Maanantaisen Maria Hintikka Live Show:n ja bloginaapurini Karoliinan tämän postauksen innoittamana halusin itsekin tarttua tähän aiheeseen. Vähän toisenlaisesta kulmasta ehkä. En ole täysipäiväinen kotiäiti, enkä täysipäiväinen työntekijä. Enkä todellakaan ole mikään uratykki. Minulla ei ole koko ajan sata rautaa tulessa, korkeintaan kolme ja silloinkin olen vähän helisemässä niiden kanssa. Siltikin rohkenen ajattelen, että minulla on kaikki. Kaikki se, mitä minä olen halunnut ja tavoitellut. Minulla on mahtava, rakastava aviomies, jonka seurassa viihdyn paremmin kuin kenenkään muun. Meillä on ihana, terve lapsi, joka tekee minut joka ikinen päivä niin onnelliseksi että pelkään pakahtuvani. Asumme mukavalla alueella ja meillä on kiva koti. Ympärillämme on paljon välittäviä, mahtavia tyyppejä – vanhempia, isovanhempia, siskoja ja veljiä, ystäviä ja kavereita. Meillä on työt, joissa viihdymme sekä riittävästi toimeentuloa ja terveyttä. Mitään tämän enempää en ole oikeastaan koskaan osannut edes toivoa. ( No okei, kahdensadan neliön asunnosta jugendtalossa Punavuoressa, talviasunnosta Italiassa, lottovoitosta ja omasta kokista haaveillen myös).

Kuitenkin aina toisinaan ystävien valmistuessa ammatteihin tunnen huonommuutta siitä, etten ole lukion jälkeen opiskellut vielä mitään. Mutta toisaalta taas, mikäli olisin heti lukion jälkeen lähtenyt opiskelemaan en todennäköisesti olisi päässyt matkustamaan samalla mittakaavalla kuin nyt vain töitä tehdessäni olen. Työkokemukseni ei takuulla olisi näin kirjava ja moninainen kuin se nyt. Rahaa ei ehkä olisi ollut kaikkeen siihen, mihin sitä nyt on viimeisten kymmenen vuoden ajan ollut. Mikäli saisin kulkea ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaisia valintoja, en todennäköisesti kuitenkaan muuttaisi mitään. Juuri näin on hyvä. Tiedän kuitenkin, että haluan vielä opiskella. Olen aina tiennyt. En vain aiemmin vielä tiennyt, että mitä. Nyt tiedän.

image

Heti lukion jälkeen hain lukemaan poliittista historiaa. Se tuntui tuolloin täysin itsestään selvältä jatkumolta sille, että historia ja yhteiskuntaoppi olivat minulle lukiossa ne aineet, joista pidin ja joissa pärjäsin kaikkein parhaiten. Toisesta kirjoitin Laudaturin, toisesta Eximian. Tuolloin en kuitenkaan pääsyt sisään (olemattomalla valmistautumisella pääsykokeisiin voi mahdollisesti olla jotain tekemistä asian kanssa), enkä tällä hetkellä juuri voisi olla enempää hyvilläni asiasta. Vaikka ajattelenkin, että opiskelu ei koskaan ole turhaa tai hukkaan heitettyä aikaa, niin nykyiset ammatilliset haaveeni eivät juuri voisi olla kauempana poliittisen historian kentästä. Näillä kaikilla vuosilla, kun en ole opiskellut uskon olevan huomattavasti enemmän hyötyä tulevaisuutta ajatellen kuin poliittisen historian opinnoilla olisi ollut. Tuttava- ja perhepiirissäni on myös monia, jotka ovat lähteneet opiskelemaan heti lukion jälkeen ja nyt valmistuttuaan ja muutaman vuoden alan töitä tehtyään ovat vakuuttuneita siitä, että ovat valinneet väärin, väärän alan. Haluavatkin jotain ihan muuta. Nyt monenlaisia töitä tehneenä, eri aloja ja satoja ihmisiä tavanneena uskon olevani huomattavasti selvemmillä vesillä noiden ammatinvalinta kysymysten kanssa, kuin olin sillon 20-vuotiaana kirjoitusten jälkeen.

