Sälekaihtimien takaa on muutamana aamuna paljastunut pilvistä raskas taivas. Ja kaikki tämä poikkeuksellinen on tuntunut heti aavistuksen hankalammalta kestää.

Olemme olleet kotona, tapaamatta ketään tai käymättä missään maaliskuun 12.päivästä saakka. 21 päivää siis. Ei voi tietää varmaksi tuleeko tämä kolme viikkoa olemaan pitkä aika, vai onko tämä ollut vain alkua. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä. Ehkä vielä koskaan aiemmin en ole osannut elää näin tukevasti päivää kerrallaan.

On tuntunut yllättävän kivuttomalta luopua suunnitelmista, tyhjentää kalenteria ja kellua hetkessä. Ei ole muuta kuin tämä päivä.

21 päivää on mennyt helposti. Aika on tuntunut pitkältä ja vanuvalta, ja olen ollut siitä hyvilläni. Moni jakaa somessa vinkkejä siihen kuinka ajan saisi kulumaan nopeammin. En minä halua että aika kuluisi nopeammin. En ole koskaan halunnut (paitsi silloin kun odotan ruokaa uunista tai lähettiä ovelle). Haluan ajan matelevan, jotta saan siitä kiinni. Voin hyödyntää sen. Ja juuri siltä on nyt tuntunut. Olen saanut ajasta kiinni.

Olen ollut toiveikas ja toimelias kaikki nämä 21 päivää.

Tämän poikkeustilan kaksi ensimmäistä viikkoa muuttoa piti kiireisenä. Piti käydä koko omaisuus läpi, pakata se laatikoihin, kasseihin ja nyssäköihin. Siirtää omaisuus kolmeen eri osoitteeseen, neljänä eri päivänä. Piti purkaa, lajitella ja järjestellä. Tai oikeammin sai tehdä niin. Nyt ollaan viikko asuttu kodiksi tätä uutta asuntoa, ja nyt toimettomuus alkaa tuntua. Kaikki kaapit ovat siistejä, missään ei ole mitään ylimääräistä. Ikkunat on pesty, kaapit ja lattiat kuurattu. Tekemistä saa ihan tosissaan keksiä. Toisaalta, olen yrittänyt opetella että ihan vain oleminenkin on ihan okei.

Ystäviä on ikävä. Sitä, miltä koti tuntuu silloin ja sen jälkeen kun se on ollut täynnä rakkaita ihmisiä. Kaipaan perhettä, peli-iltoja ja laitepilatesta ja omaa aikaa. Mutta samaan aikaan, nautin tästä poikkeuksellisesta ajasta kun saadaan viettää näin paljon aikaa yhdessä perheenä.

Erityisen paljon nautin tästä uudesta kodista, joka on ehkä kaunein asunto missä olen koskaan asunut. Harmaat lautalattiat, leveät ikkunalaudat ja ikkunoista avautuvat näkymät Torkkelinmäen kattojen ylle. On helppo pysyä kotona silloin, kun ei edes haluaisi olla missään muualla.

Miten teillä menee?

Päivät tuntuvat pitkiltä, pysähtyneiltä
Tunnelma on merkillinen.
Sen tuntee, että jotain on nyrjähtänyt sijoiltaan.
Että koko maailma seisoo eteiskäytävässä ja odottaa.
Eikä kukaan oikein tiedä mitä odottaa.

Mieli on kuitenkin valoisa, ainakin toistaiseksi.  Taivun normaalissa, tavallisessa elämässä usein murehtimiseen. Pelkään asioita, jotka eivät todennäköisesti koskaan osu kohdalle.
Mutta nyt, en pelkää.
En tunne ahdistusta. Eikä se tarkoita, että väheksyisin tilannetta, en ottaisi sitä tosissani. Päinvastoin.
Nyt kuitenkin, ihan yhtäkkiä, osaankin elää todeksi lauseen asioiden murehtiminen ei muuta niiden lopputulemaa.
En tiedä mitä on tulossa, joten yritän olla murehtimatta.
Yritän pitää yllä toivoa ja uskoa. Nähdä valoa ja iloa tässäkin tilanteessa, sillä sitä on edelleen paljon.
Annan itselleni luvan olla onnellinen ja toiveikas, koska juuri nyt sille on mielestäni suurin tarve.

Torstain jälkeen emme ole tavanneet ketään, emmekä käyneet missään. Jos ei päivittäistä ulkoilua lasketa.
Pesemme käsiä, ja tilaamme ruoan kotiin.

