Tuntuupa hassulta kirjoittaa tänne. Edellisestä kerrasta on liki kaksi kuukautta, joka on aivan takuulla pisin aika koskaan.

Tuona aikana olen kuitenkin ollut harvinaisen aktiivinen instagramissa, enkä ole saanut ainoatakaan kysymystä siitä milloin blogi taas päivittyy.

Aina toisinaan miettii, että onko tässä koko blogihommassa enää mitään mieltä. Tänne postauksen tekeminen vie huomattavasti enemmän aikaa ja on jotenkin suuremman kynnyksen takana kuin vaikkapa instagramiin storykimaran tekeminen. Täällä kommenteja saa harvakseltaa, instassa niitä tulee kymmeniä päivittäin. Oon sanonutkin usein, että vuorovaikutus ja kaikki ne keskustelut joita oon saanut, mulle tuntemattomien, ihmisten kanssa käydä ovat ehdottomasti parasta koko tässä hommassa.

Aina kuitenkin huomaan tulevani siihen lopputulemaan, että haluan kuitenkin yhä edelleen kirjoittaa myös tänne. Storyssa en osaa olla samalla tavalla auki kuin täällä. Siellä näen heti ketkä ovat juttuni nähneet, täällä voin elää illuusiossa että kukaan ei näitä edes lue.

 

 

Mitä kahdessa kuukaudessa on tapahtunut?

Ei juuri mitään, ja tavallaan kokonainen elämä. Olen ihan eri paikassa, kuin olin kaksi kuukautta sitten. Kesä oli ihana, mutta olin todellisissa vaikeuksissa yksin olemisen kanssa. En osannut sitä. Olen koko elämäni ollut jollekin jotakin, ja unohtanut olla jotain erityistä itselleni. Olin kadottanut paljon itsestäni suhteiden varrelle, ja sen kadotetun etsiminen on ollut oikeasti työlästä ja paikoin kivuliastakin.

Samaan aikaan kun halusin olla yksin – janosin sitä, että saisin olla jollekin toiselle se erityisin. Koin usein, etten ole tarpeeksi – ellen ole sitä ensin jollekin toiselle. Ja sehän on ihan täysin vinksahtanut ajatus.

Nyt, kahdeksan kuukautta eron jälkeen, alan olla sellaisessa tilassa että yksin oleminen tuntuu luonnolliselta, hyvältä ja oikealta. En haluaisi olla mitään yhtään kenellekään. Nautin vapaudesta ja kasvusta – itseeni tutustumisesta.

Tuntuu, että elämään on löytänyt niin paljon hyvää viimeisten kuukausien aikana. Nauran enemmän kuin aikoihin, olen huolettomampi, vapaampi, varmempi ja tasapainoisempi (uskon, että tähän vaikuttaa myös e-pillereiden lopettaminen – mutta siitä voisin kirjoittaa joskus ihan oman postauksensa).

Olen viimeiset vuodet uskotellut itselleni olevani ihminen, joka viihtyy lähinnä kotona ja jonka sosiaaliset voimavarat hupenevat hetkessä – ja nyt alan tajuta, etten todellakaan ole sellainen. Voimaannun kohtaamisista, ystävistä, aktiivisuudesta, menemisestä ja tulemisesta. Olen ihan pienestä saakka ollut sellainen: jatkuvasti ihmisten ympäröimänä, menossa johonkin tai tulossa jostain. Nauttinut olostani kaikkein eniten juuri niin – olin vain piilottanut sen osan itsestäni johonkin, sillä se tuntui tarpeelliselta tietyissä suhteissa tai elämänvaiheissa.

Nyt tuntuu siltä, kuin olisin palannut takaisin kotiin (kornia, tiedän). Löytänyt taas itseni luo. Ja hitto vie, että se tuntuu hyvältä.

Edelleen on hetkiä ja päiviä, jolloin yksinäisyys tuntuu hankalalta, mutta sellaisia päiviä on aina ollut – suhteessakin. Enkä enää muserru niiden tunteiden painon alla.

Tällä hetkellä elämässä on paljon keveyttä, iloa, luottamusta ja rakkautta.

Ja sitä naurua.

Sen paluusta oon ollut ehkä kaikkein onnellisin.

