Kutkuttava 2020 28 tammikuun 2020 - 19:47

Niin moni sellainen asia on nytkähtänyt eteenpäin,  joka on junnannut paikallaan jo vuosia.
Ensimmäistä kertaa elämässäni olen asettanut itselleni tavoitteita ja päämääriä. Ensimmäistä kertaa siksi, että vasta nyt se tuntuu mielekkäältä. Vasta nyt uskon, että kykenen saavuttamaan sen, mitä tahdonkin.
Elin pitkään niin, etten juuri unelmoinut. En asettanut itselleni tavoitteita, vaan lilluin virran mukana.
Ajattelin, ettei minun tarvinnut unelmoida, sillä elämäni oli riittävän hyvää jo sellaisena kuin se oli. Olin saanut niin paljon sellaistakin mistä en ollut osannut edes haaveilla. Se ei oikeastaan ole kovin ihmeellistä, jos on ihminen joka ei ole haaveillut juuri mistään. Mutta ajatellaan vaikka niin, että olen elämässäni saanut paljon sellaista, mistä moni varmasti haaveilee.
Jos olen unelmoinut, niin lähinnä siitä, että olisin sovussa itseni kanssa, pitäisin itsestäni ja uskoisin itseeni.
Ole haaveillut itseluottamuksesta, uskosta omiin kykyihini ja siitä, että uskaltaisin vetää rajat itseni ympärille myös silloin, kun se tuntuu epämukavalta. Tai erityisesti juuri silloin.

Nyt oivallan, että unelmoinnin puuttuminen omasta elämästä on johtunut siitä, etten ole uskonut niiden toteutumiseen. En ole uskonut siihen, että voisin itse oikeasti vaikuttaa elämäni kulkuun. Ja elämä on ollut aivan hyvää niinkin. Olen noussut aamuisin onnellisena ja kiitollisena, enkä ole kokenut merkityksettömyyttä (paitsi toisinaan, kuten aivan varmasti jokainen meistä). Olen ollut tyytyväinen elämääni, enkä ole osannut edes kaivata unelmia ja unelmointia. Viime vuodella en tehnyt yhtään lupausta, mutta asetin sille teeman: opi tuntemaan itsesi, ja sitä kautta kohenna hyvinvointiasti.
Nyt huomaan, että sen kaiken itsetutkiskelun, ja itseni hyväksymisen jälkeen – unelmointi on ihan yhtäkkiä tullut osaksi elämääni. Yhtäkkiä onkin tuntunut mielekkäältä asettaa tavoitteita, sanoa niitä jopa ääneen.

Olen aina aiemmin pitänyt unelmoivia tai todella tavoitteellisia ihmisiä sellaisina, jotka eivät osaa nauttia elämästä tässä ja nyt, vaan tarvitsevat jaksaakseen jotain odotettavaa. Ajattelin heidän elävän sellaista surullista sitten kun – elämää. Olen ajatellut, että nautin elämästä huomattavasti enemmän, kuin sellaiset jotka ovat koko ajan matkalla jonnekin. Mutta nyt oivallan, etteivät nuo kaksi asiaa sulje mitenkään pois tosiaan. Voin unelmoida ja samaan aikaan nauttia tästä mitä on jo nyt. (Pyydän anteeksi ikäviä ajatuksiani teitä kaikkia unelmoivia ihmisiä kohtaan. Olin väärässä, sillä en vain viel tiennyt kovin hyvin).

Tuntuu hyvältä huomata, että jotain on nytkähtänyt minussa itsessäni oikeaan suuntaan.
Sellaiset asiat, jotka pelottivat vielä hetki sitten, eivät pelota enää.
Ajattelen itsestäni paljon myönteisemmin, ja minun on huomattavasti aiempaa helpompaa vetää rajoja itseni ympärille.  Jos jokin tuntuu minusta pahalta, epäreilulta tai olen vain asiasta eri mieltä-  sanon sen. En enää ajattele, että on minun vastuullani suojata muita ihmisiä epämiellyttäviltä tunteilta.  En enää pelkää, että minusta ei pidetä, jos uskallan olla sen suuruinen kuin olen.
Ymmärrän, etten tarvitse ympärilleni ihmisiä, jotka eivät pidä siitä kuka olen.
Olen niin monta vuotta pienentänyt itseäni kelvatakseni, että hukkasin siinä oikeastaan itseni kokonaan. Nyt tuntuu huojentavalta olla taas tässä, tallessa.