image

Sitä paitsi oma äitini lähti aikoinaan yliopistoon seitsemän lapsen ja 15 kotona vietetyn vuoden jälkeen. Silti hän on ehtinyt saavuttaa urallaan älyttömästi. Hän on väitellyt tohtoriksi, tehnyt useita tutkimuksia, kirjoittanut ja toimittanut kirjoja,  saanut merkittäviä palkintoja töistään ja vieläkin hänellä on työvuosia jäljellä vähintään kymmenen. Tässä siis nyt yritän taas todistella itselleni ja kaikille teille muille, että on ihan ok olla 27- vuotias, jonka suurin meriitti opintojen osalta on lukio. Ehkä seuraan äitini jalanjälkiä, niin tässähän on vielä kuusi lasta ja melkein kymmenen vuotta aikaa miettiä mitä sitä elämällään haluaisikaan tehdä.

Olen vakuuttunut, että moni ajattelee etten oikeastaan ole saavuttanut yhtään mitään, koska en ole kouluttautunut enkä erityisen merkittävässä asemassa työelämässä. Tapaan usein ihmisiä, joiden ensimmäinen kysymys heti oman nimensä kertomisen jälkeen on ”mitä sä teetkään työksesi?” tai ”mitä kaikkea sä siis ootkaan opiskellut?”. Hämmennyn joka kerta. Ehkä siksi, ettei minulla tulisi koskaan mieleenkään kysyä kumpaakaan kysymystä. Voi olla, että jollain tasolla aihe on itselleni vähän arka, sillä kummallakaan saralla ei ole mitään merkittävää kerrottavaa. Rehellisesti kuitenkin ajattelen, niin ettei minua vain yksinkertaisesti kiinnosta. Koen, että se mitä ihminen tekee työkseen tai opiskelee ei kerro ihmisestä oikeastaan mitään oleellista. Se kertoo aivan takuulla jotain, mutta ei edes yhtä sadasosaa kaikesta. 

image

Karoliinakin kirjoitti, että jos lähtee tavoittelemaan sitä omaa kaikkeaan, niin ei takuulla voi toteuttaa jokaista rooliaan 100%. Itse koen eniten vajaavaisuutta ystävänä, ruoanlaittajana ja omasta hyvinvoinnistani huolehtijana. Vähiten taas roolistani äitinä, puolisona ja työntekijänä. Ehkä eniten siksi, että nuo viimeksi mainitut kolme asiaa ovat niitä joihin tällä hetkellä koen tärkeimmäksi kaikkein eniten panostaa. Muita rooleja ja asioita suoritan vähän löyhemmin rantein, usein vähän sinne päin.

Miten teillä? Mikä on teille kaikki? Ja oletteko lähteneet tavoittelemaan sitä/ saavuttaneet sen? Mistä tunnette elämässänne eniten ylpeyttä, mistä taas vähiten?

Kuvituksena näitä samoja Janitan ottamia kuvia, joita olen jo jakanut kaikkialla niin usein kuin vain olen kehdannut. En vain voi mitään sille, että rakastan näitä. Meitä näissä kuvissa. Näissä kuvissa on minun kaikkeni.

image

Oikeastaan joka vuosi syksyn taittuessa hiljalleen talveen iskee jostain aivan pakottava tarve tehdä hiuksille jotain. Yleensä olen muuttanut sekä väriä, että pituutta ja katunut sitten ainakin sitä väriä viimeistään seuraavaana päivänä. Nyt olen tässä viimeisen vuoden kasvattanut hiljalleen omaa väriäni takaisin, ja tykästynyt siihen. Olin itse asiassa nytkin tukkaani erittäin tyytyväinen. Pidin sekä sen pituudesta että väristä, mutta silti- kaipasin muutosta. Hiuksia ei oltu leikattu melkein vuoteen, joten etenkin latva alkoi olla aika heikossa hapessa. Pituudesta otettiinkin sitten ihan reilusti, mutta tällä kertaa olin vähän viisaampi ja jätin värit purkkeihin. Hiusten sekaan kampaajani Sofi laittoi vapaalla kädellä kuitenkin muutamia vaaleita, väriä kirkastavia raitoja, jotka näyttävät niin luonnollisilta etten melkein itsekään usko niiden tulleen kampaajan kädestä.

