Tuli kesä. Ei mikään kevät, vaan ihan täysi kesä. Alkuviikosta olimme Alban kanssa puistossa molemmat vielä kevyttoppatakeissa ja niiden päälle vedetyissä kuoritakeissa, mutta siitä jo muutaman päivän päästä t-paidassa tuli kuuma. Ihan käsittämätöntä. Ja käsittämättömän ihanaa.

Olimme päivän mummolassa. Olin koko viikon ollut ihan poikkeuksellisen energinen. Päiväunet eivät olleet käyneet edes mielessä. Mutta lauantaina aamupäivällä, heti kun olimme kurvanneet tuttuun pihaan,  tuntui yhtäkkiä siltä, kuin koko viikon univelka ja väsymys, jota en ollut aiemmin tuntenut, olisi laskettu silmäluomille ja sydämelle samaan aikaan. Olin niin uuvuksissa, etten pystynyt oikein mihinkään. Pötköttelin ja olin vain.  Mikä oli ihanaa ja varmasti tarpeellistakin. Kun on paljon lapsen kanssa yksin, otan kyllä yleensä kaiken ilon irti siitä, jos on joku toinen joka voi olla lapselle seurana.

Tuo kuva Albasta ja tämän (toistaiseksi) nuorimmasta serkusta on niin liikuttava. Siskoni, jolle lähetin tuon kuvan kertoi palan nousseen kurkkuun tuosta kuvasta: kaksi niin pientä, niin suuressa maailmassa. Äitiyshuurut, tiedättehän. Pala on ainakin mun kurkussa ollut holleilla siitä lähtien, kun Alba syntyi. Ei vaadita kovinkaan paljoa, että se nousee kurkkuun ja kyyneleet kihoaa silmiin. Usein riittää ihan vain sellainen lämmin katse, tai vilpittömästi lausuttu kiitos.

Alballe on muuten nyt alkanut selkeästi kehittyä sellainen vaihe, että hän haluaa itsenäistyä – tehdä asioita itse, erillään minusta. Bussissa hän mielellään istuu eri puolella, kuin minä. Haluaa kävellä kotiin vähän minun edelläni. Menee vähän kauemmas, kuin aiemmin olisi uskaltanut. Haluaa hoitaa kaupassa asioinnin, ja ravintolassa tilaamisen itse. Samaan aikaan se tuntuu sekä ihan hurjan ihanalta, että vähän pelottavalta. En tiedä missä välissä tuo kaikki kasvu on tapahtunut?

Varmaan öisin, kun minä olen nukkunut.

 

 

Käyn nykyisin enää aika harvoin missään pr-tapahtumissa. Lähinnä siksi, että olen yleensä töissä päivisin, jolloin suurin osa tapahtumista pidetään, mutta myös siksi että vapaa-aikaa on nykyään aika vähän, ja olen tullut todella tarkaksi sen suhteen kuinka haluan aikani käyttää. Viime viikolla oli kuitenkin kaksikin ihan poikkeuksille ihanaa tapahtumaa, joihin osallistumista ei tarvinnut kyllä hetkeäkään miettiä – eikä katua. Toinen tapahtumista oli New Nordicin järjestämä Herbal School. Tapahtuma pidettiin Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa (joka on muuten ihan älyttömän upea paikka, tiedoksi kaikille heille jotka eivät ole siellä vielä koskaan käyneet). Tapahtuman tarkoituksena oli kasvattaa tietämystämme kasvien hyvinvointia lisäävistä- tai niitä tukevista käyttötavoista. Lisäksi koulutukseen kuului workshop, jossa valmistimme itse luonnonkosmetiikka. Päivä huipentui vielä yhteiseen kasvisillalliseen Yes Yes Yes – ravintolassa, jossa en vielä ennen viime viikkoa ollut koskaan käynyt kunnolla syömässä. Ruoka oli pääosin todella hyvää, mutta palvelu todella hidasta. Jouduin aikataulusyistä mm.skippamaan koko aterian parhaan osuuden, eli jälkiruoan ja se jos mikä on tietysti todella surullista. Onneksi seura oli ihanaa, ja skumppa kylmää.