Jos viime vuoden teema oli löytää itsensä, niin tänä vuonna jatketaan samalla teemalla. Sen lisäksi tälle vuodelle on paljon muitakin toiveita, ja haaveita mutta myös 3 kirkasta tavoitetta:

1. Löytää itselleni sopiva terapeutti ja aloittaa pitkäaikainen kuntoutusterapia (näistä kaikista kolmesta, tämä on se kaikkein tärkein ja ensimmäisena prioriteettilistallani)

2. Muuttaa yritykseni toimintaa ammattimaisemmaksi

Aloitin bloggaamisen ehkä vähän toisella tavalla kuin moni muu. Minua pyydettiin suoraan erään portaalin alle ennen kuin mitään blogia edes oli olemassa. Aloin saada kirjoittamisesta rahaa oikeastaan heti aloittamisen jälkeen. En kuitenkaan ole koskaan suhtautunut tähän työnä. En ajattele tekeväni töitä, kun kirjoitan tai kuvaan. Jostain eriskummallisesta syystä kaikki tämä tuntuu liian mukavalta ollakseen työtä. Naurettava ajatus, mutta siltä se on tuntunut. Osittain tämä suhtautuminen johtuu myös siitä, että olen tehnyt bloggaamisen rinnalla koko ajan myös muita palkkatöitä, jotka ovat tuntuneet huomattavasti työläämmältä, kuin tämä. Olen aina mieltänyt ne muut työt oikeiksi töiksi, ja tämän tällaiseksi mukavaksi, pikku puuhasteluksi, vaikka tulojen puolesta tämä on ollut ehdottomasti suurin tulonlähteeni heti ensimmäisestä vuodesta lähtien.

Se on näkynyt esimerkiksi siinä, etten ole koskaan ottanut selvää, kuinka paljon blogiani luetaan. En ole koskaan miettinyt milloin olisi paras aika julkaista postaus, tai seurannut sitä millaisia jutut saavat eniten lukukertoja. En ole ajatellut, että pitäisi kirjoittaa siitä tai tästä, olla sanomatta jotain tai paljastamatta itsestään jotain. En ole koskaan miettinyt mikä olisi kannattavaa. En ole hitsi vie, koskaan edes suunnitellut sisältöjäni etukäteen.
Tämän vuoden aikana aion ottaa selvää siitä kaikesta, ja alkaa tehdä töitä ammattimaisemmin. Mikä ei teille tarkoita todennäköisesti muuta, kuin aktiivisempaa päivitystahtia. Mutta haluan ehdottomasti säilyttää tämän saman suhteen tekemiseen: en tee mitään, mikä ei tunnu minulta. Enkä varsinkaan tee mitään klikkauksien tai huomion toivossa.

Tällä hetkellä kuvaan useammallekin yritykselle ihan täysin mun somekanavien ulkopuolelta, ja myös sitä asiakaskuntaa haluan ehdottomasti kasvattaa. Olen ylpeä siitä, että kaikki asiakkaat joiden kanssa tein töitä viime vuoden, halusivat jatkaa yhteistyötä myös tänä vuonna. Se on paras tunnustus, jonka voin työstäni saada.

3. Kouluttatuminen/opiskelu
En usko hakevani tänä vuonna opiskelemaan mihinkään oppilaitokseen, mutta haluan ehdottomasti oppia ja kasvattaa tietämystäni. Että hei vaan avoin yliopisto, ja erilaiset kurssit – olen jo matkalla!

sitten olisi vielä yksi tällainen  harras bonustoive:

Löytää meille ihana koti.
Vallila, Hermanni, Kallio, Kalasatama, Hakaniemi.
Koti, jossa olisi paljon valoa, iso keittio ja mielellään kolme huonetta. Mutta kaksikin voisi riittää.

Tänään olen viimeistä päivää 31. Huomenna täytän 32. Se tuntuu ihanalta, todella todella hyvältä.
Jostain syystä olen odottanut huomista syntymäpäivääni jo liki kuukauden. Siis ihan oikeasti odottanut. Sellaisella samanlaisella innolla, kuin joskus lapsena. Iltaisin on kutkuttanut mennä nukkumaan, ja olen laskenut päiviä tuohon. Enkä osaa edes selittää että miksi.