Olen perinyt vanhemmiltani paksun, taipuisan ja kestävän tukan, joka ei kovin vähästä säikähdä. Kuitenkin aina etenkin hiuksia vaalennettaessa/raidoittaessa on se kärsinyt käsittelystä selvästi. Nyt raidoituksen yhteydessä hiukseni saivat Olaplex-käsittelyn, ja hiukset eivät ole kyllä ottaneet vähääkään hittiä tuosta vaalennuksesta, vaan tuntuvat ihanan pehmeiltä ja hyväkuntoisilta. Tuo Olaplex estää siis hiusten rikkisiltoja katkeamasta käsittelyn yhteydessä samalla kun korjaa myös niitä jo aiemmin katkenneita. Mahtava keksintö sanon minä. Mahdollistaa myös niiden radikaalimpien värinvaihdoisten tekemisen yhdellä kertaa ilman, että hiukset siitä juuri kärsisivät.

imageimage

 

En ehkä vielä koskaan ole ollut näin tyytyväinen hiuksiin heti kampaajan jälkeen. Muutokseen totuttelu aina vienyt vähän aikaa, usein väri tai pituus ei olekaan ollut ihan se, mitä toivoin tai olenkin muuten vain muuttanut mieltäni heti siinä vaiheessa kun kampaaja on saanut tukkani kuivaksi. Nyt kuitenkin olin heti ihan fiiliksissä, ja koko ajan tykkään tästä lyhyestä, freesimmästä tukasta vaan enemmän. Pää tuntuu omalta ja näyttää minulta.

Tiedän kuinka hankalaa on löytää hyvä kampaaja, ja siksi haluankin kertoa teille kaikille tyypistä, joka on tämän uuden tukan takana. Sofi on todella ammattitaitoinen ja kuuntelee asiakkaan toiveita hyvin tarkkaan, haluaa olla varma, että asiakkaan ja kampaajan näkemys toivotusta lopputuloksesta varmasti vastaa toisiaan. Mikäli tykkäätte tällaisista luonnollisista lopputuloksista, hyvistä tyypeistä ja siitä että kampaaja kaataa teille vielä yhden kupin kahvia, jottei teidän tarvitsisi syödä niitä teille kannettuja suklaita kuivin suin, niin vilpittömästi kyllä suosittelen Sofia, Folk Helsinki: stä

pst. tukka on kuvattu 15min suihkun ja raivokkaan pää alaspäin kuivaamisen jälkeen. Sen olisi ehkä voinut vaikka harjata ennen näitä kuvia, vaikka toisaalta, mitä luonnollisempi sen parempi sanon minä.

 

image

Pahoittelut tästä pitkittyneestä hiljaisuudesta täällä blogin puolella. Viime päivinä on ollut niin paljon töitä, että kotiin tullessa on tehnyt tosi paljon mieli vaan halailla Romaa ja Albaa eikä oikeastaan yhtään mieli istua koneella. Juuri niin oon sitten tehnytkin. En ole oikeastaan edes avannut konetta kahteen päivään. On tehnyt hyvää. Ihan turhaankin sitä ottaa paineita tästä tekemisestä, kokee syyllisyyttä siitä ettei ehdi tuottamaan tänne sellaista sisältöä, ja niin usein kuin haluaisi. Nyt kuitenkin lupasin itselleni, että tämä blogi ei ole sellainen asia jonka vuoksi tulisi ollenkaan stressata, ja kas – heti alkoi taas tehdä mieli kirjoittaa.

