02 maaliskuun 2016 - 18:10

in KOTOILU JA HYVINVOINTI by
0 Likes

Urheiluun liittyviä postauksia on ainakin snapchatin puolella kaipailtu. Moneen kuukauteen mulla ei ollut aiheesta oikeastaan mitään sanottavaa. Teki mieli liikkua enemmän ja voida paremmin, mutten kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään. Odottelin varmaan, että jostain tulisi joku, joka lahjottaisi päiviini kaksi lisätuntia – toinen urheiluun, toinen urheilusta saunan lauteilla palautumiseen. Mutta, kuten ehkä arvata saattaa, niin mistään ei ole vieläkään tullut tuota lahjoittajaa. Oli siis tartuttava toimeen ihan itse, järjestettävä sitä aikaa ihan itse.
Ja voi pojat, kuinka se onkaan kannattanut.

Nyt reilu neljä, mahdollisesti jopa jo viisi, viikkoa olen urheillut vähintään kolme kertaa viikossa. Siis sillain ihan kunnolla urheillut, niin että hiki (ja joskus laattakin) lentää. Olen tehnyt suunnilleen kolme voimatreeniä viikossa, niiden lisäksi teen pyrin tekemään kestävyyskuntoa kehittäviä harjoituksia muutaman kerran viikossa. Voin ihan rehellisesti sanoa, etten todellakaan muistanut millainen vaikutus urheilulla on mieleen. Tänäänki heräsin aamulla niin väärällä jalalla, että se ei todennäköisesti ollut oma jalka ollenkaan, mutta niin vain tunnin salitreenin jälkeen olo oli jo aivan toinen. Puhumattakaan niistä päivistä, jolloin menen salille suoraan sängystä, ennen kuin olen oikeastaan edes ehtinyt valita päivän fiilistä. Menen ja teen ja voin koko loppupäivän hyvin, koska olen heti aamusta saanut aikaiseksi jotain. Tulee tehokas olo, ja sitä oloa haluaa kaikin tavoin ylläpitää koko loppupäivän. Se, että satsaa itseensä ja omaan hyvinvointiinsa edes muutaman tunnin viikossa maksaa kyllä itsensä moninkertaisena takaisin.

Tosin nyt olen sairastellut tässä jo useamman päivän, enkä ole luonnollisesti päässyt urheilemaankaan. Treenaamattomuus ja sisätiloissa makoilu alkaa kyllä heti tuntua. Kaikkein eniten mielialassa ja sellaisessa yleisessä vireystilassa. Mieli laahaa vähän maassa ja olo on kaikin puolin veltto. Odotan jo niin, että nämä sairastelut jää taakse ja pääsen taas kiinni siihen vanhaan (krhm.. neljä viikkoa kestäneestä rutiinista voi aivan hyvin käyttää sanaa vanha) rytmiini.

Näin reilu kuukauden kokemuksella ja tuntemuksilla voin kertoa, mikä tässä kerrassa on erilaista ja miksi uskon tämän nykyisen ryhtiliikkeen olevan kestävämpää sorttia, kun mun aiemmat urheiluyritykseni. Aina ennen olen liikkunut tavoitellakseni jotain. Olen liikkunut, koska olen halunnut saada ihoni parempaan kuntoon, olen havitellut pyöreämpää pyllyä, tai näkyviä vatsalihaksia, parempaa ryhtiä. hauiksia ja pyöreitä olkapäitä –  kun tuloksia ei heti kahden viikon hikiliikkumisen jälkeen ole ollut näkyvissä on intoni lopahtanut. Kaikki tuossa yllä listaamani asiat ovat toki aivan hyviä ja mukavia tavoitteita sinänsä, ja hyvin suurella todennäköisyydellä nuo kaikki toteutuvat, jos liikkuminen on pitkäkestoista ja harjoittelu nousujohteista. Mutta, jotta innon liikuntaan saa säilytettyä on siltä minun mielestäni haluttava jotain muuta kuin parannusta ulkoiseen olemukseen. Nyt liikun ensimmäistä kertaa, en siksi että pitäisi, vaan siksi että ihan oikeasti haluan. Haluan vain ja ainoastaan voida paremmin. Olla parempi, jaksavampi, energisempi ja terveempi. Vahvempi, ryhdikkäämpi myös, mutta ne tulevat sitten vain sellaisena mukavana lisäbonuksena. Nyt tekee mieli liikkua, koska se on ihan hitokseen kivaa.