 

Jenni kirjoitti noin kuukausi sitten postauksen otsikolla Elämäni ihanin kesä.
Silloin tunsin ensimmäistä kertaa ihan kevyesti, että ehkä minun kesänikin on lopulta juuri tuollainen.
Kaikkien aikojen.
Ja nyt voin sanoa, että juuri sitä se on ollut.
En olisi vielä kesäkuussa uskonut sanovani näin, mutta olen niin hyvilläni kaikesta tapahtuneesta ja olleesta, etten muuttaisi mitään vaikka saisin.
En yksiäkään itkuja, ahdistuksesta unettomia öitä, raastavaa ikävää – en ottaisi pois mitään. Sillä juuri sen kaiken läpikäyminen on tuonut tähän: rauhaan ja tyyneyteen, sellaiseen sopuun itseni kanssa, mistä olen aiemmin vain haaveillut.

Ero on pakottanut kohtaamaan kipeitä alueita itsessään, sietämään niitä ja pyrkimään kohti muutosta.
On tuntunut ihanalta huomata, että tilanteet jotka vielä muutama kuukausi sitten saivat aivan tolaltaan, eivät juuri enää aiheuta reaktiota.
Näen ja tunnen, että olen kulkenut pitkälle siitä, mistä lähdin.

On tuntunut älyttömän hyvältä uskaltaa olla rehellinen kaikesta siitä, mitä on tuntenut. Se on tuonut elämään niin voimakkaan tunteen siitä, etten todellakaan ole yksin – että se on kantanut monesti niiden kaikkein hankalampien aikojen yli.

On tuntunut helpottavalta kuulla muilta, että mikään tunne ei ole lopullinen.
Mikään tilanne ei ole lopullinen. Kaikki muuttuu. Aivan kaikki.
Siihen on kannattanut luottaa, sillä jo hetken olen elänyt sitä todeksi.

Mieli on kevyt.
Kun katson, katson eteeni ja näen mahdollisuuksia.
En vilkuile enää taakse ja näe vain sitä mikä on menetetty.
Mieli on samaan aikaa tyyni,  ja ihan hurjan innostunut.

Olen alkanut kyseenalaistaa monia asioita.
Ajatuksia, toimintamalleja.
Haaveita ja toiveitakin.
Alkanut oikeasti miettiä mitkä ajatukset ja toiveet ovat omiani, ja mikä tulee ulkoa.
Kyseenalaistamisen myötä olen vapautunut niin monesta.
Koko elämä tuntuu juuri nyt silkalta vapauden ilottelulta.

Tästä ihan totta tuli kuin tulikin kaikkien aikojen kesä.
Ihanin koskaan.
Kiitos ihmisille, joiden kanssa olen saanut tämän kesän jakaa.

Arki on alkanut.
Se tuntuu pelkästään ihanalta.
Olen sanonut usein, ja toistan taas:
pidän rutiineista.
Siitä, että samat asiat toistuvat päivästä toiseen suunnilleen samaan aikaan.
Kunhan niiden samana toistuvien asioiden välillä on tarpeeksi tilaa myös yllätyksille,
ja suunnittelematta tapahtuville asioille.
Juuri nyt arki on sitä.

Tämä kesä on ollut erikoinen.
Haikea, paikoin vähän vaikea, mutta myös uskomattoman ihana.
Opettavainen.
Tämä kesä on todellakin tuntunut.
Niin hyvässä kuin pahassakin.

Ihanaa tässä kesässä on kaiken muun hyvän lisäksi se,
(kirjoitan siitä hyvästä lisää myöhemmin, liittyy erityisesti niihin asioihin joita olen oppinut itsestäni)
että olen käynyt niin monia hyviä keskusteluja instagramin ykistyisviesteissä ihmisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut.

Erityisesti kuukauden takainen kyselytunti instagramin puolella kirvoitti mahtavia keskusteluja.
Niistä keskusteluista osa ei ole vieläkään päättynyt.

En ehtinyt silloin vastaamaan stoorissa kaikkiin kysymyksiin.
Keräsin kuitenkin talteen sellaiset, joihin ajattelin haluavani myöhemmin vastata ihan kunnolla.
Sellaisia, joihin vastaaminen tuntui silloin liian aikaiselta,
tai kysymyksiä joiden tiimoilta heräsi niin paljon ajatuksia, että niiden änkeminen instagramiin olisi tuntunut
noh, änkemiseltä.
Osa on myös sellaisia, joita on esitetty tämän kesän aikana harvinaisen usein ja siksi haluan niihin nyt näin yleisesti vastata.