image
image

Olen kohta lähdössä istumaan iltaa mun ystävän Lauran luo. Ihana Lauantai. Ollaan Lauran kanssa ”tiedetty” (lue: seurattu toisiamme instagramissa) jo useamman vuoden, mutta ollaan tutustuttu noin niinku oikeasti vasta ihan muutama kuukausi sitten. On melkein huvittavaa kuinka läheisiksi ollaan näin lyhyessä ajassa tultu. Olen yleensä todella surkea päästämään ihmisiä oikeasti lähelle, saatan kyllä puhua paljon koskaan kuitenkaan oikeastaan kertomatta yhtään mitään, mutta Laura on kyllä poikkeus. Puhuttiin kyllä heti jotenkin niin samaa kieltä, samoilla taajuuksilla, että uskalsin puhua niistäkin ajatuksista ja mietteistä, joista en Romaa lukuunottamatta,  ollut koskaan kenellekään ennen puhunut. Tiesin vaan, että Laura jos joku kyllä ymmärtää. Ja niinhän se tietysti ymmärsikin.

imageimage

Muistan jonkun joskus sanoneen, että aikuisiällä uusien ystävyyksien solmiminen olisi jotenkin harvinaista tai hankalaa. Musta taas tuntuu, että asia on ihan päinvastoin. Koen, että nyt kun sitä pikkuhiljaa alkaa tuntea itseään ja olla sinut sen kanssa kuka on ja mistä tulee, niin tietää aika tarkkaan minkälaisista ihmisistä tykkää ( = sellaisista, joiden seurassa on kiva ja hyvä olla ) ja minkälaisista ei (= sellaisista joiden seurassa ei ole kivaa eikä hyvä olla), ja niiden oikeiden tyyppien tapaaminen on huomattavasti helpompaa. Ehkä sitä nykyään myös osaa rohkeammin luopua tai päästää irti niistä ihmissuhteista, joista ei enää itse saa mitään. Aiemmin olen myös jotenkin kuvitellut, että nyt kun mulla on jo tämä yksi mahtava ystäväporukka, niin mun ei enää koskaan tarvitse oikeasti tutustua kehenkään. Työkaverit ovat jääneet työkavereiksi ja koulukaverit koulukavereiksi. Nyt, ihan tietoisesti tehdyn asennemuutoksen jälkeen, on aika ihanaa huomata, että mulla onkin ystäviä myös muualla kuin siinä vanhassa, tutussa porukassa. Ja vitsit, kuinka paljon värikkäämpää ja rikkaampaa elämästä on tullut sen jälkeen, kun sitä on uskaltanut jakaa kokonaan uusien ihmisten kanssa. Tai kuinka mahtavaa on ollut saada nähdä ja kuulla kokonaan uusista, mulle vielä tuntemattomista elämistä.

image

Ja kuten nähdään, niin teksti ei taas liity yhtään mitenkään näihin kuviin.
Mutta nyt laitan sen liittymään; näissä vaatteissa aion kohta juoda vähän viiniä siellä Lauran sohvalla. Näissä olen jo ehtinyt tehdä aika paljon muutakin, sillä olen pukeutunut näihin nyt kolme päivää putkeen. Tuo neule on niin täydellinen, että ajattelin käyttää sitä vielä seuraavatkin kolme päivää.

image

Neule: Zara (uusi, kelatkaa!! )

Hapsumekko: BikBok

Housut, kengät ja takki: same old same old

 

Aamulla nousin poikkeuksellisesti jo ennen seitsemää, kun Alba ja Roma jäivät vielä nukkumaan. Tuntia myöhemmin heidän herätessään olin jo käynyt suihkussa, laittautunut valmiiksi päivää varten, keittänyt puurot ja kahvit, kattanut aamiaisen pöytään ja sytyttänyt aivan jokaisen tämän talouden kynttilöistä. Yleensä aamut meillä ei  ole ollenkaan näin rauhallisia. Useimmiten sitä vaan yrittää itse saada vaatteet edes joten kuten päälleen, tukan kammattua ja suuhunsa jotain samalla kun laittaa Alballe aamiaista tai toimii sellaisena yleisenä viihdekeskuksena. Tänään oli kuitenkin ihan harvinaisen hyvä aamu, jota seurasi kyllä ihan harvinaisen hyvä päiväkin.