Ehkä joku teistä muistaakin, mutta olen käynyt nyt muutamia kertoja Bay Helsingissä Reformer Pilateksessa. Viime viikkoina en ole kuitenkaan harmikseni saanut mahdutettua itseäni niille haluamilleni tunneille (tunnin kapasiteetti on vain kahdeksan henkilöä, ja siinä piileekin ehkä juuri tuon tunnin mahtavuus: opetus tuntuu todella henkilökohtaiselta, kun ohjaajalla on aikaa ja mahdollisuus korjata virheasentoja tms.) joten olen tyytynyt lähijoogasalin tavallisiin Pilates-tunteihin. Ei siis tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun sähköpostiin kilahti kutsu Bay Helsingin reformer-tunnille, ja tunnin jälkeen olisi vielä tarjolla Palms and Berries Acai-bowleja, joihin en vielä Suomessa ollutkaan aiemmin missään törmännyt. Viime viikon perjantai alkoi siis parhaalla mahdollisella tavalla; hikoilulla ja järjettömän hyvällä aamiaisella.
Tuolla Bay Helsingissä tunnelma on jotenkin todella kiva. Sinne mennessä on aina sellainen kotoisa olo. Ihmiset tervehtivät toisiaan. Kaikilla on hyvä olla, tai tietävät että viimeistään tunnin jälkeen on hyvä olla. Miljöö on ihana, ja Kanavanranta aivan valtavan kaunis. Erityisesti sateella ja kesäisin.

Viime viikko oli oikeastaan ihan kaikelta osin todella ihana, ainoa mikä jäi harmittamaan oli se että missasin lauantaina Karri Koiran ja Ruudolfin keikan Leblonissa. Ehkä tiesittekin jo, mutta rakastan heitä molempia. Eikä tässä maailmassa kovinkaan moni biisi tunnu samalla tavalla kesältä ja vapaudelta, kuin Leijonakuningaslaulu tai Mammat Riivaa.
Tuon pienen miinuksen kanssa annan viime viikolle arvosanaksi 9-.

Toivotaan, että tästä viikosta tulee edes melkein yhtä hyvä.
Huomenna on Alban päiväkodin kevätjuhla ja perjantaina aamulla lähden kahden rakkaimman ystäväni kanssa reissuun kokonaiseksi neljäksi päiväksi. Tiistain ja perjantain väliinkin mahtua kaikkea kivaa aina terassin avajaisista, pilatekseen ja pyöräilytreffeihin ystävän kanssa. Lisäksi tällä viikolla olisi tarkoitus taas aloittaa aamukuuden juoksulenkit, ja pulahtaa lenkkien jälkeen uimaan Eiran rannassa. Tämä tulkoon virallisesti kesän ensimmäinen viikko. Säätiedotusta kun katsoo niin näyttää juuri siltä, kuin Suomen kesän kuuluukin: sadetta ja pilviä, mutta kuitenkin yli 20 astetta.

Hyvää viikkoa mulle ja sulle.

 

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka kommentoitte tai laitoitte viestiä tuon edellisen postaukseni jälkeen. Tuon postauksen julkaiseminen ahdisti enemmän, kuin varmaan yhdenkään postauksen julkaiseminen ennen sitä – mutta kaikkien saamieni viestien ja käymieni keskustelujen jälkeen olen ihan varma, että tuo teksti oli tarpeellista kirjoittaa. Tarpeellista niin minulle itselleni, kuin ilmeisesti aika monelle teistäkin. Kaikkein lohduttavimmilta tuntuivat ne (kymmenet!) viestit, joissa kerrottiin että lapsia oltiin saatu toisen munanjohtimen poistamisen jälkeenkin enemmän kuin yksi. Moni myös lohdutti, että usein tuo yksinäinen munanjohdin ottaa toisen poistamisen jälkeen hoitaakseen myös toisen tehtävät, eikä heilahdus hedelmällisyydessä välttämättä ole ollenkaan niin radikaali kuin äkkiseltään voisi ajatella. Harmi, ettei leikkauksen jälkeen minua hoitanut henkilökunta ollut ihan yhtä optimistinen arvioissaan.

Mitään muuta asiaa minulle ei sitten varsinaisesti ollutkaan. Mutta tekee vain välillä mieli kirjoittaa ei mistäänkin.

Ehkä jo kyllästymiseen asti olen paasannut täällä siitä kuinka valtavan suuri ero olotilassa, niin fyysisessä kuin erityisesti henkisessäkin, on tapahtunut tämän vuoden aikana. Tarkemmin, pillereiden lopettamisen jälkeen. Kaikki ne kaksi vuotta jotka pillereitä söin olivat elämäni mähmäisimmät. Olosuhteissakin oli tietysti paljon sellaista, joka edesautti sitä mähmää, mutta kuitenkin kamalinta noissa vuosissa oli se, etten tuntenut itseäni. Heräsin melkein joka aamu niin, että rintaa puristi ja edessä oleva päivä tuntui liki pelkästään ahdistavalta. Olin kyyninen ja pessimistinen aivan kaikkea ja kaikkia kohtaan. En pitänyt itseäni tai taitojani juuri mitään- tai oikeammin en edes ajattelut että oli taitoja, joita olisi voinut pitää minään. Ärsyynnyin helposti, ja sekin kasvoi usein sellaisiin sfääreihin, joka oli minulle ihan täysin vierasta. Kaikki tuntui raskaalta, ja kävin niin pimeissä paikoissa ettei niihin ollut paistanut aurinko koskaan. En kuitenkaan missään vaiheessa osannut ajatella, että kaiken sen vierauden takana voisi olla muutankin, kuin vieras elämäntilanne.

