Olen tässä nyt muutamien viime viikkojen aikana miettinyt kehuja ja niiden voimaa, ja sitä miksi niitä kuitenkin jaetaan jotenkin säästellen. Lapsuudenkodissani kehuja ei viljelty kovin heppoisin perustein. Niitä kuuli harvakseltaan ja ne piti todella ansaita. Varmasti kukin meistä mietti kivoja ja positiivisia ajatuksia toinen toisistamme mutta aika harvoin niitä osattiin kuitenkaan sanoa ääneen. Kavereidenkin kesken oli nuorempana enemmän normaalia piikitellä kuin kehua, silti tiesin aina että tykkäämme kyllä toisistamme.

Viimeisten vuosien aikana kehuminen ja niiden kuuleminen on suunnilleen satakertaistunut verrattuna aiempaan. Eläminen ihmisen kanssa, jonka lapsuudenkodissa kehuja suorastaan kilvan jaetaan, on vaikuttanut tähän ehkä hieman. Heillä ei takuulla yksikään positiivinen ajatus jää sanomatta ääneen. (Toisaalta niin siellä tehdään myös niiden ei niin mairittelevien ajatusten kanssa).
Alkuun tämä tuntui vähän oudolta. En oikein osannut ottaa kehuja tosissani, kun niitä ropisi ihan solkenaan. Saati sitten, että olisin osannut itse niitä antaa. Meni varmaan vuosi, ehkä kaksi todennäköisesti jopa kolme ennen kuin tuo kehumisen kulttuuri alkoi voida vähän paksummin omassakin elämässäni. Nykyään kehun jo aika helposti ja usein, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Ja voi mikä ihana positiivisuuden vire ja kierre niiden hyvin ajatusten jakamisesta syntyykään. Kehu kun ei ilahduta pelkästään saajaansa, vaan myös antaja saa siitä kepeän mielen.

En oikein tiedä miksi, mutta muistan kuinka joskus nuorempana saatoin ihailla vaikkapa nyt jonkun tyypin ulkonäköä, mutta en todellakaan halunnut kertoa ajatuksestani tälle, sillä kyllähän tämä jo itsekin tietää olevansa kaunis, eikä siis mielestäni tarvinnut tätä kehuaToisinaan taas ajattelin kehumalla jotenkin pienentäväni itseni. Erikoinen ajatus, eikö? Silti huomaan, että näin ajattelee itse asiassa moni muukin. Kehuin esimerkiksi tuossa taannoin erään juuri tapaamani ihmisen hauskuutta johon hän kommentoi tyyliin ”älä nyt, oothan sä itekki hauska”. Tuli olo, että hänen päässään tuo kehu kääntyikin muotoon sinä hauska, minä tylsä. Tätä tapahtuu itse asiassa aika usein. Ikään kuin kehumalla muiden ominaisuuksia sitä jotenkin automaattisesti kyseenalaistaisi niitä samoja ominaisuuksia itsessään. Jakaako joku saman ajatuksen, vai olenko ihan yksin tämän kanssa?

Kehotankin nyt tässä näin niin itseäni kuin kaikkia teitäkin kehumaan enemmän ja vilpittömämmin. Voin luvata, että huomaatte kyllä niiden positiivisen vaikutuksen elämässänne hyvin pian. On melkein uskomatonta kuinka suuri voima positiivisella palautteella voi olla, joten käytetään sitä voimaa. Säästelemättä ja surutta. Niiden kehujen jakelemisen lisäksi kiinnittäkääpä vielä ihan erityistä huomiota siihen kuinka puhutte muista ihmisistä silloin kun he eivät ole läsnä. Se kuinka käyttäydymme sosiaalisissa tilanteissa kertoo meistä varmasti paljon, mutta se mitä ajattelemme ja kuinka muista puhumme silloin kun he eivät ole kuulemassa, kertoo meistä mielestäni vielä enemmän.

pst. olisi ihanaa jos jättäisitte kommentin, jossa kehuisitte yhtä, tai miksei useampaakin, teille merkityksellistä ihmistä.

11921647_10153129159567828_7731247935013573912_n

Tuntuu hullulta, että taas on yksi viikko mennyt. Tuosta noin vaan suhissut ohi silmien. Aika tuntuu vaan katoavan ulottuviltani jonnekin. En ehdi tekemään päivässä edes puolia niistä asioista, joita olin sille suunnitellut. Jossain on vikaa, en vaan ihan vielä tiedä että missä. Tiedän, että tähän blogiin (kuten aika moneen muuhunkin asiaan) haluaisin panostaa ihan hurjan paljon enemmän, kuin mihin aika ja rahkeet viime viikkoina ovat riittäneet. Toivotaan, että kalenteri selkenee seuraavien viikkojen osalta sen verran, että siihen olisi mahdollisuus.