1. Haluatko vielä joskus parisuhteen?

Juuri nyt ajattelen, etten halua.
Olen ollut suhteissa melkein tauotta noin 13-vuotiaasta lähtien.
Ero ja yksin oleminen on herättänyt tosi vaikeita tunteita,
sellaisia että niitä on ollut itsessään vaikea kestää.
Ja juuri siksi yksin oleminen on se, mitä kaikkein eniten nyt tarvitsen.
Haluan keskittyä nyt ihan vain itseeni,
kaikkien näiden vaikeiden tunteiden ja niiden juurisyiden selvittämiseen.
Haluan oppia tuntemaan itseni täydeksi, riittäväksi ja onnelliseksi ihan vain minuna.

Mutta.
Pidätän oikeuden muuttaa mieltäni,
jos joskus vuosien itsetutkiskelun ja terapian jälkeen tielle osuu ihminen, jonka kanssa kaikki tuntuu oikealta.

Vielä aikoihin en kuitenkaan ole valmis tai halukas mihinkään pysyvämpään.

Uusi ihmisiä on kuitenkin ollut tosi hauskaa ja virkistävää tavata.

2. Miltä ajattelet sun elämän näyttävän viiden vuoden päästä?

Tää on itse asiassa yllättävän kipeä kysymys,
sillä en tiedä yhtään.
Viimeisten kuukausien aikana melkein kaikki se, mitä olen tulevaisuudelta odottanut 
on mennyt uusiksi.
Olen ajatellut viimeiset viisi vuotta, että haluaisin lisää lapsia
Haluaisin perheen.
Ne olivat tosi selkeitä ja kirkkaita haaveita, tulevaisuuden suunnitelmia.
Nyt oikeastaan mikään ei ole kovin varmaa.

Nyt en enää tiedä haluaisinko lisää lapsia.
Tai haluaisin kyllä, mutta tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta että saisin lapsia jonkun toisen ihmisen kanssa.
Jos päätän hankkia lisää lapsia, niin nyt pidän todennäköisempänä sitä että hankkisin lapsen yksin.
Kaikki on vielä vähän sekaisin, joten juuri nyt en uskalla luottaa oikein mihinkään ajatuksiin/tunteisiin.
Aika näyttää.

Toivon kuitenkin, että seuraavien viiden vuoden aikana olen uskaltanut näyttää kirjoituksiani kustannustoimittajille.
Toivon olevani valmis pilatesohjaaja.
ja ennen kaikkea toivon olevani tyytyväinen elämääni,
itseeni.

3. Pelottaako vanheneminen?

Joo ja ei.
Ulkoisesti vanheneminen ei pelota.
Muutama päivä sitten eräs ystävä järkyttyi, kun kerroin etten ole oikeastaan koskaan käyttänyt silmänympärysvoidetta.
Kuulemma olisi pitänyt aloittaa jo kymmenen vuotta sitten ellei halua ryppyisiä silmänympäryksiä.
Mutta, mä ehkä haluan.
Mä tykkään siitä, että mun silmien ympärillä on ryppyjä.
Musta ne näyttää ihanilta.
Siltä, että oon elänyt.

Mutta,
ihan pieni ahdistus vanhenemisesta on kuitenkin hiipinyt mieleen.
Ehkä siksi, että elämäntilanne on muuttunut,
ja tulevaisuus täytyy hahmotella uudelleen.
Tunnen yhtäkkiä itseni todella paljon vanhemmaksi kuin esimerkiksi vuosi sitten.
Välillä pelottaa, että oon liian vanha jo moneen.
Koen, etten ole siellä missä haluaisin olla.
Tai missä kuvittelin tämän ikäisenä olevani.

Olen kuitenkin usein myös tosi tyytyväinen siihen millaista elämää olen saanut elää.
Tyytyväinen niihin valintoihin joita olen tehnyt, ja mihin ne ovat minut johtaneet.