Yksi konkreettinen muutos on myös se, etten enää odota että muut ihmiset tekisivät päivästäi erityisen, vaan olen tajunnut että jos haluan erityistä, kaikkein varmimmin sen saa kun järjestää asian itse.

Olen varannut aamuksi pilates-tunnin ja paikan ihanasta aamiaispöydästä. Otin töistä vapaata ja annoin poikaystävälle tehtäväksi järjestää meille illaksi jotain ihanaa (ennen olisin vain toivonut hiljaa mielessäni, että hän tajuaa tehdä niin). Aion nauttia päivästäni, ja siitä että elämä tuntuu nyt tältä miltä se tuntuu; ihan helvetin hyvältä.

9 kuvaa ja 9 tarinaa niiden takaa 08 tammikuun 2020 - 15:30

Tämä 9 instagramin tykätyintä kuvaa on oikeastaan aika hauska tapa katsoa taaksepäin mennyttä vuotta.
Näiden kuvien joukosta puuttui monta omaa lempihetkeäni (tosin suurin osa ihan niistä kaikkein rakkaimmista muistoista, ja parhaista hetkistä ei ole koskaan edes päätynyt Instagramiin), mutta silti nämä yo. yhdeksän kuvaa ovat mielestäni oiva läpileikkaus kuluneeseen vuoteen, ja niihin asioihin jotka ovat minulle kaikkein kalleimpia.

Tässä vielä pieni tarina jokaisen kuvan takaa:

1. Tämän kuvakarusellin lisäsin Albasta tämän syntymäpäivänä viides syyskuuta. Kuvia oli kuusi, yksi jokaiselta vuodelta. Jos mietin edellistä vuosikymmentä niin tuntuu omituiselta ajatella, että siihen on mahtunut myös neljä kokonaista vuotta ilman lasta. Ja niihinkin vuosiin on mahtunut monta merkittävää asiaa, mutta silti minulle 2010-luku on ollut ihan erityisesti vanhemmaksi kasvamista, ja muutoksiin sopeutumista.  Elämäni merkityksellisimmät, kasvattavimmat, onnellisimmat mutta myös vaikeimmat vuodet ovat olleet nämä kuusi viimeisintä.

Kirjoitin tuon kuvakarusellin oheen näin:

Alba, Albu, Al Bacino, Albachka

0, 1, 2, 3, 4 ja 5.

Herkkä, rohkea, sinnikäs, sosiaalinen ja terävä.

Huumorintajuinen, rauhallinen ja luova. 

Rakastaa syliä, halauksia, suukkoja ja kainaloon nukahtamista mutta hiuksia ei saa missään tapauksessa silittää

Herää aina unesta täydellisen pirteänä ja alkaa heti silmät avattuaan kertoa asioitaan heleällä äänellä niin kuin ei olisi juuri herännyt 10 tunnin yöunilta. 

Kysyy usein liian vaikeita. Sellaisia mihin ei osaa, tai edes uskalla vastata. 

Eikä todellakaan tyydy kuin ehkä 1/3 vastauksistani, vaan kysyy lisää kysymyksiä, haastaa, tahtoo kattavamman selityksen tai paremmat perustelut.

Ymmärtää asioita välillä pelottavankin hyvin. 

Huomaa kaiken. Siis aivan kaiken. Turha edes yrittää piilottaa huonoa tuulta, tai apea mieltää – hän huomaa sen kuitenkin. Jos jokin tavara on hukassa, Alba kyllä tietää mistä sen löytää. Tuntuu, että mikään ei jää Albalta huomaamatta – ei tapahtumat, ihmiset, asiat, tunnetilat eivätkä varsinkaan koirat. Tai se, että olen syönyt salaa suklaata viisi minuuttia aiemmin ” mä haistan sen susta äiti”

Rakastaa kirjoja. Jos täytyy valita minkä tahansa asian ja kirjojen lukemisen väliltä hän valitsee aina aivan varmasti kirjan. 

Kertoo usein kuinka paljon rakastaa. Niin minua, kuin kaikkia muitakin elämänsä ihmisiä.

Puhuu paljon ja avoimesti tunteistaan ja yhtä avoimesti myös näyttää ne, mutta haluaa myös aina sopia pienimmätkin erimielisyydet ja äänenkorotukset. 