11924542_10153129159622828_4084765309004054202_n

Huomenna aloitan uuden viikon lisäksi muutakin uutta, nimittäin urheilun. Olen ihan liian pitkään antanut kaiken muun mennä sen edelle arkipäivän valinnoissani, ja uskotellut itselleni olevani muka sellaisessa tilanteessa että täytyisi valita joko tai. Höpön löpön, ei tarvitse muuta kuin oppia vähän aikatauluttamaan, ja ottamaan itseään sieltä niskasta kiinni.

Tänään aion kuitenkin vielä nauttia täysin siemauksin tästä tekemättömyydestä, onhan kuitenkin sunnuntai. Huominen ja huomisen hommat sitten huomenna, eikö?

Rentoa sunnuntai-iltaa !

 

Kuvat Adidaksen heimohommista: ihana Stella Harasek

Meillä ollaan nyt vuosi ja neljä kuukautta puhuttu täällä kotona jatkuvasti kahdella eri kielellä, suomeksi ja venäjäksi. Minä Alballe suomea, Roma Venäjää. Jo kauan ennen lapsen syntymää meille oli täysin selvää, että tulisimme puhumaan hänelle molempia kieliä. Olen itse harmitellut suunnilleen koko elämäni sitä, ettei ruotsia puhuva isäni koskaan puhunut sitä meille ollessamme pieniä. Miten ihanaa olisikaan nyt lasketella sujuvasti juttua tuolla unelmieni kielellä, ilman että sen eteen tarvisi itse tehdä yhtään mitään. Sillä kyllähän ruotsin, tai ihan minkä tahansa muunkin kielen opetteliminen kyllä onnistuu, mikäli asian eteen viitsisi nähdä vähän (tai aika paljon) vaivaa. En siis halunnut Alban kokevan samaa karvasta yksikielistä kohtaloa, jonka itse koin.

Minunhan ei varsinaisesti ole tarvinnut tähän asti nähdä mitään erityistä vaivaa tämän Alban kaksikielisyyden eteen, vaan se on ollut Roma jonka on ollut pakko skarpata asian suhteen. Puhumme kuitenkin kotona keskenämme aina suomea, joten kieli täytyy aina tietoisesti vaihtaa toiseen lapselle puhuttaessa. Etenkään kun Roma ei venäjää ollut enää moneen vuoteen päivittäin käyttänyt. Kieli oli, ja on osin edelleen, vähän ruosteessa, sanoja joutuu välillä hakemaan eikä sen puhuminen enää luonnistu ihan itsestään. Olenkin niin hyvilläni, että Roma on silti alusta asti sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että puhuisi Alballe pelkästään venäjäksi.

Lisäksi Alban isovanhemmat ja  extramummo Nina, joita Alba näkee päivittäin puhuvat hänelle pelkästään tuota toista kieltä. Sellaisena ihan tavallisena päivänä, kun ei käydä missään eikä nähdä ketään, niin suomea Alballe puhuu vain yksi ihminen, venäjää neljä. Kuitenkin nuo molemmat kielet ovat kehittyneet  tähän asti melko tasatahtiin. Yleensä hän käyttää asiasta nimitystä sillä kielellä, jolla se sattuu hänen suuhunsa olemaan helpompi. Esimerkiksi orava on belka, eikä orava ja kala on kala eikä riba. Nyt kun sanoja alkaa vähitellen tulla kaksi toi kolme peräkkäin, niin nuo kielet ovat sillain söpösti sekaisin.

” Alba kushaet puuro ”
” Äiti gatovit ruokaa ”

Haasteellisen tilanteesta kaltaiselleni papukaijalle tekee se, että olen ihan huomaamattani alkanut itsekin puhua Alballe sellaista ihmeellistä suomi-venäjä- sekoitusta. Sanon yleensä aina venäjäksi ne sanat ja asiat, joita tiedän Albakin niistä käyttävän. Tietyt tekemiset ja käskyt tulevat kuin varkain venäjäksi eivätkä suomeksi. Ja tämä on kyllä huono juttu. Nyt olisi se skarppaamisen paikka, mutta huomaan sen olevan oikeasti yllättävän haastavaa.