4. Mitä mieltä olet kauneuskirurgiasta/täyteaineista yms.?

Tää on aika iso aihe, josta on vaikea sanoa kovin lyhytsanaisesti mitään.
Alkuun haluan sanoa, että jokainen tehköön itselleen ihan mitä haluaa.
Se mitä joku toinen tekee omalle ulkonäölleen ei juurikaan kiinnosta.

Mutta.

Se mikä kiinnostaa: luonnollisuus, ja se miltä ikä ja elämä ihmisten kasvoilla näyttää,
ei niinkään se miltä botox ja täyteaineet kasvoilla näyttävät.

En usko, että itse koskaan tulen korjailemaan ulkonäköäni meikkiä enempää.

Joskus tuntuu surulliselta se, kuinka yleisiä erilaiset kausentoimenpiteet ovat
ja se kuinka kriittisesti me peilikuviamme tarkkailemme.
Etsimällä siitä virheitä, joita voisi korjata.

Enkä ole näiden asioiden yläpuolella itsekään.

On asioita, joihin en ole tyytyväinen tai joista poden epävarmuutta,
jotka todella mielelläni vaihtaisin toisiin, jos voisin.
Mutta korjailua enemmän kiinnostaa se, että oppisin pitämään itsestäni sellaisena kun olen.
Hyväksymään ulkonäössäni myös ne asiat, jotka eivät vastaa toiveitani.

Uskon, että se on kestävämpi tie.

Ihoni esimerkiksi on tällä hetkellä (7,5kk e-pillereiden lopettamisesta) hirveässä kunnossa.
Tiedän, että sen saisi kuriin aloittamalla pillerit uudestaan.
En kuitenkaan tee niin, sillä huomattavasti ihon kuntoa tärkeämpää on nyt se, että pää voi hyvin.
Pillereiden kanssa niin ei valitettavasti ollut.
Olen lopettanut pillerit kolmesti aiemminkin,
ja aloittanut ne aina uudestaan juuri tässä kohtaa, sillä en ole kestänyt sitä miltä iho näyttää ja tuntuu.

Nyt se tuntuu ihan toisarvoiselta asialta sen rinnalla,
kuinka hyvältä kaikki muut asiat tuntuvat.

5. Miten erosta selviää?

En ole vielä siellä, että voisin antaa kovin kattavaa vastausta.
Koska en ehkä vielä ole selvinnyt itsekään.
Tosin nyt on jo huomattavasti enemmän niitä päiviä, jolloin olen onnellinen.
Iloinen uudesta elämäntilanteesta, ja kaikesta uudesta.
Mutta edelleen aina toisinaan suru vaanii jossain hiljaisessa hetkessä,
ja vie hetkeksi mukanaan.
Ei kuitenkaan enää sellaisella voimalla kuin aiemmin,
eikä ollenkaan niin syvälle.
Mutta vie kuitenkin.

Tässä kuitenkin muutamia asioita, jotka ovat helpottaneet omaa prosessiani:

Luotta siihen, että siitä selviää.

Uskalla kohdata kaikki ne vaikeat tunteet mitä tilanne herättää.

Katkaise yhteys entiseen kumppaniin.
Voi tuntua helpolta nojautua surussa siihen henkilöön, joka on kaikkein tutuin.
Mutta se on surkea ajatus.
Rämmin suossa niin kauan kun pidimme yhteyttä,
ja näimme toisiamme.
Kaikki muuttuu helpommaksi heti, kun yhteydenpito harvenee/loppuu.
Kannattaa myös lakata seuraamasta entistä kumppania somessa,
ehkä jopa tämän ystäviä.
Voi kuulostaa lapselliselta, mutta helpottaa asian yli pääsemistä ja unohtamista huomattavasti,
kun toinen ei yllättäen ja pyytämättä hypi silmille puhelimen näytöltä.

Mene ja tee. 

Itke. Puhu.

Älä jää yksin.

Haaveile. 

Liikuta kehoasi. Hikoile. Tanssi. 

Kokeile jotain uutta.
Jotta se aukko, jonka toinen ihminen poistuessaan jättää ei tuntuisi niin suurelta
kannattaa elämään päästää tilalle jotain uutta.
Jotain josta nautit, saat voimaa, energiaa ja iloa.

Tee itsellesi ihania asioita.

