Meillä ollaan nyt vuosi ja neljä kuukautta puhuttu täällä kotona jatkuvasti kahdella eri kielellä, suomeksi ja venäjäksi. Minä Alballe suomea, Roma Venäjää. Jo kauan ennen lapsen syntymää meille oli täysin selvää, että tulisimme puhumaan hänelle molempia kieliä. Olen itse harmitellut suunnilleen koko elämäni sitä, ettei ruotsia puhuva isäni koskaan puhunut sitä meille ollessamme pieniä. Miten ihanaa olisikaan nyt lasketella sujuvasti juttua tuolla unelmieni kielellä, ilman että sen eteen tarvisi itse tehdä yhtään mitään. Sillä kyllähän ruotsin, tai ihan minkä tahansa muunkin kielen opetteliminen kyllä onnistuu, mikäli asian eteen viitsisi nähdä vähän (tai aika paljon) vaivaa. En siis halunnut Alban kokevan samaa karvasta yksikielistä kohtaloa, jonka itse koin.
Minunhan ei varsinaisesti ole tarvinnut tähän asti nähdä mitään erityistä vaivaa tämän Alban kaksikielisyyden eteen, vaan se on ollut Roma jonka on ollut pakko skarpata asian suhteen. Puhumme kuitenkin kotona keskenämme aina suomea, joten kieli täytyy aina tietoisesti vaihtaa toiseen lapselle puhuttaessa. Etenkään kun Roma ei venäjää ollut enää moneen vuoteen päivittäin käyttänyt. Kieli oli, ja on osin edelleen, vähän ruosteessa, sanoja joutuu välillä hakemaan eikä sen puhuminen enää luonnistu ihan itsestään. Olenkin niin hyvilläni, että Roma on silti alusta asti sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että puhuisi Alballe pelkästään venäjäksi.
Lisäksi Alban isovanhemmat ja extramummo Nina, joita Alba näkee päivittäin puhuvat hänelle pelkästään tuota toista kieltä. Sellaisena ihan tavallisena päivänä, kun ei käydä missään eikä nähdä ketään, niin suomea Alballe puhuu vain yksi ihminen, venäjää neljä. Kuitenkin nuo molemmat kielet ovat kehittyneet tähän asti melko tasatahtiin. Yleensä hän käyttää asiasta nimitystä sillä kielellä, jolla se sattuu hänen suuhunsa olemaan helpompi. Esimerkiksi orava on belka, eikä orava ja kala on kala eikä riba. Nyt kun sanoja alkaa vähitellen tulla kaksi toi kolme peräkkäin, niin nuo kielet ovat sillain söpösti sekaisin.
” Alba kushaet puuro ”
” Äiti gatovit ruokaa ”
Haasteellisen tilanteesta kaltaiselleni papukaijalle tekee se, että olen ihan huomaamattani alkanut itsekin puhua Alballe sellaista ihmeellistä suomi-venäjä- sekoitusta. Sanon yleensä aina venäjäksi ne sanat ja asiat, joita tiedän Albakin niistä käyttävän. Tietyt tekemiset ja käskyt tulevat kuin varkain venäjäksi eivätkä suomeksi. Ja tämä on kyllä huono juttu. Nyt olisi se skarppaamisen paikka, mutta huomaan sen olevan oikeasti yllättävän haastavaa.
Mullehan siis saattaa käydä aika usein esimerkiksi niin, että palvelen vaikkapa töissä henkilöä, joka puhuu vahvaa murretta, niin tuon palvelutilanteen päättyessä puhun tuota samaa murretta jo itsekin. Toisena esimerkkinä se, että Romalla on suomeksi aika paljon sanoja, jotka eivät ”ihan” ehkä ole kielellisesti oikein. Aikani korjaan, ja korvia särkee kun tuo sana sanotaan väärin, mutta niin vaan sitten eräs kaunis päivä huomaan käyttäväni tuota sanaa väärin itsekin. Kun jotain kuulee käytettävän tarpeeksi usein, niin siihen alkaa ensin tottua ja lopulta se alkaa jo kuulostaa täysin oikealta. Ensin Romalla meni aina pLasmat sekaisin ja vuoden päästä ne oli mullakin pLasmat eikä pasmat, jotka oli sekaisin. Oikeaoppinenkin muuttui kolmen vuoden seurustelun jälkeen oikeaopTiseksi. Näitä esimerkkejä riittää, mutta ymmärtänette varmasti idean jo tästäkin.
Tuo vuoden ja neljän kuukauden ikäinen tyttäremme vaikuttaa olevan äitinsä kaltainen papukaija, toistelee vanhempiensa perässä aivan kaiken mihin pieni kieli vain taipuu. Omiin puheisiinsa ja sanomisiinsa pitäisi siis jatkossa kiinnittää ihan erityistä huomiota. Tässä taas yksi tavoite tälle tulevalle vuodella, oppia puhumaan suomea niin kuin sitä puhui ennen aviomiehensä tapaamista.
On sitä siinäkin.