Mullehan siis saattaa käydä aika usein esimerkiksi niin, että palvelen vaikkapa töissä henkilöä, joka puhuu vahvaa murretta, niin tuon palvelutilanteen päättyessä puhun tuota samaa murretta jo itsekin. Toisena esimerkkinä se, että Romalla on suomeksi aika paljon sanoja, jotka eivät ”ihan” ehkä ole kielellisesti oikein. Aikani korjaan, ja korvia särkee kun tuo sana sanotaan väärin, mutta niin vaan sitten eräs kaunis päivä huomaan käyttäväni tuota sanaa väärin itsekin. Kun jotain kuulee käytettävän tarpeeksi usein, niin siihen alkaa ensin tottua ja lopulta se alkaa jo kuulostaa täysin oikealta. Ensin Romalla meni aina pLasmat sekaisin ja vuoden päästä ne oli mullakin pLasmat eikä pasmat, jotka oli sekaisin. Oikeaoppinenkin muuttui kolmen vuoden seurustelun jälkeen oikeaopTiseksi. Näitä esimerkkejä riittää, mutta ymmärtänette varmasti idean jo tästäkin.

Tuo vuoden ja neljän kuukauden ikäinen tyttäremme vaikuttaa olevan äitinsä kaltainen papukaija, toistelee vanhempiensa perässä aivan kaiken mihin pieni kieli vain taipuu. Omiin puheisiinsa ja sanomisiinsa pitäisi siis jatkossa kiinnittää ihan erityistä huomiota. Tässä taas yksi tavoite tälle tulevalle vuodella, oppia puhumaan suomea niin kuin sitä puhui ennen aviomiehensä tapaamista.

On sitä siinäkin.

 

Voitteko kuvitella, että menin ja unohdin koko blogin olemassaolon muutamaksi päiväksi. Postaustauko venyi ihan huomaamatta viikon mittaiseksi. Selvästikään en oo ihan vielä sujahtanut sisään tähän bloggaajaan rooliin. Pahoittelut siis tästä pitkittyneestä tauosta, vaikka tuskin kukaan teistä edes ehti tätä taukoa huomaamaan.

Olen huomannut, että aika usein somesta tulee eristäydyttyä sillon, kun on jotenkin kurja tai huono olo. Some ja sen unelmaelämät tuntuvat kurjistavan (tämä tuskin on mikään oikea sana) omaa oloa vain entisestään. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse siitä, vaikka tämä kulunut viikko onkin ollut ”vähän” huolen värittämä, niin ihan on elämä nyt tullut tähän väliin. On ollut niin kiire tehdä, nähdä ja nauttia etten oikeasti ole ehtinyt edes ajatella blogin avaamista. Se on musta ihan positiivinen juttu. Oon nimittäin vähän sen sortin ihminen, että saatan toisinaan vähän liikaakin uppoutua tähän virtuaalimaailmaan ja unohtaa olla läsnä tässä ihan oikeassa, konkreettisessa todellisuudessa ja hetkessä. Yksi tämän uuden vuoden tavoitteista onkin vähentää kännykän näpräämistä, nostaa se kotiin tullessa hyllylle ja käyttää sitä vain soittamiseen tai vastaamiseen. Ei jatkuvaan somessa roikkumiseen. Mutta se somesta. Puhutaan siitä lisää joskus toiste.

Näissä tamineissa kävin eilen parin ystävän kanssa syömässä ja lasillisilla. Kyllä se on kerrospukeutuminen, joka näillä pakkasilla kannattaa. Olin unohtanut lähtiessäni avaimet kotiin ja jouduin odottelemaan sisäänpääsyä ulkona vajaan tunnin, enkä ollut tuossa ajassa ehtinyt palelluttaa oikeastaan muuta kuin sormeni ja puolet varpaistani. Sormien paleltumiseen tosin saattoi olla syynä ne kymmenen snäpit, jotka ilman käsineitä siinä odotellessani kuvasin. Eli tällaisella toppi-pitkähihainen mekko-paksu villaneule- huppari- tekoturkki- kombolla pärjää siis aika hyvin vielä mittarin painuessa eiliseen tapaan sinne kahdenkympin alapuolelle.

Myönnettäköön että silti kyllä kaikkein mieluiten kiskon näillä keleillä päälle mun Crocsin tulikuumat talvisaappaat, paksuimman untuvatakin, paksun villapipon ja laskuhanskat. Mukavuus ennen tyyliä ehdottomasti. Kuitenkin aina toisinaan on ihan kivaa yrittää näyttää siltä, että on menossa ystävien kanssa viinille eikä esimerkiksi telttailemaan napajäätikölle.

ps. En ihan ymmärrä mitä näille kuville tapahtuu matkalla tietokoneen työpöydältä tänne blogiin. Ne muuttuvat skarpeista ja hyvälaatuisista tällaisiksi sumuisiksi, valjuiksi höttösiksi. Harmittaa, enkä oikein tiedä mitä voisin asialle tehdä. Vinkkejä?