Vuoden lopulla poikaystävä kuitenkin varovaisesti ehdotti, että mitä jos kuitenkin kokeilisit jättää tuon hormonaalisen ehkäisyn pois. Ihan vain jos kokeilet. Palaat sitten takaisin, jos tuntuu ihan mahdottomalta olla ilman. Hän oli huomannut ihan vain kertomani perusteella, kuinka kaukana nuo kaksi Sannia, pillereitä syövä ja pilleritön, olivat toisistaan, ja eli varmaan siinä toivossa että ne viha terävimmät kärjet ja ajatusten syvimmät syöverit häviäisivät e-pillereiden lopettamisen myötä. Itse en uskonut siihen hetkeäkään, mutta päätin silti kokeilla.

En tiedä menikö kuukausi vai kaksi, ennen kuin huomasin kuinka merkittävästä muutoksesta oli kysymys. Olen tietysti ollut tänäkin vuonna surullinen, allapäin, alakuloinen, vihainen ja tuntenut itseni ihan surkeaksi – mutta ne ovat olleet vain ohimeneviä tunteita ja hetkiä – eivät enää jatkuvia olotiloja. Aamuisin herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena ja onnellisena, ja muistan että juuri näin on ollut aina ennenkin. Ja tiedättekö, kuinka hyvältä tuntuu taas tuntea itsensä omaksi itsekseen? Niin kevyeltä ja hyvältä, etten löydä sille sanoja.

 

 

Äitienpäivän iltana olimme Alban kanssa kävelyllä tässä naapurustossa. Alba oli poiminut mukaansa muutaman kukan lähiravintolan terassilta (ei kerrota kenellekään, että niin ei siis saisi todellakaan tehdä) ja halusi antaa ne vastaantuleville naisille, koska niistä joku voi olla äiti tai tulossa äidiksi. Kukkia oli yhteensä viisi ja vastaan ei ollut ennen kotiovea tullut kuin kolme naista. Odottelimme hetken, ja sitten hän pysäytti kaksi juoksulenkillä ollutta miestä ja totesi ne oli varmaan isiä ja nekin on yhtä tärkeitä ku äidit. Ja olin pakahtua ylpeydestä. Kuten nykyään aika usein.  Tunnen itseni niin onnekkaaksi, kun saan seurata tuon pienen ihmisen kasvua näin läheltä. Heikompina hetkinäni haluaisin ajatella, että olen tehnyt ainakin jotain oikein, kun juuri minun lapseni on tuollainen. Mutta hyvinä hetkinäni ymmärrän, että sillä millainen hänestä on kasvanut, ja kasvaa, on oikeastaan hyvin vähän tekemistä minun kanssani. Minä voin kulkea vierellä, rakastaa, silittää hiuksia, tuottaa pettymyksiä ja yrittää pitää turvassa. Mutta hän on kuitenkin oma, minusta täysin erillinen itsensä. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on vieläkin toisinaan aika hankalaa.

Ajattelen, että meillä kahdella on aina ollut hyvä suhde. Näytämme molemmat tunteemme, puhumme suoraan ja muistamme aina, aivan aina, pyytää anteeksi, kun olemme käyttäytyneet huonosti tai pahoittaneet toisemme mielen. Me kerromme toisillemme usein, kuinka paljon välitämme. Meillä kotona kehutaan paljon, ja tehdään asioita yhdessä. Mutta. Olen kuitenkin ollut monta vuotta Alban elämästä hyvin väsynyt. Ja kyllä te tiedätte, miten väsynyt ihminen toimii. Pinna on lyhyt ja keskittymiskyky heikko. Iloa ja naurua on välillä ollut todella vähän, ja kaikki se on myös tietysti vaikuttanut meidän suhteeseemme, halusin tai en. Nyt tuntuu ihanalta olla taas jaksava ja naurava äiti. Sellainen, joka jaksaa vastata kysymyksiin perinpohjaisesti, eikä vain mahdollisimman nopeasti kysymyksen ohittaen. Sellainen äiti, joka ei vain katso vaan myös näkee. Tuntuu ihanalta olla myös äitinä taas se, joka on aina kokenutkin olevansa.

