Nämä toisenlaisen viikon aamut alkavat yleensä niin, että aamusivujen kirjoittamisen jälkeen pujahdan urheiluvaatteisiin (okei, pujahtaminen on tässä yhteydessä täysin väärä sana, sillä ainakaan minun omistamiini urheiluvaatteisiin ei todellakaan pujahdeta. Niihin survoudutaan. Hampaat irvessä) ja loikin portaat alas kadulle. Kävelen yleensä ensin Johanneksen kirkolle, sieltä Korkeavuorenkadulle, josta jatkan Tähtitornin- tai Vuorimiehenkadun kautta rantaan. Kävelen useimmiten tunnin, joskus, kuten eilen, yli kaksikin. Polvet eivät tällä hetkellä kestä juoksua oikeastaan ollenkaan, mutta kävelyyn ne pystyvät onneksi ihan mainiosti. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin todennäköisesti valitsisin kävelyn vaikka voisinkin juosta. Tuntuu, että juostessa en kuule mitään muuta kuin oman läähätykseni, ja ajatukset pyörivät lähinnä sen ympärillä kuinka kauan täytyy vielä jaksaa, tai saako seuraavan tolpan luona jo pysähtyä. Kävellessä taas; ajatukset alkavat rullata. Kun ei tarvitse miettiä ollenkaan sitä mitä tekee, niin koko pääkopan kapasiteetti on mahdollista käyttää muuhun.

En ole varma pystyisinkö edes kirjoittamaan ilman noita kävelylenkkejä. Tuskin.

Eilinen aamu oli poikkeuksellisen kaunis. Oli lämmin, mutta ei kuitenkaan liian kuuma. Aurinko paistoi, muttei paahtanut. Ihmisiä oli liikkeellä vain vähän, kuten useimpina sunnuntai-aamuina. Kävelin reilussa kahdessa tunnissa vain joitain kilometrejä. Vauhti ei todellakaan ole pääasia. Söin aamiaisen vieraiden ihmisten sisäpihalla, pysähdyin useampaan otteeseen istumaan rantaan ja mietin kuinka suurta luksusta on, että on mahdollisuus tällaiseen. Lähteä kävelylle koska vain, ja viipyä siellä niin pitkään kuin huvittaa. Asioista nauttii ihan eri tavalla, silloin kun niihin ei ole aina mahdollisuutta.

On oikeastaan yhdentekevää millainen olo on kävelylle lähtiessä, palatessa se on aina varmasti parempi. Kerällä olleet ajatukset ovat suoristuneet ja mieliala on korkeammalla. Olo on energinen ja takuulla inspiroituneempi kuin kävelylle lähtiessä.

Jos edellisessä postauksessani kerroin kaksi asiaa, joilla on negatiivinen vaikutus elämääni, niin nyt kerron kaksi asiaa joilla on todella positiivinen vaikutus. Ensimmäinen niistä on edestä avattavat urheilurintsikat (Hallelujah ja ylistys sille, kuka tämän nerokkuuden on keksinyt! ja vähän myös sille ihanalle siellä, joka kertoi että näitä tällaisia on olemassa) ja sen toisen asian te varmasti tämän ylistyksen perusteella jo arvaattekin.

Ihanaa uutta viikkoa!

 