Sanoo aina ennen nukahtamistaan ”hyvää yötä mun pikkuinen äiti” ja joka kerta ne sanat saavat palan nousemaan kurkkuun.

Ja äh, taas huomaan, kuinka pieniltä ja riittämättömiltä kaikki sanat tuntuvat sen rinnalla mitä ajattelee, tuntee ja haluaisi niin kovasti saada sanottua. 

Ehkä tälle kaikelle ei ole sanoja. Enkä yritä enempää. 

Kiitos, että saan olla sinun äitisi. 

Onnea koko maailman hienoin Alba. 

Tänään viisivuotias.

Enkä edelleenkään tiedä, mistä löytyisi sellaisia sanoja joilla voisi kuvailla kaikkea sitä miltä äitinä oleminen tuntuu, tai kuinka kiitollinen ja ylpeä olen tuosta pienestä.

2. Siitä huolimatta, että olisimme nukahtaneet eri sänkyihin niin herätessä näyttää usein tältä: Rami ja Alba nukkuvat syvässä unessa toistensa lomassa, ja ovat vallanneet 4/5 sängystä, jolloin minulle (heikkounisimmalle) jää pieni kaistale johonkin kulmaan, ja herään katkonaisten unien jälkeen tämän tapaiseen näkyyn. Usein väsymys haihtuu nopeasti kiitollisuuden tieltä.
Mikä ihana etuoikeus saada jakaa sänky kahden ihmisen kanssa, joita rakastaa niin paljon että se pelottaa.

3. Tämä kuva on otettu sellaisena päivänä, jolloin olimme edellisten viikkojen aikana käyneet keskusteluja siitä jatkammeko yhdessä. Molempien elämässä oli ennen näkemättömän isoja kriisejä, joiden lisäksi olimme molemmat tuoneet suhteeseen menneisyyden haamuja, epävarmuuksia ja pelkoja. Ja jo niissä olisi ollut aivan tarpeeksi tekemistä, mutta sen kaiken lisäksi (ja ehkä kaikkein tärkeimpänä) olimme uusperhe. Kuvio oli meille jokaiselle uusi, eikä todellakaan vain helppo ja mutkaton sellainen. Olimme miettineet sitä, että onko tämä kaikki yhdessä vähän liikaa. Olisiko helpompaa olla erillään, pudottaa yhteisestä kuormasta jotain. Tämä kuva on otettu sellaisen pitkän kävelyn jälkeen, jonka piti olla vähän kuin hyvästit (vaikka en ole varma ajatteliko kumpikaan meistä oikeasti, että niin tapahtuisi..), mutta josta tulikin uusi, parempi alku.
Ajattelen, että tämä heinäkuinen päivä oli se, jolloin molemmat uskalsivat tulla nähdyiksi juuri sellaisina kuin olemme. Ja se oli portti parempaan. Oikeastaan se on ainoa mahdollinen tie.

4. Meillä on ollut suvun kesämökki keski-suomessa vuosikymmeniä, jossa olemme viettäneet lapsuuteni kesistä aina osan. Muutama vuosi sitten vanhemmat ostivat tuon sukumme mökin liepeiltä oman mökin. Ja mikä mökki se onkaan! Olen viettänyt siellä Alban kanssa useampia viikkoja viime- ja edellisenä kesänä, ja ollut niin onnellinen ja hyvilläni siitä että olen voinut tarjota Alballe samanlaisia, ihania kesämuistoja, kuin ne omat onnelliset, huolettomat kesämökkimuistoni.

Viime kesänä vanhemmat rakensivat mökille vähän uutta, ja tämä kuva on uuden mökki- ja saunarakennuksen makuuhuoneesta. Suuret lasiset liukuovet avautuvat järvelle auringonnousuun ja en ole varmaan koskaan herännyt näin kauniina avautuvaan maisemaan.