 

 

En tiedä onko muutos tapahtunut vain minun tavassani nähdä asioita, vai heijasteleeko minun muutokseni myös elämäni ihmisiin, mutta tuntuu että tämän viimeisen puolivuotisen aikana moni suhde on syventynyt, tullut merkityksellisemmäksi, avoimemmaksi ja paremmaksi. Toisaalta nämä viimeiset pari vuotta ovat olleet myös sellaisia, että moni ihmissuhde on jäänyt –  juuri siitä syystä, etten ole tuntenut niissä edellä kuvaillulla tavalla. En ole varma olenko tuntenut niissä suhteissa niin koskaan, mutta en kuitenkaan ole aiemmin ollut tarpeeksi rohkea uskaltaakseni kävellä pois sellaisista suhteista, joissa minulla ei ollut tilaa kasvuun. Näiden muutaman viime vuoden aikana olen tuntenut välillä ihan korventavaa yksinäisyyttä, mutta nyt – kiitoksena uskalluksesta tunnen nyt olevani kokonaisempi. Rohkeampi ja vapaampi. Jotenkin oikeampi ja aidompi Sanni.

 

 

En muista milloin minulta on alettua kysyä kuinka monta lasta haluaisin, mutta uskoisin sen alkaneen jo joskus teininä. Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, eikä siellä tietenkään kysytty, että haluasinko ylipäätään lapsia, sillä halulla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä. Lapsia tulisi niin paljon, kuin niitä sattuisi ehkäisykieltoa noudattamalla siunaantumaan. En kuitenkaan itse koskaan varsinaisesti haaveillut lapsista. Minun oli vaikea nähdä itseäni äitinä. Ajattelin aina, että olisin ihminen joka ei mene koskaan naimisiin, eikä saa koskaan lapsia. Ajattelin, että tulisin vain matkustamaan koko elämäni – asettumatta koskaan varsinaisesti aloilleni. Jossain matkan varrella tuo ajatus kuitenkin muuttui. Menin naimisiin, ja sain lapsen.

Suunnilleen siinä vaiheessa, kun on saanut ensimmäisen lapsensa maailmaan aletaan kysyä, että haluatteko lisää lapsia. Ihmiset ympärillä jakelevat pyytämättä neuvoja liittyen lasten ideaaliin ikäeroon. En ajatellut Alban synnyttyä haluavani lisää lapsia. Tuntui, että perheemme oli valmis. Tuo ajatus pysyi mukana pitkään. Ajattelin, ettei minusta edes olisi useamman kuin yhden lapsen vanhemmaksi. Usein koen, että hädin tuskin kykenen siihenkään. Vaadin itseltäni hirveästi, poden syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa lakkaamatta ja mikä kamalinta; vertailen itseäni muihin äiteihin, ja tunnen usein huonommuutta ja kyvyttömyyttä. Toisaalta kuitenkin äitiys on myös se rooli elämässäni, josta olen kaikkein ylpein. Ja josta tunne vähemmän huonommuutta, kuin monista muista elämän osa-alueista.
Lyhyesti: ei siis ole ollut koko ajan mitenkään itsestään selvää, että haluaisin lapsia enemmänkin kuin yhden.

••

Vaikka raskaus oli monella tapaa helppo ja pystyin liikkumaan normaalisti ihan loppuun saakka (synnytystä edeltävänä päivänä juoksin kävelylenkillä rappusia ja pyöräilin vielä samana aamuna kun Alba syntyi) , niin se oli myös monella tapaa aika työläs. Minulle diagnosoitiin virheellisesti raskausajan diabetes kolmannella kuulla, ja jouduin mittaamaan verensokereita jokaisen ateriaan jälkeen, eli ottamaan itseltäni verikokeita lukuisia kertoja päivässä. Sen lisäksi lapsi oli pienikokoinen ja ravasin viikottain kätilöopistolla kasvukontrolleissa, viimeiset neljä viikkoa kävin tarkastuksissa kaksi kertaa viikossa.

Kamalinta raskaudessa oli kuitenkin se, etten missään vaiheessa kokenut oloani mukavaksi siinä muuttuvassa kehossa. Raskauden seurauksena sain jättimäiset tissit (edes D-kuppi ei ollut riittävä) ja ne suorastaan inhottivat minua. Eikä siinä epämukavuudessa ollut kyse niistä kertyneistä kiloista, ne otin vastaan ilomielin (kaikkialle muualle, paitsi sinne tisseihin, vaan se oli jotain muuta, mitä en oikein osaa itsekään selittää. En pitänyt raskausmahastani, vaikka olin aivan järjettömän kiitollinen ja onnellinen sen suojissa kasvavasta elämästä. En kuitenkaan nauttinut fyysisestä raskaana olemisesta oikeastaan koskaan. Synnytys sen sijaan oli kokemuksena ihan järisyttävä. Niin hieno, voimaannuttava ja… äh, ei sille ole olemassa sanoja, joten en edes yritä. Ajattelin ja sanoinkin heti synnytyksen jälkeen, että voisin tehdä sen uudestaan ihan milloin tahansa. Mutta heti, kun muistin että sitä pitäisi edeltää se 9kk odotus – ajattelin, ettei minusta olisi hommaan enää uudestaan.