Olen varma, että olen ajatellut samaa aivan jokaisena syksynä, ja sitten taas uudestaan vuoden ensimmäisinä päivinä.
Eikä tämäkään vuosi ole sen suhteen poikkeus; haluan voida paremmin. Ehkä paremmin, kuin vielä koskaan aikaisemmin.
Aika usein olen ajatellut, että voidakseen hyvin täytyy vain liikkua ja nukkua riittävästi, pitää huoli siitä, että syö riittävästi kasviksia, vihanneksia, marjoja ja kaloreita. Kaikki muu hyvä seuraa sitten näiden perässä. Mutta koko ajan selkeämmin ymmärrän, en vain tiedä, että hyvinvointi on ennen kaikkea sitä, että voi hyvin- kokonaisvaltaisesti. Ei vain fyysisesti. Jos perusasiat eivät ole kunnossa, niin ne eivät valitettavasti tule kuntoon sillä että ottaa joka päivö 10 000 askelta ja menee sänkyyn kello 22. On pysähdyttävä miettimään viihtyykö omassa arjessaan, omissa nahoissaan? Mistä omista toimintatavoistasi olit ylpeä, mistä taas et? Mitkä ovat sellaisia elementtejä, jotka nakertavat elämänlaatua, ovatko ne sellaisia joille voi tehdä jotain? Jos ovat – tee jotain. Jos eivät ole – hyväksy se. Lisää elämääsi sitä, mistä tulee hyvä olo ja vähennä sitä (jos voit) mistä ei tule.   Noin niinku yksinkertaistettanu ja pähkinän kuoressa. Vaikka siis kaikkihan tämä on yksinkertaista, tuhanteen kertaan kuultua ja kerrottua.

Tänä syksynä haluan erityisesti poistaa ja vähentää elämästäni sellaisia tapoja, jotka heikentävät elämänlaatuani, tai aiheuttavat ahdistusta. Niitä on oikeastaan vain kaksi, ja ne ovat: Instagram ja alkoholi. Instagram ei sellaisenaan aiheuta ahdistusta. Käyn päivittäin yksityisviestien puolella mahtavia keskusteluja, seuraan vain sellaisia ihmisiä joiden seuraaminen saa hyvälle tuulelle. Ihmisiä, joita ihailen, arvostan ja joista pidän. Pääasiassa seuraan siellä ystäviä, perheenjäseniä ja kollegoita mutta myös muutamia sellaisia ihmisiä, joita en todellakaan tunne mutta joilla on joko aivan järjettömän kaunis koti, pettämätön visuaalinen silmä tai mahtavat tarinat. En oikeastaan koskaan tunne itsenäni/oloani huonommaksi istagramia selailtuani, oikeastaan päinvastoin. Olen usein inspiroitunut ja täynnä energiaa: ajatuksia siitä miten haluaisin vaihtaa kodin järjestystä, mitä kirjoittaisin seuraavaksi tai mitä kaikkea haluaisin vielä kokeilla keittiössä, tai kuinka pukisin sen koko viime viikon jokaisena päivänä käyttämäni jakun uudella tavalla ja välttyisin tunteelta että pitäisi muka hankkia jotain uutta. 

Mutta,
Instagram on vienyt jo pidempään päivistäni noin 2-3h ja se on aivan järkyttävän paljon. Se on pahimmillaan ainakin 2,5h liikaa. Ja se aika on tietysti aina pois jostain muusta. Osa tuosta ajasta on työtä, mutta suurin osa kuitenkin ihan jotain muuta. Selaan somea usein ratikassa, bussissa ja metrossa – siirtyessäni paikasta toiseen. Mutta avaan sen myös melkein ensimmäiseksi aamulla, heti aamusivujen kirjoittamisen jälkeen. Herään yleensä noin tuntia ennen Albaa, ja useimmiten melkein koko se aika menee siihen, että selaan instagramia. Siinä vaiheessa kun Alba herää, on se aamusivujen jälkeinen virkeys tiessään, ja tekisi oikeastaan jo mieli nukahtaa uudelleen – kiitos passivoivan puhelimen pläräämisen.

Aika usein instagram on myös viimeinen asia, mitä silmäni näkevät ennen nukahtamista. Minulla on naurettava pakkomielle selata läpi kaikki stoorit ennen kuin voin laskea puhelimen ja sulkea applikaatiot ja alkaa nukkua. Toisinaan siihen menee pidempään, toisinaan selvitään vähemmällä. Mutta todella usein on niin, että sanon vielä olohuoneeseen valvomaan jäävälle poikaystävälleni meneväni nukkumaan, vaikka todellisuudessa tiedän jumittuvani kuitenkin vain selaamaan päämäärättömästi instagramia vielä ainakin tunniksi. Voisin vaikka vannoa, että olisin aamulla onnellisempi ja levänneempi jos olisin käyttänyt siihen instagramin selailuun kuluvan ajan joko a) oikeasti nukkumiseen tai b) poikaystävän kainalossa makoilemiseen.