Kuvat: Janita Autio (edit: minä)

in KOTOILU JA HYVINVOINTI by
0 Likes

28 helmikuun 2016 - 13:34

in HETKET JA FIILIKSET by
0 Likes

Olin muutama päivä sitten lataamassa instagramiini kuvaa Albasta. Olin ottanut kuvan ylpeydestä sydän pullollaan, sillä Alba oli pukenut itse vaatteet päälleen ensimmäistä kertaa koskaan, ja kaiken vieläpä ihan oikeinpäin ja järkevässä järjestyksessä. Minä – maailmankuulu liikuttuja – nieleskelin itkuani, kurkku liikutuksesta suunnilleen umpeen turvonneena. Mietin siinä, että tuossa tuo nyt on – ihminen, josta vielä ihan hetki sitten ei ollut merkkiäkään, seisoo tuossa nyt omilla, lapsenmakkaraisilla jaloillaan, ja kiskoo tennarit jalassa takin vetoketjua kiinni niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Yhtäkkiä siinä hetkessä se iski, haikeus. Haikeus siitä, että Alba ei ole ikuisesti se sellainen pieni, tyynyn pituinen ja kymmenen kilon painoinen pikkuiseni, vaan hän kasvaa, muuttuu ja kehittyy koko ajan, ihan kirjaimellisesti silmissä.

En ole varma olenko koskaan ennen sitä torstaista hetkeä ajatellut, että toivoisin ajan pysähtyvän tähän, haluaisin että juuri tämä elämänvaihe kestäisi ikuisesti. Nyt kuitenkin tuntuu siltä. En vielä koskaan ole ollut niin tyytyväinen elämääni, elämäämme, kuin nyt olen.
Tunnen itseni vielä nuoreksi, usein ihan tytöksi- melkein lapseksi ja silti kuitenkin usein myös sillain sopivasti aikuiseksi. Pidän itsestäni huomattavasti enemmän, kuin vaikka vielä kolme vuotta sitten. Tiedostan kuitenkin olevani vielä kovin kesken ja haluaisin koko ajan kasvaa paremmaksi versioksi itsestäni. Alan hiljalleen tuntea omat vahvuuteni ja heikkouteni ja tiedän jo mitä kohti haluan kulkea. Fyysisiltä (siis sellaisilta liikunnallisilta) ominaisuuksilta koen olevani ihan yhtä iskussa kuin joskus 18-vuotiaanaakin. En kuitenkaan enää näytä samalta. Kannan murheita ja väsymystä kasvoillani vaikka ei ehkä kannattaisi. Mutta uskon, että tilanne ei kuitenkaan vielä ole niin katastrofaalinen, kuin se tällä murehtimisen määrällä tulee olemaan joskus viiden vuoden päästä. Nyt on siis hyvä.

Alban ollessa vielä vauva toivoin ja odotin usein sitä seuraava vaihetta. Odotin, että lapsi oppisi kääntymään, kierimään, ryömimään, konttaamaan ja kävelemään. Odotin, että se pieni alkaisi nukkua. Edes päivisin. (Molempien, sekä yö- että päiväunien, nukkumisesta en uskaltanut edes haaveille). Kun Alba täytti yksi, odotus lakkasi. Arki alkoi helpottua huomattavasti. Kuin taikaiskusta alettiin nukkua kokonaisia öitä ja kolmen tunnin päiväunia ihan tarkoilla kellonlyömillä. Nyt tuo pienokainen pukee jo itse vaatteita ylleen (mieluummin kyllä yleensä ihan vaan riisuu), haluaa leikkiä itsekseen, jaksaa ja haluaa keskittyä kuuntelemaan satuja, puhuu, ymmärtää, halaa ja suukottaa. Ei kuitenkaan vielä uhmaa (vaikka käytetyin lause tällä hetkellä onkin ”eiku Alba itse” ) tai kysy kysymyksiä, joihin ei osata vasata. Haluaa, ja tarvii vanhempien apua ja seuraa kuitenkin vielä moneen. Pyytää tuon tuosta päästä syliin ja haluaa aina iltaisin, että äiti tai papa yssyttää uneen. Nyt on siis hyvä.

Vaikka nyt tuntuukin siltä, ettei tämän hetkisen elämäntilanteen voittanutta tule, niin tiedän, että aivan takuulla tulee. Haluan uskoa, että jokainen tuleva vaihe tuntuu siltä parhaimmalta mahdolliselta. Kirjoitin 15 vuotta sitten ystäväni Ruusan synttärikorttiin onnea 13- vuotiaalle, paras ikä tässä iässä. Olen edelleen ehdottoman samaa mieltä. 28 – paras ikä tässä iässä. Vai mitä?