••

Jossain vaiheessa, ehkä niin oman kuin lapsenkin kasvun seurauksena, aloin haaveilla suuremmasta perheestä. Olen varttunut kolmen veljen ja neljän siskon keskellä, ja iso perhe tuntuu ainakin näin aikuisena melkoiselta siunaukselta. Haluaisin pystyä tarjoamaan lapselleni edes pienen osan sitä, mitä itse olen saanut. Omien toiveideni lisäksi myös lapsi itse toivoo sisaruksia liki päivittäin. Hän puhuu jatkuvasti siitä millaisia asioita hän tekisi sitten, kun hänestä tulee isosisko. ”Sit ku mä oon isosisko niin mä en enää tuu sun viereen yöllä, kun ei isosiskoja pelota”  tai ”sit ku mä oon isosisko, niin mä aina haen mun pikkusiskon päiväkodista kun mä tuun koulusta koska isosiskot on aina koululaisia”

Tarinoissa on muuten aina pikkusisko, ei koskaan pikkuveljeä.

 

 

 

Muistatte ehkä että olin viime vuonna juuri näihin aikoihin toipumassa leikkauksesta. En silloin halunnut puhua siitä, miksi minut leikattiin tai mitä oli tapahtunut, sillä aihe oli niin arka ja henkilökohtainen. En ole totta puhuakseni ihan varma haluaisinko puhua siitä nytkään, mutta puhun silti. Tein reilu vuosi sitten positiivisen raskaustestin. Tiesin jo ennen testin tekemistä olevani raskaana, ihan kuten olin tiennyt Albaakin odottaessani. Sen vain tunsi. Sikäli tulos oli kuitenkin aika yllättävä, että olin syönyt pillereitä jo melkein kaksi vuotta, eikä raskaaksi tulemisen mahdollisuus ollut käynyt edes mielessäni ennen kuin yhtäkkiä olin varma, että olen tosiaankin raskaana. Kuukautiset olivat pillereistä huolimatta olleet varsin epäsäännölliset jo vuoden, enkä pitänyt niistä oikeastaan mitään kirjaa sillä en ajatellut sen olevan tarpeellista: söin pillereitä, eikä meillä ollut vielä ajatuksena hankkia lapsia, vaikka olimmekin siitä puhuneet, ja tiesimme että haluaisimme molemmat jossain vaiheessa lapsen tai lapsia.

Muutama viikko positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen heräsin aamulla todella koviin kipuihin. Sellaisiin, joita voi voimakkuudeltaan verrata synnytykseen valmistaviin supistuksiin. Kivut tuntuivat vain noin sata kertaa pelottavammilta, sillä niille ei ollut olemassa samanlaista selitystä ja tarkoitusta. Kipujen lisäksi aloin myös vuotaa verta. Hakeuduin lääkäriin, mutta siellä ei kuitenkaan oltu ollenkaan huolissaan asiasta vaan kipuja pidettiin ihan normaalina ja asiaankuuluvina alkuraskaudessa. En kuitenkaan esimerkiksi päässyt lääkäristä enää takaisin kotiin Kruununhakaan, vaan n.10 metriä terveysaseman ovelta asuvan poikaystävän asuntoon saakka pääseminen oli ihan todellisen työn takana.

Siinä vaiheessa kun Rami tuli töistä kotiinsa, olin niin kipeä etten pystynyt enää kunnolla puhumaan. En kyennyt soittamaan sairaalaan  itse ja kertomaan tilanteestani vaan poikaystävä teki sen puolestani. Sieltä kehotettiin tulemaan paikalle välittömästi. Taksimatka Viiskulmasta Meilahteen naistenklinikalle tuntui kestävän ikuisuuden. Olin varma, etten selviäsi kipujeni kanssa perille saakka. Ja minulla on mielestäni melko korkea kipukynnys. Synnytys ei ollut mitään verrattuna niihin kipuihin, joita tuon taksimatkan aikana tunsin. Töölöntorin jälkeen vaivuin jonnekin tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamaille.

En muista enää kovin tarkkaan mitä tapahtui, ja missä järjestyksessä- mutta tuon sairaalassa vietetyn illan aikana sain kuulla, että raskaus oli kohdun sijaan sen ulkopuolella. Ymmärsin mitä se tarkoitti. Tämä raskaus ei tulisi päättymään synnytykseen, ja sen tajuaminen sattui, vähän yllättäenkin, enemmän, kuin kaikki se sitä tietoa edeltänyt fyysinen kipu.