 

 

 

Olen asettanut puhelimeeni rajoituksia, ja minulle lähetetään muistutus aina kun päivän kiintiö (1h) alkaa tulla täyteen, mutta viis veisaan niistä enää. Valitsen tyynesti vaihtoehdon älä välitä rajoituksesta tänään ja jatkan selailua. Vähentäminen on siis onnistunut aika huonosti. Parhaiten se onnistuu silloin, kun puhelimelle ei ole pääsyä (akku on loppunut, tai puhelin on unohtunut töihin), ja huomaan etten oikeastaan kaipaa puhelintani ollenkaan silloin, kun minulla ei ole sitä mahdollisuutta käyttää. En ole hukassa kun akkuni loppuu, olen helpottunut.
Tiedän , että minun kaltaiselleni addiktille toimii kaikkein parhaiten se, ettei pääsyä ole. Nyt olenkin päättänyt että pidän kerran kuussa viikon mittaisen tauon Instagramista. Se on minulle se kaikkein suurin yksittäinen aikasyöppö arjessa, ja haluan nähdä mitä tapahtuu kun saan jokaiseen päivään kaksi tuntia lisää aikaa johonkin muuhun.

Aloitin viikon mittaisen instagram-paaston eilen. Kaikkein helpoimmalta se tuntuu tehdä tällaisella viikolla, kun Alba on kotona. Silloin muutenkin olen puhelimella huomattavasti vähemmän, sillä muuta puuhaa on niin paljon. Tuntuu että kotona saa olla täyttämässä ja tyhjentämässä astianpesu- ja tiskikonetta ihan taukoamatta. Lisäksi täytyy laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, ripustaa pyykit kuivumaan ja viikata kaappeihin jo kuivuneet, pelata muistipeliä ja Aliasta, leikkiä Petshopeilla ja My Little  Ponyilla, värittää merenneitoja ja mustekaloja ja leikkiä lääkäriä tai ravintolan asiakasta. Pitää käydä töissä, kuvata ja kirjoittaa, käydä joogassa ja pilateksessa, letittää ja harjata hiuksia, siivota leikkejä ja keksiä tarinoita, tiskata, lukea kirjoja, notkua leikkipuiston laidalla ja käydä pyöräilemässä, täytyy piirtää iltaisin selkään niin kauan, että uni tulee, ja halata aamuisin niin pitkään, ettei uni enää maistu. Ei silloin ole juuri aikaa roikkua puhelimella. Paitsi lapsen nukahtaminen jälkeen, ja ennen tämän heräämistä.

(Pitää muuten varmaan jatkossakin kirjoittaa aivan jokainen päivän aikana tehty askare tällä tavalla yhteen virkkeeseen, niin johan tulee itsestään aikaansaava olo…)

Mitä taas tulee tuohon alkoholiin: lupaan itselleni, etten kärsi sellaisesta maailmanlopun darrasta enää koskaan. Olen ehkä puhunut täällä aiemminkin siitä, että minun dagen efterini on jostain toisesta todellisuudesta. Sellaisesta todellisuudesta, joissa oksentaminen vielä kello 11 illalla on enemmän todennäköistä kuin mahdollista. Tämä voi aivan hyvin tapahtua vaikka olisi ollut nukkumassa jo ennen kello yhtä ja juonut vain muutaman lasin viiniä ja triplasti saman määrän vettä.
Kun ensimmäisen kerran kokeilin alkoholia, join baarissa työpäivän jälkeen yhden siiderin, jonka jälkeen menin kotiin oksentamaan. Myös aamulla herätessä oksensin useammin kuin viisi kertaa. Siis sen yhden ainoan siiderin jälkeen.