 

Kuvissa Alba ja baba (eli babushka eli Roman äiti Elena), yksi hänen lempi-ihmisistään.

in HETKET JA FIILIKSET by
0 Likes

26 helmikuun 2016 - 18:50

in HETKET JA FIILIKSET by
0 Likes

 

Tämä viimeisin vuosi on ollut melko kasvattava Pelkästään äidiksi tulemista ei tästä voi syyttää, mutta sillä on luonnollisesti paljon tekemistä asian kanssa. Alban ollessa vielä ihan vauva, en juuri miettinyt muuta kuin sitä hoivaamista; syöttämistä, nukuttamista, vaipan vaihtamista, syliä ja silittämistä. Tunsin kaiken kymmenen kertaa voimakkaammin, mutten ajatellut juuri mitään. Toimin ja tein vaistojeni varassa.

Alban kasvaessa olen alkanut miettiä enenevissä määrin sitä millaisena ihmisenä haluaisin lapseni silmissä näyttäytyä, tai millaisen ihmisen toivoisin tyttärestäni kasvavan. Mietin olemistani ja olemattomuuttani tuon tuosta. Haluaisinko lapseni toimivan näin kun nyt itse tässä tilanteessa toimin, tahtoisinko lapseni puhuvan omalle puolisolleen/ muille ihmisille näin kun minä nyt puolisolleni puhun. Aika monessa kohtaa olen ollut tyytymätön itseeni ja toimintatapohini. Ja aina toisinaan taas aivan tyytyväinen- että tämän tavan tai taidon toivoisin lapsenikin oppivan. En niinkään mieti tai suunnittele sitä, kuinka kasvattaisin lastani vaan keskityn lähinnä siihen kuinka olen lapseni kanssa.

Suurin kasvu on kuitenkin ehkä tapahtunut parisuhteen kautta. Olen vasta hiljan alkanut ymmärtää mitä tarkoitetaan sillä kun sanotaan että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Sillä ei tarkoiteta (vain) niitä satunnaisia kahdenkeskisiä treffi-iltoja, vaan ennen kaikkea sitä, että jaetaan ja eletään sitä ihan tavallista arkea yhdessä, joustaen, kunnioittaen, ymmärtäen, tukien ja rakastaen- myös silloin, kun ei yhtään tuntuisi siltä.

Tähän asti olen ollut takuulla aika raskas kumppani, olen salaa (enkä aina niin kovin salaakaan) ajatellut, että ne minun tapani toimia ovat lähtökohtaisesti jotenkin vähän parempia, kuin toisen. Olen ojentanut ja opastanut milloin mistäkin, vaikka ei todellakaan aina olisi tarvinnut.  Tässä viime kuukausina olenkin onnekseni (myös muiden) oivaltanut, että tässä perheessä minä olen ehdottomasti se, jolla olisi kaikkein eniten opittavaa muilta.
Sitä tässä nyt puuhaillaan; opetellaan ja otetaan opiksi.

Nyt lähden opettelemaan, kuinka tehdään täydellinen pizzapohja. Näin perjantain kunniaksi  vähän kevyempää oppimista.

Rentouttavaa viikonloppua!

 

 

edit // luin tekstin läpi ensimmäisen kerran vasta nyt, n.tunti julkaisemisen jälkeen ja huomasin että oon kirjottanut tähän korkeintaan puolet niistä ajatuskista, mitä kuvittelin kirjoittaneeni 😀 Syvennyn aiheeseen siis vielä lisää tässä ihan lähiaikoina.

in HETKET JA FIILIKSET by
0 Likes

22 helmikuun 2016 - 18:39

in TYYLI JA MUOTI by
0 Likes


bomber / bik bok

Oon etsinyt sitä sellaista täydellisen vihreää bomberia oranssilla vuorella ehkä kolme vuotta. Kaikissa tuona aikana eteen sattuneissa versiossa on aina vaivannut jokin; malli on on ollut liian pitkä tai – lyhyt, vihreän sävy liian tumma tai – vaalea, vuorikin ehkä jotain muuta kuin oranssi. Mutta viime viikolla metsästykseni tuli vihdoin päätökseensä ja löysin etsimäni, takin jossa kaikki on just eikä melkein. Voi tätä onnea, nyt voin vihdoinkin näyttää samalta kuin suunnilleen joka toinen vastaantulijakin.

// Green bomber jacket, got it. Oh joy, I can finally look like everyone else.

in TYYLI JA MUOTI by
0 Likes

21 helmikuun 2016 - 14:13

in HETKET JA FIILIKSET by
0 Likes

Huomenta sunnuntai,

Tänään pää on vähän kohmeessa. Oltiin eilen juhlimassa neljän kaverin yhteisiä syntymäpäiviä, ja vaikka oltiinkin kotona jo vähän kymmenen (!!!) jälkeen, niin ne muutamat viinilasilliset tuntuu silti takaraivossa. En ihan ymmärrä, miten se on edes mahdollista. Mutta on kuitenkin.