••

Tuota päivää seurasi viikon mittainen piina kipuja, pahoinvointia, verenvuotoa (niin sisäistä kuin ulkoistakin), pelkoa ja surua. Kovista kivuista ja korkeista HCG- arvoista ja sisäisen verenvuodon riskistä huolimatta raskaus päätettiin yrittää keskeyttää leikkauksen sijaan solusalpaaja metotreksaatilla. Sain ensimmäisen annoksen jo heti samana iltana, ja toisen muistaakseni siitä muutaman päivän päästä. Kolmas hoitokerta piti olla viikon päästä ensimmäisestä, ja tuona päivänä oloni oli huomattavasti aiempaa parempi. Oloni oli koko edeltävän viikon ollut ihan hirveä. Voin pahoin; oksentelin, en jaksanut olla pystyssä ja koko vatsan seutu oli ihan turtana jatkuvista kivuista, joihin ei tuntunut auttavan mikään. Olin lääkärille mennessäni varma, että lääkehoito oli tehnyt sen, mitä sen pitikin. Verikokeiden tulokset kertoivat kuitenkin ihan päinvastaista: minut olisi leikattava heti, kun se vain oli mahdollista. Istukkahormoni-arvo veressä oli vain kasvanut kohisten metotreksaatista huolimatta ja sen lisäksi vatsaonteloon oli vuotanut jo runsaasti verta. 

Itse operaatio oli nopea, helppo ja riskitön rutiinitoimenpide. Tähystysleikkaus kesti muistaakseni vajaan tunnin, ja sen aikana minulta poistettiin tuon alkion lisäksi myös koko munanjohdin, sillä se oli ehtinyt jo vaurioitua pahoin.

••

Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen saamiseen?

No, nyt kun olen päässyt yli siitä ajatuksesta etten haluaisi kokea raskautta enää uudestaan, niin olenkin alkanut pelätä sitä etten enää tulisikaan raskaaksi. Pelkään, että seuraavallekin raskaudelle kävisi samoin kuin edelliselle. On olemassa tiettyjä seikkoja, jotka voivat altistaa kohdunulkoiselle raskaudelle, eikä minun kohdallani yksikään niistä seikoista täyttynyt. Ei ole siis olemassa mitään takuita siitä, etteikö sama voisi tapahtua uudestaankin. Ja nyt kun sen on kokenut kerran, on todennäköisyys siihen itse asiassa korkeampi. Eivätkä ne todennäköisyydet edelliselläkään kerralla järin korkealla olleet ja silti se kaikki tapahtui. Kohdunulkoisia raskauksia on n.1-2% kaikista raskauksista. Ja se kauhistuttaa. Se kipu, ja pettymys jonka koin oli niin järkyttävä etten tiedä pystyisinkö samaan enää uudestaan. Mitä jos toinenkin munajohdin jouduttaisiin poistamaan? Silloin ei olisi enää olemassa edes puolittunutta mahdollisuutta tulla raskaaksi. En uskalla yrittää, sillä pelko kaiken lopullisuudesta on niin lamauttava.  Haluan elää tässä tilassa, jossa on vielä toivoa vaikka tiedän, että mitä pidempään odotan – sitä vähemmän sitä on.

Haluaisin lisää lapsia. Haluaisin saada kokea synnytyksen vielä uudestaan. Haluaisin olla kolmen lapsen äiti. Haluaisin kaikkea sitä, mutta juuri nyt en ole varma uskallanko edes yrittää.

 

Lanseerasin muutama kuukausi sitten täällä blogissa sunnuntaisuosikit – nimeä kantavan postaussarjan. Sen ideana oli listata aina sunnuntaisin kuluneen viikon suosikit, ja – suositukset. Kun blogi päivittyy vain noin 2-4 kertaa viikossa tuntui tuo postaus ilmestyvän vähän turhankin tiuhaan. Nyt noita kuukausia taaksepäin selaillessa näyttää siltä, kun joka toinen postaus olisi kantanut nimeä sunnuntaisuosikit. Pidän kuitenkin tuon postaussarjan ideasta, ja teiltäkin olen saanut siitä paljon hyvää palautetta, joten ajattelin jatkaa sarjaa, mutta muuttaa sitä niin että se ilmestyy jatkossa vain kerran kuukaudessa.

Täältä tulee nyt tämän uudistuneen sarjan ensimmäinen osa, tavoilleni uskollisesti vähän myöhässä tietysti.

 

 

Huhtikuun paras…

Kirja:
ehdin lukea/kuunnella huhtikuussa poikkeuksellisen monta kirjaa. Sain loppuun kuukauden aikana seitsemän kirjaa, joista korkeimmalle korokkeelle nousi Claudie Gallayn Tyrskyt. Ihana, ihana teos. Aiheuttaa tosin akuuttia tarvetta matkustaa Ranskan maaseudulle. Tämä kirja kannattaa nauttia omassa rauhassa, mieluiten lasillisen kanssa.