Ikkunat on pesty, samoin sohvanpäälliset ja matot.
Lattiat on kuurattu ja kaapit siivottu.
Olemme muotoilleet ja maalanneet savea.
Arvaa Kuka?:a on pelattu noin 70 kierrosta.
Tänään tanssimme J. Balvinin Ginzan soidessa repeatilla varmaan tunnin.
Olemme katsoneet luontodokumentteja ja lukeneet kirjoja.
Olen löytänyt uutta musiikkia, mutta ennen kaikkea vanhoja, unohdettuja lemppareita (CHVRCES ja LP)
Töitä teen, kun lapsi nukkuu tai on keskittynyt leikkeihinsä.

Emme vielä tiedä kuinka pitkään elämä tulee olemaan tällaista. Ymmärrän olevani etuoikeutettu, että voimme tehdä tällaisia ratkaisuja; voin tehdä töitä kotoa, voin pitää lapsen kotona.
Voimme tilata ruoan ravintolasta, ja meillä on mahdollisuus tukea naapuruston pieniä yrityksiä.

 

Lähipiirissäni on niin riskiryhmään kuin yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiin ammatteihin kuuluvia ihmisiä. Tunnen ihmisiä, joiden elanto ja elämäntyö on vaarassa tämän poikkeustilan vuoksi. Ja ymmärrän kirkkaasti sen että vaikka tämä kriisi koskettaakin ihan meitä kaikkia, niin toisille se kosketus on huomattavasti toisia hellempi, helpompi kestää.
Ja se ajatus on ehkä juuri nyt kaikkein vaikeinta kestää.

Tuntuu turhamaiselta, ja jotenkin väärältä puhua mistään kevyestä ja kivasta, kun koko maailma on hädissään.
Mutta samaan aikaan se tuntuu kuitenkin tärkeältä.

Juuri nyt olen niin kiitollinen lapsesta, joka niin konkreettisesti todistaa sen että elämä jatkuu.
Elämä jatkuu nyt. Tämän epätietoisuuden keskellä.
Ei vasta sitten kun tämä kaikki on ohi.

Tuntuu, että moni viime aikojen teksteistä on ollut jotenkin raskas. Asiapitoinen, tai muuten vaan tymäkkä. Nyt tekee mieli ottaa postauksen verran vähän iisimmin.

Mä mietin muutama päivä sitten sitä millaisen kuvan musta somen perusteella saa. Selasin omaa feediä, joitain vanhempia stooreja ja blogipostauksia ja tulin siihen tulokseen että somen perusteella vaikuttaa siltä, että a) olen aina kotona b)mulla ei oo yhtään ystävää c)ollaan Alban kanssa _aina_ kahdestaan d)oon aika kuivakka ja asiallinen tyyppi e)koko ajan on joku hätänä/huonosti f)tykkään omasta naamastani, sillä jaan siitä kuvia aika ahkeraan.

Siinä se.

Eikä tuolla oikeastaan mennä hirveästi pieleen. Kaikki muu pitää aika lailla paikaansa paitsi se, että mulla ei oo yhtään ystävää (on mulla. Useampikin. Mutta en oikeastaan koskaan roiku puhelimella silloin kun vietän aikaa niiden kans. Mikä on vähän sääli, koska olis ihanaa, että niistä hetkistä jäisi muistoja muuallekin kuin mun seulan tavoin vuotavaan muistiin). Ainiin ja sekään ei ehkä pidä ihan paikkaansa, että olisin asiallinen ja kuivakka tyyppi, en oo – vaikka saatan sellaiselta äkkiseltään vaikuttaakin.

Kiinnostaisi ehkä vähän tietää millainen kuva teillä on musta somen perusteella. Mutta tiedän, ettei kukaan jaksa sellaisia miettiä, joten jätän kysymättä.

Me päätettiin jättäytyä omaehtoiseen karanteenin tänään ainakin seuraavan viikon ajaksi, ja se tuntuu oikeastaan aika kivalta. Ei tietenkään tämä vallitseva tilanne (on huoli riskiinryhmään kuuluvista, terveydenhuolon kanto- ja sietokyvystä, niistä ihmisistä jotka terveydenhuollon parissa työskentelevät, ja vähän myös huoli peruuntuneista töistä ja mahdollisista muutoksissa omassa taloudessa), vaan se että on vihdoinkin aikaa toisillemme, aikaa pysähtymiselle.

Mulla on rauhallinen ja luottavainen olo.

Nyt käperryn mun perheen kanssa sohvalle.

Rauhallista perjantaita ja viikonloppua myös sinne. Pidetään huoli itsemme lisäksi myös toisistamme.