Siihen, että viimeisen liki kahden vuoden aikana olen ollut humalassa vain alle viisi kertaa on olemassa ihan selkeä syy, joka on: darranpelko, joka aiheuttaa myös voimakasta kuolemanpelkoa. Ja kaikkea muutakin pelkoa. Se krapula ei ole kamala vain fyysisesti, vaan myös (tai ennen kaikkea) henkisesti. Silloin tuntuu siltä kuin koko elämä on syöksymässä jyrkänteeltä. Häpeän itseäni, häpeän jokaista sanomaani sana, häpeän sitä että olen ollut jotain muuta kuin itseni. Hikoilen häpeänaallokossa, enkä kykene ajattelemaan mitään muuta kuin sitä kuinka älytön olen ollut, ja kuinka olen puhunut sellaisiakin asioita mitä en oikeastaan olisi halunnut puhua. Eikä sillä, että muut kertovat etteivät edes ole huomanneet minun olleen humalassa, ole mitään merkitystä sillä se oma kokemus tuntuu niin todelliselta. Se on totta.

Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, alan vihdoin tajuta kehoni viestin;  älä hyvä ihminen käytä alkoholia, se ei sovi sinulle.

Nykyään joudun melkein paniikkiin kun alan tuntea humaltuvani. En pidä siitä tunteesta. En halua menettää kontrollia. En halua tuntea, kuinka kielenkannat löystyvät. En halua sitä. En enää kaipaa sitä humaltumisen tunnetta. Ajattelin edelleen juoda lasillisen viinä silloin, tai hyvän oluen tällöin, mutta humalassa tai krapulassa en halua, tai aio, enää koskaan olla.

Millaisia konkreettisia toimia sinä olet tehnyt tai ajattelit tehdä, jotta voit paremmin?
Olen kiinnostunut kokeilemaan kaikkea, mikä syventää onnellisuutta, lisää kiitollisuutta ja hyvää oloa. 

Ajattelen usein olevani yksinhuoltaja, vaikka en virallisesti sitä olekaan sillä meillä on lapsen isän kanssa yhteishuoltajuus.
Mutta tarkoitan yksinhuoltajuudella sitä, että aina kun olen lapseni kanssa, olen hänen kanssaan yksin. En jaa arkea, enkä sen askareita, tehtäviä ja vastuita kenenkään toisen kanssa. On vain minä ja tuo pieni, joka ei oikeastaan ole enää kovin pieni.

Joku voisi ajatella, että tämä on kevyttä ja kivaa. Joka toinen viikko voi elää ”lapsetonta” elämää. Tehdä asioita spontaanisti, ja toisaalta olla tekemättä yhtään mitään. Ei tarvitse välkttämättä herätä kello kuusi lauantaina, ellei välttämättä halua. Ruoan ei tarvitse olla pöydässä tasan kolme tuntia edellisen aterian jälkeen, eikä siitä seuraa yksiäkään hermoromahduksia. Ei tarvitse miettiä mitä kaikkea täytyy pakata mukaan, kun lähtee kotoa pois pidemmäksi ajaksi kuin kahdeksi tunniksi. Riittää, että sujauttaa taskuun avaimen, kortin ja puhelimen. Niin ja huulirasvan. Voi tehdä asioita kodin ulkopuolella vielä lapsen nukkumaanmenoajan jälkeenkin. Päiväkodille ei tarvitse hyökiä hiki päässä suoraan toimistolta. Eika kaupasta tarvitse raahata väsyneen lapsen lisäksi kainalossaan myös läppäriä, kiloa kirjoja ja kahta kauppakassia. Ja mikä ihaninta – ei tarvitse notkua leikkipuiston laidalla jokaisena iltapäivänä.

Mutta..