Aamiaisen jälkeen jotenkin kuvittelin, että mulla olisi jo kiire. Olin kuitenkin sekoillut aikataulujen kanssa ja olinkin keskustassa odottelemassa tapaamisen alkamista reilu tunnin etuajassa. Odotellessa oli hyvä syy kierrellä muutamat kaupat läpi. En edes muista milloin viimeksi olisin kierrellyt kaupoissa katselemassa itselleni jotain. Oli kivaa, menen uudestaankin. Ehkä jo heti huomenna.

imageimage

Tulin kotiin sopivasti päiväuniaikaan, ja nukuttiinkin Alban kanssa molemmat sellaiset mukavat muutaman tunnin unet. Parin vuoden takainen minäni nukkui päiväunet oikeastaan ihan joka ikinen päivä, nykyinen ei tee sitä juuri koskaan. Päiväunet vaikuttavat muhun yleensä kahdella tavalla; väsyttävästi ja ärsyttävästi. Siinä ihan riittävästi syitä sille miksi en enää nuku päivisin. Tänään ei kuitenkaan käynyt kumpaakaan, vaan olo oli ihmeen levännyt ja hyväntuulinen. Nukun päivällä ehkä joskus toistekin. En kuitenkaan vielä huomenna.

Iltapäivällä käytiin piipahtamassa aivan pakahduttavan ihanan Mini at Tikaun avajaisissa. Tikau tosin on ollut kyllä tuossa Korkeavuorenkadulla jo pidempään, mutta nyt myymälän yhteyteen on avattu tuo vastuullisia lastenvaatteita, – asusteita ja leluja tarjoava lastenliike. Hengästyttää vieläkin kun ajattelin kaikkia niitä kauniita asioita, jotka jäivät sinne liikkeeseen vaikka minä lähdin. Teen Tikausta vielä ihan oman postauksensa sillä sen koko konsepti on niin hieno että se ansaitsee ehdottomasti tulla esitellyksi.


image

Mummo ja Pappa tulivat hakemaan Alban tuolta avajaisista illaksi heille ja minä jäin tyhjien lastenvaunujen kanssa vielä kaupungille kiertelemään. Satoi kaatamalla vettä ja olin pakannut vaunut ihan umpeen, vetänyt kuomun tiukasti kiinni istuimen jalkaosaan asti ja paketoinut koko komeuden vielä tiukasti sadesuojaan, ilmaläpät tietysti myös visusti suljettuina. Ratikasta pois jäädessäni minulle tultiin sanomaan, että tajuankohan että lapsi kyllä tukehtuu tuonne vaunuihin kun mistään ei mene sisälle raitista ilmaa. No aivan niin, takuulla siellä olisi kyllä aika tukalat oltavat mutta kun tyhjiä vaunuja minä tässä vain lykin. Nolotti ajatella että kuinkahan moni muu oli katsellut noita vaunuja ja ajatellut samaa kuin tuo rouva. Teki mieli nousta takaisin sinne ratikkaan ja kertoa kaikille, ettei siellä vaunuissa ole kukaan.

image

Nyt oon naputellut muutaman työjutun tässä valmiiksi ja seuraavaksi ajattelin tarttua tuohon Jemenin Aamuun, edellisestä loppuun asti luetusta kirjasta on kulunut ihan luvattoman pitkä aika. Vanha minäni, se sama joka nukkui päiväunet aina kun mahdollista, luki suunnilleen kaksi kirjaa viikossa. Nyt tuohon samaan määrään päästään ehkä vuodessa ja se on kyllä sääli.

// kirjoitin tekstin valmiiksi aiemmin illalla, mutta en ehtinyt julkaista sitä ennen Alban kotiintuloa ja iltapuuhia. Kahden tunnin nukutusseremonian jälkeen tuo pieni vihdoin nukkuu ja saan tämän mestariteoksen teille asti. Kuukauden mittaisen blogihistoriani laadukkaimmat kuvat on aivan saletisti nyt tässä. Nauttikaa.