5. Olimme Alban kanssa olleet juuri muutaman päivän Naantalissa lomailemassa, vain me kaksi. Ja tiedän sen olleen meille molemmille yksi kesän parhaimmista päivistä. Muistelemme tuota reissua usein vieläkin. Aurinko paistoi matkan jokaisena päivänä. Uimme niin meressä kuin kylpylän altaissakin. Valvoimme tavallista pidempään, ja söimme paljon roskaa. Rakensimme hiekkalinnoja ja kävelimme vanhan kaupungin katuja (okei, Alba ei suostunut kävelemään vaan istui hartioillani ja sulanutta jäätelöä valui niskaani eikä se haitannut yhtään). Tässä olimme juuri palanneet reissusta, ja tulleet palauttamaan lainassa ollutta autoa lapsen mummolaan. Odottelimme siskoani hakemaan meitä, ja istuimme etupihan patiolla. Muistan, että Alba oli poikkeuksellisen hyvällä tuulella, puheli omia juttujaan, intoili tulevista kesäpäivistä ja siitä kuinka oli melkein oppinut uimaan. Muistan, etten kuullut ihan kaikkea sillä tuijotin vain tuota pientä, ja mietin miten minulla oli käynyt tällainen tuuri.

6. Olimme ajaneet Ramin ja Annikan kanssa Kuvaamaan Annikalle kamppanjakuvia ehkä Vantaalle, mutta saattoi se olla myös jossain muualla. Luka- koira pyöri heinikossa myös. Sillä välin, kun me kuvasimme Rami poimi meille molemmille isot kimput auringonkukkia. Kuvausten jälkeen kaikkien kengät ja koiran turkki olivat täynnä mustia, pieniä takiaispalloja.

Tässä ehkä itse kuvaa enemmän tykkäyksiä sai se, että ilmoitin pitäväni jatkossa joka kuukausi instagramista viikon mittaisen tauon. Jonka tosin valitettavasti unohdin kahden kuukauden jälkeen.

7. Olen nähnyt elämäni aikana paljon erilaisia paikkoja, mutta nämä Poda Islandin valkohiekkaiset rannat vievät ehkä voiton.
En ole koskaan ollut niin kauniilla (ja hiljaisella) rannalla kuin tuo. Valkoinen rantaviiva tuntui jatkuvan loputtomiin, vesi oli niin kirkasta ja turkoosia, että se tuntui melkein vitsiltä. Rantaa reunustivat kauniisti harmaantuneet, kelottuneet puunrungot, ja vihreinä leviävät trooppiset lehtipuut. Jos Thaimaa ei olisi niin pitkän lentomatkan päässä, sanoisin että menen uudestaankin. Nyt kuitenkin tiedän, että en mene. Onneksi on nämä kuvat ja noin 102032 videota.

8. Alban keväjuhlapäivä. Olemme aina menneet päiväkodin tapahtumiin yhdessä Alban isän kanssa. Tuonakin päivänä olimme tavanneet ennen juhlan alkamista, jotta ehtisimme viettää hetken yhdessä kaikki kolme. Tiedän noiden hetkien olevan Alballe hirivittävän tärkeitä. Vähän kuin lepopaikka siitä jatkuvasta toisen vanhemman ikävästä. Ja Alban isä on minullekin tietysti tärkeä ihminen yhä edelleen. Olimmehan yhdessä melkein kymmenen vuotta. Koimme yhdessä valtavan isoja, elämää mullistavia asioita ja olemme edelleen liki päivittäin yhteydessä liittyen lapseen.  Haluan ehdottomasti näyttää Alballe sen, että arvostamme ja kunnioitamme toisiamme vanhempina ja haluamme molemmat aina hänen parastaan, ja toimimme aina sen pohjalta.

Roma halusi tapansa mukaan oikaista päiväkodille palatessamme, koska oikoreitin varrella olisi jotain hienoa. Se hieno, oli tämä katto, jonne oli esteetön pääsy. Leikimme Alban kanssa hippaa, ja Roma otti siitä muutaman kuvan (pyynnöstäni tietysti). Ihana iltapäivä.

9.  Me kaksi.
Olimme ottaneet viikon alkuun yhteisen vapaapäivän, jonka kulun lapsi sai päättää.
Hänen toiveenaan oli käydä yhdessä kaupungilla katsomassa jouluvaloja ja etsimässä ranteeseen kiinnitettävää pehmolelua, mennä leikkipuistoon niin pitkäksi aikaa kun hän haluaa (aika usein se olen minä, joka alkaa noin tunti saapumisen jälkeen vinkua että lähdetäänkö kotiin), ja lukea ainakin kolme kirjaa. Ihanaa, kun pystyi toteuttamaan jokaisen toiveen.
Tuo ranteeseen kiedottu bambi sai nimekseen Faline, ja se kulkee edelleen päivittäin mukana aivan kaikkialle.