Pidän elämästäni, ja itsestäni, huomattavasti enemmän silloin, kun Alba on läsnä. Huolimatta siitä, että moni asia on usein ehkä vähän hankalampaa (vaikka sekin oikeastaan liittyy pitkälti siihen, kuinka asiasta ajattelee) niin silti kaikki on vähintäänkin sen hankaluuden verran myös parempaa. Kauppareissut ovat paljon hauskempia, kun mukana on joku jolle kaikki kaupassa on jännää. Hyllyjen välissä on mukavaa juoksennella. On mukavaa nostaa hyllystä joka toinen tuote ja kysyä mitä se on ja ostetaanko sitä. On ihanaa saada nostella tuotteita hihnalle, ja vähintään yhtä ihanaa kiivetä kassan toisessa päässä olevalle tasolle ja pakata sieltä ostoksia omaan kassiin. Ratikkamatkat ovat monin verroin hauskempia lapsen kanssa. Kysymyksiä, ihmetyksen aiheita ja ajatuksia sinkoilee sellaisella tahdilla, josta voi itse vain haaveilla. On ihanaa istu aamuisin sylikkäin tunnin mittainen matka päiväkodille ja vain kuunnella pienen mielen ajatuksenjuoksua. Rakastan aloittaa aamuni niin että käperryn Alban viereen ja silittelen hereille. Rakastan syödä yhdessä aamaista, vaikka en aina rakastakaan sitä että joudun usein myös lukemaan samalla jotain. Yleensä yhtä ja samaa kirjaa noin kaksi viikkoa putkeen. Tällä hetkellä se kirja on Prinsessa Rämäpää ja vessasanat, ja sitä luin oikein mielellään kokonaisen viikon, mikä on suurta sillä yleensä kyllästyn kirjaan kuin kirjaan esnimmäisen lukukerran jälkeen. Jos siis Melukylän lapsia, muumeja ja Eemeliä (okei kaikki Astrid Lindgrenin kirjoja ja muumeja) ei lasketa. On ihanaa kiiruhtaa töistä päiväkodille (vaikka matkalla aina onkin hermot vähän kireällä koska liikaa tavaraa ja hiki) mutta se kireys sulaa yleensä heti, kun näkee oman lapsensa pihalla. Vielä vuosi sitten Alba juoksi pihan poikki kädet levällään huutaen äääiiitiiiiiiii mutta nykyään hän juoksee päinvastaiseen suuntaan, kiipeää kiipeilytelineen korkeimpaan kohtaan ja kertoo, että tulin aivan liian aikaisin. Ihan sama mihin aikaa tulen, on se liian aikaisin. Ja sekin on ihanaa. Että on sellainen paikka, jossa viihtyy niin hyvin ettei malttaisi lähteä. Ja toisaalta melkein joka aamu kotona toivoo, että jäätäisiin vaan kotiin koska kotona on niin kivaa. Positiivinen ongelma sanoisin.

Rakastan sitä, kun Alba ennen nukahtamistaan kyselee mitä ihmeellisimpiä asioita. Tai sitä, kuinka innoissaan tämä joka päivä haluaa hiipiä rapussa mahdollisimman hiljaa kotiin, jotta voisi yllättää Ramin. Se ja sama vaikka olisin kertonut Ramin olevan töissä, sillä hän uskoo että aina on olemassa mahdollisuus että Rami on huijannut ja onkin oikeasti kotona.

Hän ajattelee että naapurustossa kaikki muistavat meidät, sillä : mehän kävellään äiti täällä joka päivä. Tietenki ne muistaa mut. Viime sunnuntaina kun kävimme kävelyllä naapurissa asuvan ystäväpariskunnan Hilma- koiran kanssa, Alba oli huolissaan ettei ehdi kertoa kaikille vastaantulijoille ettei koira ole meidän ja että nyt ne kaikki ihmiset sit luulee että meillä on koira ja ihmettelee sit ku ne ei enää nääkkään sitä koiraa meillä. Kertoikin useammalla kuin viidelle ihmiselle pontevasti että tämä ei muuten sit oo meidän koira.

Kaikki, ja tarkoitan että aivan kaikki, tuntuu merkityksellisemmältä ja tärkeämmältä tuon pienen kanssa. En muista illalla saman aamun ratikkamatkasta mitään, jos olen istunut matkan yksin, mutta jos olen taittanut matkan Alban kanssa ihan takuulla muistan matkan ja meidän keskustelut vielä illalla. En muista aamun kävelylenkistä mitään kummempaa, jos teen sen yksin mutta aivan takuulla muistan jos olen ollut kävelyllä Alban kanssa. Hän pysähtyy juttelemaan ihmisille ja koirille. Etenkin koirille. Ja ihmiset ja koirat pysähtyvät hänen kohdallaan. Hän kertoo tarinoita, kyselee ja haluaa reppuselkään 25metrin jälkeen koska jalkoihin sattuu vaikka ei oikeasti satu. Siitä arjesta, jota elän lapsen kanssa jää jotenkin syvempi muisti- ja tunnejälki, kuin tästä toisesta ”arjesta”, jota elän itsekseni. Voi olla, että tämä kaikki korostuu juuri siksi, koska elän kahta niin erilaista arkea.