Kaupallinen yhteistyö: WSOY

 

Luin reilu vuosi sitten Kristin Hannahin Satakielen, joka oli lukukokemuksena järisyttävä. Samanlainen kuin joskus lapsuudessani,  kun luin Pikku Prinsessan ensimmäisen kerran. Jotain suurta liikahti. Satakielen jälkeen on ollut vaikeuksia löytää kirjaa, joka veisi samalla tavalla totaalisesti mukanaan, uuteen maailmaan ja aikaan.
Tiedättekö kun on sellaisia kirjoja jotka voi kahlata läpi, ja sitten on niitä sellaisia joiden kerronta on niin syvää että siihen voi melkein hukkua. Sellaista kirjaa ja tarinaa olen etsinyt.

Ja nyt.

Sellainen on löytynyt.

Kirja on Fernando Aramburun Äidinmaa.

 

”Poliittinen konflikti repii Baskimaan pientä kyläyhteisöä.
Kahden perheen elinikäinen ystävyys vaihtuu katkeraan vihanpitoon,
kun toisen perheen poika liittyy ETA:n aseelliseen taisteluun ja toisen isä taas joutuu ETA:n uhriksi. Syvältä kouraiseva sukusaagaseuraa tarkkanäköisesti perheiden arkisia sattumuksia, mustaa surua,
mutta myös horjumatonta vakaumusta ja iloa.

Äidinmaa kertoo unohtamisen mahdottomuudesta ja
anteeksiannon välttämättömyydestä. Kiehtovasti omintakeinen
historiallinen lukuromaani on kuvaus kansasta, jonka on opittava
elämään väkivaltaisen menneisyytens varjossa.”

 

Jo pelkästään kirjan koko herättää kunniotusta. Suhtaudun yleisesti ottaen aika uteliaasti kirjoihin, joissa on yli 500 sivua. Haluan lukea ne, ihan vain jo siitä syystä että haluan selvittää onnistuuko kirjailija pitämään lukijan mielenkiinnon yllä pidempään kuin 4oo sivua. Kaikki eivät onnistu. Aramburu onnistuu. Äidinmaassa on 659 sivua, ja voi millaisia sivuja! Jos kirjan koko herätti kunnioituksen, niin voin paljastaa että ne sivut, ne vasta kunnioitusta herättävätkin.

Eräs kirjan lukenut kehotti (tai sillä tavalla hellästi painosti) minut lukemaan tämän. Antoi saatesanoiksi jaksa sivulle 150, sen jälkeen et perääsi katsele. Enkä todellakaan katsellut. Tosin niin kävi jo jossain siinä sivun kymmenen kieppeillä. Koin, että tätä kirjaa ei tarvinut jaksaa sivuakaan.  Se vei mukanaan, eikä helittänyt otteestaan hetkeksikään. Eräs toinen kirjan lukenut kaveri oli samoilla linjoilla ensimmäisen kanssa. Sanoi että kirjan useat henkilöhahmot tuntuivat alkuun vähän hankalilta ja kirja avautui tavallista hitaammin. Mutta kaikki ovat olleet yhtä mieltä siitä että kun henkilöhahmoihin pääsi kiinni, ja kirja alkoi avautua niin se kyllä ihan tosissaan avautui. Tämä ihan vain vinkiksi sinulle, joka pelkäät kirjaan tarttumista sen massiivisuuden vuoksi, älä pelkää. Lupaan, ettet kadu että tartuit. Ja, jos kirja tuntuu alkuun sekavalta, niin jaksa sivulle 150, sen jälkeen entiseen ei enää ole paluuta.

Luin tätä kirjaa kuitenkin toisella tavalla, kuin esimerkiksi Satakieltä. En ahminut, ja halunnut vain nopeasti juosta kirjan loppuun. Luin Äidinmaata melkein kolme viikkoa, minulle harvinaisen pitkä aika lukea yhtä kirjaa. Luin kirjaa vähän aamiaisella, vähän matkalla töihin, vähän iltapäivän kahvitauolla ja ehkä luvun illalla sängyssä ennen nukahtamista. Selailin sivuja ja olin toistuvasti hyvilläni siitä, että sivuja oli jäljellä vielä niin paljon. Huolimatta verkkaisesta lukutahdista, ajattelin kirjaa melkein koko tuon kolme viikkoa. Ajattelin kirjan henkilöitä ja tarinaa paljon silloinkin, kun en lukenut. Googlasin Baskimaan historiaa suhteessa Espanjaan, tilannetta nyt. Halusin lukea ETA:sta, tietää ja ymmärtää paremmin. Etsin youtubesta videoita, joissa puhuttaisiin Euskerraa, ja mietin usein mitä kaikkea vielä saisin kirjan henkilöistä tietää, kuinka syvällisesti oppisin heidät tuntemaan?