Kahvikupin kaverina selailin pitkästä aikaa blogeja, ja löysin ruotsalaisen lempparini Josefinin blogista tämän mitä, mistä, milloin – listan ja ajattelin sen sopivan täydellisesti tähän sunnuntaihin, kun omista karkailevista ajatuksistaan ei saa muodostettua mitään yhtenäistä kokonaisuutta. Sitä paitsi rakastan listoja, paljon ja syvästi.

 

Mitä/mistä stressaat?
Mikäli stressaamista pidettäisiin positiivisena asiana, olisi se ehdottomasti suurin vahvuuteni. Olen siinä ihan älyttömän hyvä, stressaan kaikesta ja kaikista. Lähes jatkuvasti. Stressaan tekemättömiä, ja jo tehtyjä töitä, stressaan sitä etten ole tarpeeksi kotona, ja sitä että olen liikaan kotona, stressaan sitä etten urheile tarpeeksi, ja kun urheilen stressaan sitä etten ole kotona lapseni kanssa, stressaan sotkuista kotia, ja kun siivoan stressaan sitä että se siivoamiseen käytetty aika on pois lapseltani (sama homma ruoan laittamisen, leipomisen, pyykin pesemisen, bloggaamisen yms.kanssa). Ihan älytöntä, tiedän. Yritän koko ajan opetella rennommaksi. Tähän mennessä tulokset ovat olleet aika laihoja.

Mitä aiot tehdä tänään illalla?

llan suunnitelmat ovat vielä auki. Ehkä tehdään jotain, ehkä ei. Tänään ollaan kuitenkin yhdessä koko perhe, se riittää.

Mikä on helppoa?

Just nyt helppoa on tutustua uusiin ihmisiin, jäädä kotiin, olla Alban kanssa, laittaa ruokaa ja roikkua ihan liikaa puhelimella.

Mitä tänään on päivälliseksi?

Tänään on ravintolapäivä, joten veikkaan että syödään päivälliseksi aika monenlaista. Tuossa kivenheiton päässä Kaupunkiolohuone Kohtauksen vohvelibaarissa nyt ainakin käydään.

Mitä haluaisit tehdä enemmän?

Kirjoittaa, urheilla, olla kotona ja poissa kotoa, matkustaa, lukea kirjoja, valokuvata ja nähdä ystäviä.

Mikä saa sinut itkemään?

Liikutun jatkuvasti, mutta itken nykyään todella harvoin. En ehkä edes muista milloin viimeksi olisin ihan kunnolla itkenyt? Ehkä väsymystä joskus Alban ollessa ihan pieni? Saatan kuitenkin liikuttua monta kertaa päivässä kauniista sanoista, ihmisten taidoista, kehuista ja kehumisesta, elokuvista, kirjoista, kuvista ja teksteistä sekä Alban puheista ja taidoista.

Itken kuitenkin ehkä vihaisena helpommin, kuin surullisena.

edit// nyt muistan: itkin viimeksi viime viikolla, kun Roma meni ja kyni Alban hiukset ihan naurettavan lyhyiksi.

Mikä saa sinut innostumaan?

Tavoitteet, jotka eivät ole liian haastavia, mutta kuitenkin tarpeeksi. Siivoaminen. Sisustaminen. Kauniit kuvat ja osuvat tekstit. Menneiden ja tulevien matkojen suunnittelu. Tulevaisuus ihan ylipäätään.

Mikä viimeksi sai sinut vihaiseksi? 

Hmm.. jos viime aikojen uutisia ei lasketa, niin ihan kunnolla olin viimeksi vihainen varmaan silloin, kun laukkuni metron rullaportaissa vietiin. Eniten ehkä itselleni, etten ollut riittävän tarkkaavainen, kun en edes huomannut koko varkautta sen tapahtumahetkellä.

Mikä on hyvää?

Bataatit. itse lingottu veriappelsiinimehu. Jeninin aamut – kirja, jota parhaillani luen. Eilisen suursivouksen jäljiltä puhtauttaan kiiltelevä koti ja kirkkaat ikkunat. Se, että Alba eilen mummolasta kotiin tullessaan kietoi pienet kätensä mun kaulan ympärille ja sanoi kaksi maagista sanaa: äitiä ikävä. Se, että meillä on tässä ihan lähellä ihmisiä, jotka mahdollistavat sen, että voimme Roman kanssa molemmat käydä töissä, mutta Alba saa vielä olla hoidossa kotona. Bloggaaminen. Tulppaanit. Kaktukset ikkunalaudalla. Uudet pellavalakanat. Roman. Näin muutaman mainitakseni.

 

 

in HETKET JA FIILIKSET by
0 Likes