Kuuntele musiikkia, josta tulee hyvä mieli. 

Tee asioita, jotka tekevät onnelliseksi. 
Tämän neuvon sain niin monelta, ja se tuntui alkuun todella rasittavalta,
sillä pahimman surun keskellä sellaisia asioita ei oikein tuntunut olevan.
Paras lääke silloin oli ystävien seura, ja se että sovimme etukäteen että erosta ei puhuta sanaakaan.
Tuntui helpottavalta saada päiviin sellaisia tunteja, jolloin ei ajatellut koko asiaa.
Tai ei ainakaan puhunut siitä.
Huomasin, että maailma pyörii radallaan.
Tietyt asiat ovat  ehkä muuttuneet,
mutta tosi moni asia on kuitenkin pysynyt ihan ennallaan.

Pidä kirkkaana mielessä se, miksi ero tapahtui.
On tosi helppoa hairahtua muistelemaan vain kaikkea suhteessa ollutta hyvää,
kaivata sitä.
Mutta kannattaa oikeasti muistuttaa itseään myös niistä asioista, jotka suhteessa oli pielessä.
Olen yrittänyt luottaa siihen, että tiesin mitä tein kun halusin erota.
Olin miettinyt asian valmiiksi, se ei ollut mikään päähänpisto, vaan pitkän harkinnan tulos.
Ja aina niinä hetkinä kun toista on kaivannut kaikkein kipeimmin,
ja olisi tehnyt mieli perua koko ero –
olen muistuttanut itseäni siitä, että asiaa ei tarvitse enää miettiä.
Menneisyyden minäni on tehnyt sen työn ja päätöksen jo puolestani.
Ero oli tarpeellinen, oikea ja hyvä ratkaisu.
Jossittelulle ei kannata antaa sijaa.

Tapaa uusia ihmisiä
En missään tapauksessa suosittele ryntäämään uuteen suhteeseen heti edellisen päätyttyä.
En ajattele, että paras tapa päästä yli jostakin on tavata joku toinen.
Meidän erosta on nyt pian kuusi kuukautta,
ja meni varmaan viisi ennen kuin edes huvitti puhua kenellekään.
Nyt uusien ihmisten tapaaminen tuntuu hauskalta, virkistävältä.
mutta ei kuitenkaan siltä että varsinaisesti tarvitsisin sitä.

Luota siihen, että parempaa on luvassa

sillä se on aika varmaa.

 

Ihan ensimmäiseksi,
kiitos.
Jokainen viesti, kommentti ja myötätuntoinen ajatus edelliseen postaukseen liittyen,
on otettu täällä kiitollisena vastaan.
On tuntunut ihan hirveän hyvältä nähdä taas niin kirkkaasti se,
että me ihmiset ollaan toisiamme kohtaan pääsääntöisesti tosi hyviä.
Tahdotaan toisillemme hyvää.

Pari viimeistä päivää on tuntunut siltä, että pahin on takana.
Ihan samalta on tuntunut tosin aiemminkin.
Eikä pahin ollut takana.
Mutta ehkä suru onkin sellainen.
Elää,
aaltoilee,
muuttaa muotoaan
pysyttelee välillä poissa, jättää tilaa muille tunteille.
Palatakseen taas sopivaksi katsomallaan hetkellä
muistuttamaan itsestään ja siitä mitä on saanut kokea.

Ja se on ihan okei.

Ei ole ollenkaan sellainen olo, että olisi kiire mihinkään.
Ehjäksi,
valmiiksi.
Unohtaneeksi.

 

Parisuhde, ja erityisesti siis se toinen osapuoli, toi meidän arkeen ihan valtavasti iloa ja naurua.
Sen poissaolo on tuntunut.
Ja sitä on ollut välillä vaikea kestää.

Ikään kuin arkeen olisi ilmestynyt tyhjyyttään ammottava valtava kuilu, jonka äärellä tuntui siltä että en ikinä voisi itse täyttää sitä.

