Epäurheilija 10 marraskuun 2015 - 20:32

Olen ollut ihan pienestä asti liikunnallisesti lahjakas. Peruskoulun alaluokilta asti olen kilpaillut oikeastaan kaikessa mistä vain kisoja järjestettiin; jalka- ja jääpalloa, salibandya, uintia, hiihtoa ja yleisurheilua. Kaikissa suhteellisen menestyksekkäästi. Yleisurheilua harrastin melko tosissanikin useamman vuoden, se jäi kun muutimme Torniosta tänne etelään. Olin 15-vuotias. Eikä tuolloin jäänyt pelkästään yleisurheilu, vaan aivan kaikki urheilu. Torniossa meillä oli tapana liikkua AINA pyörillä paikasta toiseen. Busseja kulki ehkä kuusi päivässä, nekin melkein kaikki koulukyytejä. Pyöräily oli siis oikeastaan ainoa vaihtoehto. Usein kyhäsimme pystyyn kaveriporukalla pelit milloin pesäpallosta milloin jalkapallosta, sählyvuorojakin oli. Siis niiden yleisurheilutreenien lisäksi.

Muuton myötä tuo kaikki jäi. Sain skootterin (voi kyllä) ja taitoin sillä kaikki matkat. Uudessa koulussani oikeastaan kukaan luokkakaverini ei pitänyt liikunnasta. Se oli tunti, josta lintsausprosentti oli kaikkein suurin. Pelasimmekin tunneilla lähinnä polttopalloa, koska kukaan ei suostunut tekemään mitään missä tulee hiki.  Se oli outoa. Epävarmana teininä halusin kuitenkin sulautua massaan, joten aloin uskotella itselleni ja muillekin etten pitänyt liikunnasta. Mitä pidempään uskottelin, sitä enemmän todeksi asia muuttui. Kunto heikkeni, en ollutkaan koulujenvälisissä kisoissa palkintopalleilla, en edes lähellä niitä. Urheilu ei enää ollutkaan mulle se juttu, josta voimaannuin vaan asia, joka suorastaan masensi ai jaahas nyt mä en osaa enää edes tätä.

Aina toisinaan mietin, että miten ihmeessä tuosta urheilullisesta nuoresta tytöstä tuli tällainen huonoryhtinen epäurheilija? Nyt kun mietin tuota nuorta, paljon urheilevaa tyyppiä, niin tajuan että en oikeastaan koskaan liikkunut yksinäni. En koskaan lenkkeilyt tai lähtenyt treenaamaan yksin. Kaikki liikkuminen on tapahtunut porukassa, yleensä valmennettuna tai ohjattuna. En ole koskaan osannut liikkua itsekseni, ja urheiluun on aina liittynyt paljon muutakin kuin se itse liikkuminen. Haluaisin urheilla niin, että se itse suorittaminen tapahtuisi vähän niinku siinä sivussa, eikä homma olisi ihan pelkkää sitä itseään.

Olinkin pakahtua innosta, kun keväällä kuulin tulleeni valituksi Adidaksen kesän yli kestävään juoksukouluun. Ajattelin, että no nyt kyllä, tästä tää nyt taas lähtee. Opettelen lenkkeilyn, seurassa ja ohjattuna, juuri niin kuin minulle parhaiten sopii. Neljän kuukauden porukassa juoksemisen jälkeen innostus ja kunto on taattu, ja jatkan juoksemista myös varsinaisen adidasheimon juoksukoulun päätyttyä.
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Midnight Run oli meidän päätösmatkamme. Se juostiin elokuun lopulla, ja sen koommin en ole lenkkareita jalkaani kiskonut, tai olen kyllä, mutten juoksemista varten. En siis ole juossut yli kahteen kuukauteen. Tai tehnyt mitään muutakaan jota urheiluksi voisi kutsua. Aika säälittävää.

Olen kuitenkin päättänyt taas viritellä noita juoksuhommia uudestaan. Talveksi haluaisin lisäksi löytää jonkin uuden harrastuksen, sellaisen missä saisi tehdä porukalla ja tunnin jälkeen ehkä vähän oksettais. Haluaisin olla se oikeasti urheilullinen tyttö, joka edelleenkin kaikesta huolimatta kuvittelen olevani.

College: Adidas
Housut: Adidas*
Kengät: Adidas Ultra Boost*
Kassi: Adidas*
Takki: BikBok

*saatu

Kuvat:  Janita Autio