitohyllyn kautta kotiin.

Edelleen törmään usein argumentteihin siitä, kuinka kaurajuomasta ei saa riittävästi proteiinia tai kalsiumia. Jälkimmäistä tuotteeseen on lisätty, mutta on totta että proteiinia se ei sisällä yhtä paljon kuin lehmänmaito. Proteiinia saa kuitenkin yllättävän monista ruoista (palkokasvit, kikherne, pavut ja linssit, kvinoa, pähkinät mm.). Kohtalaisen monipuolisesti syövän ihmisen on lähes mahdotonta saada ruokavaliostaan liian vähän proteiinia, joten siitä en olisi kovinkaan huolissani.

On kuitenkin selvää, etteivät nämä asiat ole koskaan mustavalkoisia. Harvoin mikään vaihtoehto on pelkästään ja yksiselitteisesti hyvä, tai vastaavasti huono. Omia valintojani juuri nyt ohjaa kaikkein voimakkaimmin ilmastolliset syyt. Pyrin tekemään arjessani mahdollisimman kestäviä valintoja. Suomalainen maito tuottaa 327% enemmän kasvihuonekaasuja kuin ruotsalainen kaurajuoma (kuljetukset mukaanluettuna) ja se on jo yksin on itselleni riittävä syy valita se kasvipohjainen vaihtoehto eläinperäiselle niin usein kuin se on mahdollista.

Moni perustelee eläinperäisten tuotteiden käyttämistä myös sillä, etteivät kasvipohjaiset tuotteet maistu samalta kuin ne eläinperäiset. Monista varmasti tuntuu etteivät ne ole koostumukseltaan tai maultaan yhtä hyviä.
Itse uskon, että kysymys on kuitenkin enemmän tottumuksesta, kuin mistään absoluuttisesta totuudesta.
Vaikka elämäni ensimmäiset 20 vuotta rakastin maitoa ja kermaa. Käytin molempia siekailematta ja aivan kaiken kanssa, niin nykyään en oikeastaan pysty juomaan kumpaakaan sellaisenaan edes tilkkana kahvin seassa.
Asioihin tottuu, ja alkuun oudoilta tai vierailta tuntuvista asioista – voikin tulla uusi normaali.

Paljon keskustelua heräsikin niiden maanantaina instagramissa tekemieni julkaisujen jälkeen (palaan niihin tulleisiin kommentteihin tarkemmin ensi viikolla), mutta edelleen olisi mukavaa kuulla teidän ajatuksia aiheen tiimoilta? Vai herättääkö tämä maitomyytit-kampanja teissä niitä? Vai onko tämä kaikki tieto teille jo ihan tuttua kauraa (eh eh)?