 

Nautin kyllä omasta ajastani. Nykyään jopa ilman huonoa omatuntoa, mutta: en todellakaan kaipaa omaa aikaa viikkoa putkeen joka toinen viikko. Sen sijaan kaipaisin omaa aikaa sinne lapsiarjen keskelle. Pieniä hetkiä, tuokiota ja ehkä tunteja jotka olisivat vain minulle, jotta jaksan ja osaan sen jälkeen olla taas vähän parempi ja läsnäolevampi ja energisempi äiti. Kun olen hetken saanut olla vain minä, enkä kenenkään äiti. Kaipaisin omaa aikaa hetkiin, kun väsyttää. Kun on hankalaa. Että voisi kesken kiireisen iltapäivän vain lähteä lenkille, tai pilatekseen tai ystävän kanssa kahville ja tulla sieltä takaisin kotiin lapsensa ja arkensa luo. Sillä mikään ei ole niin ihanaa, kuin palata lapsensa luo jostain, missä on ollut myös ihanaa. Tässä vuorovanhemmuudessa minulla on omaa aikaa silloin, kun en oikeastaan sitä ollenkaan kaipaisi, päivä toisensa jälkeen. Silloin, kun ole väsynyt, enkä kaipaa omaa aikaa. Omaa aikaa on silloin, kun kaipaan lastani, meidän arkeamme. On tietysti typerää tuntea näin, sillä tiedän niin monta ihmistä, joilla omaa aikaa ei ole koskaan. Sellaisia ihmisiä jotka ovat yksin lastensa kanssa koko ajan. Tällainen tuntuu tietysti vähän typerältä. Enkä minä valita. En todellakaan.

Mitä nyt ihan vähän vain…

Tämä kuvien lauantai viime viikolta oli todella harvinaislaatuinen. Vietimme koko päivän alusta loppuun yhdessä kaikki me kolme. Ensimmäinen päivä 1,5 vuoden aikana. Tätä ennen pisin aika, jonka olemme olleet (hereillä) yhdessä on ollut ehkä neljä tuntia. Mutta – tämä lauantai oli heittämällä yksi koko kesän, ehkä jopa vuoden ihanimmista päivistä. Ja tällaisten päivien voimin jaksan uskoa ja odottaa sitä aikaa, kun näistä päivistä tulee enemmän normi kuin todella harvinainen poikkeus.

Oli miten oli. Elämä on hyvää, täyttä ja ihanaa näinkin. Mutta kyllä niin mielelläni olisin mukana lapseni aivan jokaisessa päivässä ja ottaisin omaa aikaa toisinaan sen arjen keskellä. Näistä kokonaisista yksinäisistä viikoista, kun ei valitettavasti voi mitenkään varastoida tätä energiaa, ja annostella sammiosta sitten kun energia sen lapsiarjen keskellä meinaa käydä vähiin. Mutta elän toivossa, että vielä joskus tulee aika kun emme elä kahta näin erilaista arkea. Tilanne tasoittuu viimeistään sillon, kun lapsi menee kouluun, sillä olemme sopineet että tuolloin olisi hyvä rauhoittaa lapsen elämä ja arki yhteen kotiin, mutta kuitenkin niin että toinen vanhemmista asuisi ihan vieressä, jolloin lapsi voi kulkea kotien välillä vapaasti. Muutama vuosi mennään siis vielä näin, joten ei auta kuin asettua ja nauttia matkasta.

