Äiti 19 marraskuun 2015 - 18:08

Olen ollut äiti nyt aika tarkalleen 14 kuukautta. Voin kertoa, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani ja suunnitelmiani mun elämä pysähtyi aika tyystin sinä helteisenä syyskuun iltapäivänä, kun Alba syntyi. Upposin todella syvälle äitihautaan. Vaikka yritinkin uskotella itselleni ja kaikille muillekin olevani edelleen se sama tyyppi, kuin aina ennenkin, nyt minulla vain oli lapsi. Se ei vaan pitänyt alkuunsakaan paikkaansa. Oli, ja on, minussa edelleenkin paljon samaa kuin ennen mutta kyllä äitiys totta vie on minua muuttanut, paljonkin. En ihan ymmärrä, miksi koin alkuun niin tärkeäksi sen, etten muuttuisi, tai etteivät ainakaan muut ihmiset ympärillä kokisi mun muuttuneen. Lapsen saaminen on varmasti yksi elämää eniten mullistavista asioita, miksi hitossa se ei saisi muuttaa minua?

Ensimmäiset 6kk Alban syntymän jälkeen en käynyt juuri missään, enkä nähyt juuri ketään, jos perhettä ja läheisimpiä ystäviä ei lasketa. En notkunut kaikkia päiviä kahviloissa tai ravintoloissa, en ilmoittautunut vauvauintiin ja muskariin, en tutustunut alueen muihin äiteihin tai käynyt perhekahviloissa. En tehnyt oikeastaan mitään, mitä olin etukäteen ajatellut tekeväni. En uskaltanut, halunnut tai edes raaskinut liikkua kotoa mihinkään. Halusin vaan olla kotona, läsnä, pitää pientä sylissä ja opetella olemaan maailman paras äiti. Kunpa joku olisi tuolloin kertonut minulle, että homman voisi ottaa vähän rennommin. Tai että voisin olla vähän armollisempi itselleni ja uudelle elämäntilanteelle. Olin jatkuvasti huolesta sykkyrällä milloin mistäkin, googlasin erilaisia vauvan ”oireita” sormenpäät punaisina. Niiden jälkeen soitin aina itkua tihrustaen Romalle diagnosoituani Alballe milloin minkäkin sairauden.

Pelkäsin liikkua yksin vauvan kanssa. Tai, no ihan alkuun en osannut pelätä mutta Alban ollessa ehkä vajaa kuukauden ikäinen tapahtui metrossa ikävä välikohtaus, joka tosin näin jälkeenpäin ajateltuna ei kyllä tunnu mitenkään erityisen kamalalta. Tuolloin, tuoreena äitinä se oli suunnilleen hirveintä mitä saattoi tapahtua. Olin Alban kanssa tulossa ystäväni luota Herttoniemestä, matkaa kotiin oli kolmen pysäkin verran. Lapsi alkoi huutaa vaunuissa ehkä Kulosaaren kohdalla, minä yritin rauhoitella itkevää lasta. Silitin pientä päätä, ja kuiskuttelin kuinka kohta oltaisiin jo kotona, eikä olisi mitään hätää ”äiti on tässä, äiti on tässä ihan lähellä”. Lasta tuo ei kuitenkaan lohduttanut, vaan itku sen kun jatkui. Yksi matkustajista tuskastui tilanteeseen ja ärjyi kuinka hän ei voi ymmärtää että kaltaiseni keskenkasvuiset teinit hankkivat lapsia, kun eivät osaa edes huolehtia niistä. Se sattui. En ollut muuta yrittänytkään, kuin olla kyllin hyvä vanhempi tuolle pienelle ja silti joku tuntematon näki, että olin oikeasti ihan luuseri, täysin epäkelpo äidiksi. Uskoin, mitä hän sanoi, koska tunsin itseni juuri sellaiseksi; keskenkasvuiseksi teiniksi, jolla ei ollut aavistustakaan miksi lapsi itki, tai kuinka sen saisi hiljaiseksi.
Näin jälkeenpäin ajateltuna tilanne tuntuu lähinnä huvittavalta. Nyt, tilanteen sattuessa uudelleen eteen, saattaisin myös nostaa tuon itkevän lapsen sieltä vaunuista syliin rauhoittumaan. Tuolloin hormonihuuruissani täysin loogisesti ajattelin, etten halua nostaa lasta vaunuista hengittelemään metron saastaista ilmaa. Ööö? Aivan. Ymmärrän.
Tuo välikohtaus jostain syystä vainosi mua varmaan ensimmäiset viisi kuukautta. Kävelin ensimmäiset vaunujen kanssa aivan kaikkialle, sillä en uskaltanut käyttää julkisia. Aivan täysin normaalia ok.

Onneksi Roma on täysin eri maata. Hän vei alusta asti Albaa mukanaan kaikkialle, tapasi ihmisiä, vei uusiin tilanteisiin ja paikkoihin, eikä jännittänyt tai hermoillut yhtään. Kiitos Roma, että oot. Ilman sua kasvattaisin tässä varmaan jotain sosiopaattia.