Tällä hetkellä kuuntelen Kun sanat loppuvat, joka on ihana ja kamala samaan aikaan. Kirja on Kim Wallin vanhempien kertomus surmatusta tyttärestään. Adlibriksen sivuilla kirjasta sanotaan mm. näin: tarina surusta ja menetyksestä mutta ennen kaikkea ylistys elämää rakastaneelle ja vahvan oikeudentajun ohjaamalle ihmiselle, joka tulee muistaa kaikkea muuta kuin uhrina.
Ja sitä kirja kyllä olikin, ennen kaikkea ylistys tuosta hienosta ihmisestä, jonka elämä riistettiin aivan liian varhain.
En tiedä olenko ihmisenä ihan hirveä, kun sanon näin mutta toivoin, että kirjassa olisi käsitelty enemmänkin sitä surua ja menetystä. Uteliaisuus minussa olisi halunnut kuulla kaiken siitä, miltä tuollainen menetys voi tuntua. Ja kuinka sellaisesta voi selvitä, vai selviääkö edes?

Ruoka: Merquez- makkara.

Meillä syödään lihaa noin kerran viikossa, eikä välttämättä edes joka viikko (kiitos Alban, joka ei syö kalan lisäksi mitään lihaa). Kuvittelin joskus, etten voisi elää ilman burgereita ja pihvejä, vain huomatakseni ettei se ole ollenkaan hankalaa. Ainoa liha, jota nykyään himoitsen on merquez-makkara. Jos voisin, niin söisin sitä varmaan päivän jokaisella aterialla. Mutta en tietenkään syö. Sallin sitä itselleni kuitenkin aina silloin tällöin. Tosin tiedän, että jos nyt päättäisin alkaa kasvissyöjäksi, pärjäisin todennäköisesti  vallan mainiosti ilman merquez-makkaraa. Ihan samaan tapaan, kuin ilman niitä lihaisia burgereitakin.

 

Juoma: jääkahvi

rakastan kahvia, kuten ehkä jo tiedätte. Olen aina arvostanut korkeimmalle ihan tavallisen suodatinkahvin. Kunhan kahvijauhe vain on ollut laadukasta. Kahvilassakin tilaan aina tavallisen kahvin; en koskaan esimerkiksi lattea tai muita erikoiskahveja. Näin kuitenkin muutama viikko sitten ruotsalaisen Alexandra Bringin julkaiseman videon jääkahvista, jossa itse kahvi oli pakastettu kuutioiksi ja ne jäiset kahvikuutiot heitettiin sitten maidon sekaan. Kokeilin samaa itse ja tuloksena oli niin herkullinen (ja nopea!) kahvi, että teen takuulla toistekin.

 

Yksinkertaiset valmistusohjeet kuuluvat näin: valmista noin tuplasti tai triplasti tavallista vahvempaa kahvia. Kaada valmis kahvi jääpalamuottiin (mitä syvempi muotti, sen parempi) ja laita se yöksi pakkaseen. Aamulla herätessä lämmität kauramaitoa ihan aavistuksen ja heität sekaan 2-4 jäistä kahvikuutiota ja voilá. Simppeli yet delish!

 

Kaunedenhoitotuote: CeraVe Moisturizing Cream

Kuten ehkä jo tiedätte olen jo pitkään käyttänyt ihonhoidossa pelkästään luonnonkosmetiikkaa. Kävi kuitenkin tässä viikko sitten niin, että kaikki yövoiteeni olivat pääseet loppumaan (siis ne kaikki kaksi kappaletta). Kaapista löytyi kuitenkin CeraVen minulle taannoin lähettämä tuotepaketti, jonka kosteusvoidetta päädyin kasvoilleni yöksi laittamaan paremman puutteessa, ajattelin. Mutta mitä vielä, tuo voide on ollut paras kokeilemani pitkään aikaan. Aamulla kasvot tuntuvat ihan uskomattoman kimmoisilta ja pehmeiltä. En välitä nyt siitä, ettei tuo ole luonnonkosmettiikka, vaan käytän takuulla koko purkin. Ja ostan sen loppumisen jälkeen varmaan toisenkin. Huolimatta siitä, että tuo purkkikin on ruma kuin mikä.

 

Tuote/ tavara:  Fidasta ostettu tummapuinen vanha kirjahylly lasiovilla.

 Meillä on nyt olohuoneessa kolme kirjahyllyä, ja makuuhuonessa kaksi. Tuon uuden senkki-kirjahyllyn ylin hylly on vielä tyjhä ja tuntuu kutkuttavlta ajatus siitä millaisia kirjoja tuolle hyllylle vielä joskus päätyy. Sen lisäksi, että tuo hylly kätkee sisäänsä käsittämättömän määrän kirjoja, niin se on myös todella kaunis. Täydellinen lisä pikkuhiljaa valmistuvaan olohuoneeseemme. Valmista täällä on heti, kun seinät ja katto on maalattu, ja saan vihdoin alkaa suunnitella mitä kaikkea haluan ripustaa seinillemme. Vielä sitä ei ole ollut järkevää tehdä, sillä olen koko ajan tiennyt että näille seinille täytyy tehdä jotain ennen sitä.