 

Suurin haaste meidän parisuhteessamme on ehdottomasti se, että yhteistä aikaa on niin vähän (uusperhea-elämän tuomien haasteiden lisäksi siis). Tämä kevät ja kesä on ollut poikkeuksellisen kiireinen. Viimeisen neljän kuukauden aikana meillä on ollut kaksi yhteistä viikonloppu-vapaata, ja joitain satunnaisia iltoja siellä täällä. Mutta suurin osa päivistä menee niin, että toinen vielä nukkuu kun me Alban kanssa lähdemme liikkeelle, ja tulee kotiin silloin kun me olemme jo menossa nukkumaan.

Alkuun toisen ikävöiminen tuntui ainoastaan ihanalta. Ajattelin, että on pelkästään hyvä, että näemme niin harvoin. Yhteinen aika tuntuu laadukkaalta ja erityiseltä, eikä toisen naama (tai tavat krhm..) ala ainakaan kyllästyttää. Pidin, ja pidän edelleen, siitä, että saan olla ja tehdä asioita itsekseni. Voin järjestää ja suunnitella omat menoni miten haluan, sillä toinen on 94 % todennäköisyydellä silloin kuitenkin  töissä. Mutta. Jossain vaiheessa oivalsin, että mitä enemmän vietämme aikaa yhdessä – sitä paremmin meillä menee, ja sitä vahvemmin tunnen meistä ja tästä kaikesta. Ja sama toimii käänteisesti silloin, kun yhteistä aikaa ei juuri ole. Huomaan, että jos menee enemmän kuin yksi viikko niin, ettei ehditä tekemään yhdessä mitään, ja se näkeminenkin rajoittuu sinne unen ja valveen rajamailla lausuttuihin hyvän yön- ja huomenen toivotuksiin- alan epäillä, että onkohan tässä suhteessa lopulta kuitenkaan mitään järkeä. Kun yhdessä ei oikeastaan konkreettisesti ehdi jakamaan sitä arkea, mistään yhteisten muistojen luomisesta nyt puhummattakaan – on niin helppoa sortua ajattelemaan että tämä kaikki on oikeastaan ihan turhaa. Että ehkä näistä tulikuumista tunteista huolimatta tällaisessa suhteessa ei kuitenkaan ole mitään järkeä.

 

Nyt viimeisen kuukauden aikana olemme pyrkineet järjestämään yhdessä oloa kaikkiin mahdollisiin, pieniinkin, koloihin. Ja heti tuntuu paljon paremmalta. Ehkä kaikkein eniten uskallan luottaa tässä kaikessa hulluudessa siihen, että tämä suhde muuttuu aina paremmaksi mitä enemmän yhteistä aikaa on- eikä päinvastoin. Riitelemme usein silloin, kun emme juuri näe, mutta emme oikeastaan koskaan silloin kun ehdimme oikeasti viettämään aikaa yhdessä. Suhde tuntuu epävarmalta silloin, kun sille ei ole ollut aikaa, mutta ei koskaan silloin kun aikaa on ollut.

 

 

Eräs ystäväpariskunta oli päättänyt ottaa käyttöön treffitiistai-konseptin. Joka ikinen tiistai on treffit, jonka ohjelma suunnitellaan vuorotellen. Ajattelimme kokeilla ihan samaa. Eilen oli ensimmäiset treffit (oikeastaan meidän koko liki kaksivuotisen suhteen ensimmäiset). Kävelimme merenrantaan,  ajelimme päämäärättömästi sähkö-potkulaudalla (joita muuten inhoan!), kävimme Pontuksessa syömässä ja drinkeillä ja kiipesimme sen jälkeen vielä salakallioillemme syömään persikoita, jotka olivat vielä ihan raakoja mutta näyttivät näteiltä. Ja kas, heti oli taas sellainen olo että se mitä meillä kahdella on kyllä sellaista, mitä toivoisin aivan kaikille. Ainakin näinä kaikkein parhaimpina hetkinä on.

Vaikka tämä kevät ja kesä ei ehkä ole ollut meille se kaikkein helpoin, niin tämä mitä nyt on, on aivan kaiken sen vaivan, työn, keskusteluiden, ärsyyntymisten, riitojen ja itseensä menemisen arvoista. Vähintäänkin.