Nyt,
ihan muutamina viime päivinä on alkanut tuntua siltä,
että se toisen jättämä tyhjiö ei ole enää niin ammottava.
Tuntuu, että hiljalleen alan osata täyttää, ainakin osan siitä.
Olen alkanut liikkua sellaisella tavalla joka tuntuu mukavalta.
Padelia ja pilatesta.
Pieniä (ja salaisuus  piilee nimenomaan tuossa pieni- sanassa) juoksulenkkejä,
ehkä päiväkodille ja ehkä takaisin kotiin.
Olen uinut melkein joka päivä.
Olemme aina tanssineet. Alban kanssa kotona paljon, mutta nyt teen sitä usein myös  ihan yksin.

Olen kirjoittanut enemmän,
kuvannut enemmän.
Olen alkanut säästää rahaa.
Katsella meille ihan (varovaisesti vasta) omaa kotia.
Olen alkanut laittaa enemmän ruokaa
ja
miettiä, mitä minä oikeasti tältä minun elämältäni haluaisin.

Olen nähnyt ystäviä.
Lauantaina vietimme Sofin kanssa Täydellistä Kesäpäivää.
Söimme pizzaa Suomenlinnassa,
joimme olutta kuumiksi paahtuneilla kallioilla.
Tapasimme lisää ystäviä,
kävimme Siltasen ja Holidayn terasseilla.
Vielä yhdeltä yöllä oli kuuma.
Ihan kuin olisimme olleet jossain muualla kuin Helsingissä.

Sunnuntaina vähän kärvistelin lauantain oluita ja sitä yhtä GT:tä.
Mutta vain sen verran, ettei se vähentänyt edellisen illan hohtoa ollenkaan.

 

Eilenkin koti oli täynnä ystäviä.
Juhlimme yhtä rakasta, pian äidiksi tulevaa ystävää.
Tuntuu että ihan juuri olin koko ystäväporukan ainoa äiti.
Ja nyt, ihan yhtäkkiä valtaosa on äitejä, tai tulossa äideksi.
Koko ajan tunnen itseni vähemmän ja vähemmän yksinäiseksi äitiydessäni,
vaikka tismalleen samaa elämäntilannetta ei kukaan ystävistäni jaakaan.
(mistä olen siis pelkästään hyvilläni)

 

Tämän viikon jälkeen jäämme neljäksi pitkäksi viikoksi kesälomalle.
Suunnitelmia noiden viikkojen varalle on tasan kolme:

1.Mökki
(Alban suurin unelma juuri nyt on päästä mummon kanssa uimaan ja papan kanssa kalaan. Hyviä unelmia sanon minä)

2.Muutama päivä Naantalissa Alban kanssa kahdestaan.
Ihan kuten viime kesänäkin.

3.Viikonloppu Hangossa ystävien kanssa.

Suunnitelmia on siis ehkä 1,5 viikolle.
Loput 2,5 viikkoa ajattelin tehdä juuri sitä mikä kulloinkin sattuu huvittamaan.
Uin mahdollisimman usein, pyöräilen mahdollisimman paljon.
Ja jaan mahdollisimman monta hetkeä  muiden ihmisten kanssa.

 

Ihanaa tässä kaikessa uuteen opettelussa ja vanhasta luopumisessa on ollut se,
että ensimmäistä kertaa koskaan en ole halunnut jäädä surun kanssa yksin.
Olen oikeastaan aina ollut sellainen,

etten juuri puhu ongelmista tai vaikeista asioista muille.
Käsittelen asiat yksinäni, ja palaan ihmisten seuraan sitten kun on taas hyvä olla.

Nyt en ole tehnyt niin.
Olen puhunut, puhunut ja puhunut.
Mennyt ja tehnyt vaikka olo ei aina olisikaan ollut se paras mahdollinen.
Ja aivan jokainen kerta se on kannattanut.

Ja kas näin,
alan tajuata etten ole minkään sellaisen asian, piirteen tai tavan vanki,
jota olen uskotellut itselleni olevani.
Olen joustava.
mukautuva
ja alati muuttuva.
Voin muuttaa ja murtaa huonoksi todettuja kaavoja,
toimia jatkossa ihan toisin.
Minun ei tarvitse olla se joka olen aina ollut.
Voin ja saan uudistua ja muuttua.
Sen oivaltaminen on ollut tosi vapauttavaa.

Mahdollisuudet aivan kaikkeen on olemassa.

Tästä tulee hyvä kesä.
Haikeuden sävyttämä ehkä,
mutta kuitenkin todella hyvä.