 

 

Vaate: Nämä H&M:n mini me style- kampanjan pellavaviskoosisekotteiset housut.

Näitä tekee mieli käyttää koko ajan. Sen lisäksi, että ovat älyttömän mukavat ovat myös niiiiin nätit, ja sopivat yllätyksekseni todella monen eri yläosan kanssa. Ulkona on vielä vähän turhan viileää näille, mutta kotona nämä ovat olleet jo ihan naurettavan ahkerassa käytössä, enkä malta odottaa että tulee oikea kesä ja saan pyöräillä, istua meren rannassa, ruohikolla, puistoissa ja kahviloiden terasseilla näissä housuissa. Mökkielämääkin nämä tulevat aivan takuulla näkemään.

Kappale: Max Richter – November

Koko tuo Richterin Memoryhouse albumi on ihan pöyristyttävän upea, mutta tämä kappale on ehkä kauneinta, mitä mun korvat on koskaan kuulleet. Ja niin on ollut jo monta vuotta. Kappale kannattaa aloittaa vasta kohdasta 0.45 ja sen ultimaattinen huippukohta tulee 5.05. Mutta oikeastaan koko kappale on alusta asti pelkkää kauneuden tykitystä.

Oivallus: Sanallista toiveesi ja tarpeesi.

Kuukauden tärkein oivallus liittyi olennaisesti tämän parisuhde- postauksen tiimoilta käytyihin keskusteluihin ja itsetutkiskeluun. Typistettynä siihen, että kannattaa aina sanoa ääneen se, mitä toiselta toivoo tai odottaa – silloin kun on hyvin paljon todennäköisempää että se toive myös toteutuu. Kuulostaa simppeliltä, ja onkin, mutta jää silti usein ainakin minulta toteuttamatta. Sitä niin usein ajattelee, että toisen kuuluu suhteessa mystisellä tavalla tietää ja aistia mitä minä häneltä odotan.

Hetki:

Huhtikuu oli ihana. Suurimmaksi osaksi ainakin. Ei kuitenkaan ollut mitään yksittäistä ultimaattista huippukohtaa, vaan sellaista tasaista kivaa arkea; juuri sellaisena elämästäni pidänkin. Mukavimpina muistoina mieleen nousee sellaiset muutamat harvinaiset illat, kun olemme kaikki kolme olleet samaan aikaan kotona, Alba ja Rami ovat yhdessä askarrelleet jotain, ja minä olen rauhassa saanut järjestellä tavaroita hyllyihin uusiin järjestyksiin. Tai ne kaikki illat, jolloin me Alban kanssa olemme pelanneet itse keksimäämme sananselityspeliä muistipelin korteilla. Tai vappuaatto, jonka vietimme täällä meillä yhdessä Alban isän ja tämän tyttöystävän kanssa. En ole ylpeä kaikesta, mitä olen elämässäni tehnyt tai mitä teen, mutta siitä olen ylpeä kuinka olemme eron jälkeisen suhteemme hoitaneet: lapsen parasta ajatelleen, ja toisiamme kunnioittaen (niitä surkeitakin hetkiä on tietysti matkan varrelle mahtunut, en väitä muuta).

Tai se ilta, kun meillä oli pitkästä aikaa Ramin kanssa yhteistä aikaa ihan kaksin, ja maltoimme mennä nukkumaan vasta kahden jälkeen, sillä oleminen ja puhuminen oli niiiiiiin ihanaa. Kaikki te, jotka olette olleet suhteesa pidempään kuin vuoden tiedätte varmasti, että sitä niiiiiiiin ihanaa ei todellakaan ole joka päivä, tai ei ainakaan koko ajan.

Pääsiäinen mun vanhempien luona maalla, oli sekin erityisen hyvä. Tai ne kaikki kerrat, kun olemme ystäväni kanssa kävelleet pilateksen jälkeen onnellisina, ja vähän hervottomina kaupungin halki takaisin koteihimme. Olen aina pilateksen jälkeen varmaan onnellisimmillani, joten kaikki mitä sen jälkeen tapahtuu verhoutuu samaan onnellisuuden viittaan, ja yleensä aina ystäväni Sofi on ollut se, jonka kanssa olen nuo treenin jälkeiset hetket jakanut.

 

 

Ajattelin tätä jo aiemmin, mutten ehkä koskaan sanonut, mutta olisi ihanaa jos näiden postausten kommentteihin sinä jättäisit omat kuukauden suosikkisi. Ne voivat olla mitä tahansa: elokuvista tuoksuihin tai vaikka seksiasentoihin. Näin erilaisia parhaita asioita olisi koottuna yhteen ja samaan paikkaan, ja saisimme kaikki toisiltamme jotain. Lisäksi kaikkien niiden hyvien asioiden ajatteleminen lisää hyvää, ja tyytyväisyyttä myös omassa mielessämme. Kokeilkaapa vaikka.