Pidin siitä, että Äidinmaa ei edennyt kronologisessa aikajärjestyksessä. Pidin siitä, että syvyyttä tuli koko ajan lisää. Kirjan henkilöt muuttuivat sivu sivulta kokonaisemmiksi ja tulivat todellisemmiksi, tärkeämmiksi. Henkilöistä osaa rakastin (erityisesti eläväistä, estotonta, huumorintajuista Nereaa ja hiljaista, älykästä ja rohkeaa Gorkaa ) toisia taas en voinut ja sietää. Mahtui joukkoon sellaisia kädenlämpöisiäkin henkilöhahmoja, joista en ajatellut juuri mitään.  Kirjan henkilöt olivat  hauskoja, kuivakoita, nokkelia, älykkäitä, sosiaalisesti rajoittuneita, töykeitä, sydämmellisiä, saitoja, ennakkoluuloisia, pelkureita, kylmiä ja rohkeita – ihan kuten me ihmiset oikeastikin olemme.

Loppuun päästyäni teki mieli palata takaisin alkuun, ja lukea koko ensimmäinen kirjan puolikas uudestaan. Jos vaikka siten oivaltaisi henkilöistä, tarinasta jotain, joka ensilukemalla on jäänyt huomaamatta silloin kun kirjan henkilöt eivät olleet vielä tuttuja, ystäviä.

Jos Aramburu kuvaili tarkkanäköisesti noiden kahden perheen arkisia sattumuksia, niin samaa tarkkanäköisyyttä oli kirjassa kyllä kaikessa muussakin. Paikat avautuivat mielessä yhtä todellisina, kuin olisin juuri viime viikolla astellut niitä pienen kylän kapeita kujia pitkin. Siitä niin kirkon ohi bulevaria pitkin lihakaupalle. En ainoastaan lukenut kirjan sivuilta paikoista ja tunnelmista – tunsin ne. Pienen Tavernan tuoksut, kosteuden, ilta-auringon lämmittämät mukulakivikadut, Joxianin kasvimaan mullan tuoksun, kukkulaiset pyöräilyreitit ja sen sateen ja sumun joka kietoi koko kylän vaippaansa sinä päivänä, kun tapahtui se mitä tapahtui.

En tiedä miten tiivistäisin kirjan jotenkin tyhjentävästi ja hienosti. Kirjassa on niin monta tarinaa, puolta ja totuutta, että se olisi melkein mahdotonta. Sen kuitenkin lupaan, että kirjan luettuasi ymmärrät enemmän. Tiedät paremmin.

Äidinmaa on niin kertakaikkisen hieno, että olen oikeasti vähän surullinen siitä että olen elänyt sen jo (kirjoitin ensin lukenut, mutta se olisi ollut vähättelyä). Tietysti ainahan kirjan voi lukea uudestaan, mutta äh, ei se olisi enää sama. Tiedän jo liikaa. Eikä mikään sitä paitsi tunnu samalta enää silloin, kun se tapahtuu toisen kerran.

Toivoisin niin, että mahdollisimman moni teistä tarttuisi tähän. Ihan jo vain sellaisista itsekkäistä syistä, että haluaisin päästä keskustelemaan teidän kanssa tämän kirjan henkilöistä. Haluaisin tietää mitä te ajattelette Mirenistä, Bittorista, Joxe Marista ja Txatosta. Haluaisin tietää ymmärrättekö kirjan samalla tavalla kuin minä? Haluaisin tietää tiesittekö te Baskimaan poliittisesta konfliktista? Puhuttiinko siitä koulussa historian tunnilla? Miksi en muista siitä mitään.

Kirja herätti niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia; mikä on pyhää, mikä oikein ja mikä väärin? Kuinka paljon voi antaa anteeksi, ja miksi se on niin välttämätöntä? Miksi me ihmiset välitämme muiden mielipiteistä niin kamalasti? Miksi en koskaan ollut osannut ajatella kuinka pitkälle ja syvälle kuoleman lonkerot ulottuvat niiden elämään, jotka jäävät? Miksi kukaan ei tehnyt tai sanonut mitään? Miksi?

Syyhyttää kun ajattelenkin sitä, kuinka palavasti haluaisin jakaa ajatuksia teidän kanssa. Saada vastauksia.

pst. Tähän postaukseen kommentoimalla osallistut arvontaan, jossa on mahdollisuus saada itselleen tämä kirja. Arvon kolme kappaletta näitä kirjoja, joten mahdollisuudet ovat vähän suuremmat.

Mahdollista voittoa varten tarvitsen myöhemmin teiltä osoitteen ja puhelinnumeron, joten täytäthän kommentoidessasi sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinut kiinni voiton osuessa kohdalle.

Arvontaan voi osallistua Keskiviikkoon, 18.3. saakka.