image


image
image

Takki: Bik Bok (vanha)
Neule: J&ans Dolce & Gabbana (2nd hand)
Mekko: Bik Bok (vanha)
Housut, laukku ja kengät : H&M

Viime keväänä myin suunnilleen 3/4 kaikista vaatteistani, ja nyt syksyllä vielä jatkoin projektia niin, että tällä hetkellä mun vaatekaapissa on suunnilleen 30 vaatekappaletta + takit. Tähän asti pukeutuminen on ollu helpompaa ja kivempaa, kuin ehkä ikinä aiemmin. Kun valinnanvaraa ei järin hirveästi ole, pukeutuminen on aika vaivatonta. Tykkään aivan kaikesta mitä tuolla vaatehuoneessa tällä hetkellä on ja jokainen vaate on ahkerassa käytössä. Mutta myönnettäköön että nyt, kun on melkein puoli vuotta pukeutunut suunnilleen samoihin vaatteisiin alkaa vähän kyllästyttää. Ilmojen viiletessä huomasin myös, että suurin osa säästämistäni vaatteista on sellaisia, että voisi kuvitella meikäläisen asuvan jossain, missä on vuoden ympäri vähintään +25 lämmintä.
Onneksi kukaan ei kuitenkaan kiellä käyttämästä mekkoja ja hameita housujen kaverina, koska teen niin suunnilleen kuutena päivänä viikosta. Vähintään yhtä usein jalkaan päätyy myös nämä kuvan tekonahkahousut.

Ja kas näin, kolmen asupostauksen jälkeen oottekin jo nähneet kaiken, mitä päälleni voin laittaa.

Kuvat: Janita Autio

Mites muuten nää mun kuvanmuokkausskillsit? Hiusten, naaman ja takin väri on vähän eri joka kuvassa.

IMG_3176
Viime yö ei varsinaisesti ollu tässä huushollissa se kaikkein levollisin. Heräsimme tunnin välein rauhoittelemaan itkevää lasta. Yhteensä ainakin viisi kertaa nousin sängystä, keräsin ympäri huonetta heitetyt unilelut takaisin sängyn kulmaan, silitin pientä päätä, asettelin peittoa ja tyynyä paremmin, suhisin ja hyräilin. Lopulta, kun mikään ei saanut lasta nukahtamaan uudelleen; otin syliin ja heijasin uneen. Aamulla sängystä noustessa en ollut iiihan varma olinko itse edes koskaan nukahtanut. Pää tuntui raskaalta ja teki vaan mieli hautautua takaisin peittoihin. Päätin kuitenkin että hitto vie, en kyllä anna yksien huonojen yöunien piirtää suuntaa koko päivälle. Oon nimittäin huomannut, että aika usein valitsen päivän fiiliksen juuri tuolla heräämisen hetkellä. Tänään päätin, että se fiilis on hyvä. Nousin ylös, halasin ja suukotin isoa ja pienempää, petasin sängyt. Otin kuuman suihkun, pukeuduin ja laittauduin. Laitoin kahvin tippumaan ja aamupuuron hautumaan. Ja kas vaan, nyt fiilis on jo ihan toisenlainen. Enkä oo vielä ehtinyt juomaan kuin yhden kupin sitä kahvia! Tästä tulee vielä kelpo keskiviikko.

Miellyttävää päivää kaikille muillekin!

pst. Blogia voi nyt seurata bloglovinissa, facebookissa ja instagramissa. Seurantanappulat löytyvät niin tuosta postauksen alta kuin tuolta sivupalkistakin.

pst.2. Tähän olisi ollut kiva laittaa joku tuore kuva tältä aamulta, mutta kamerasta on akku loppu, eikä laturia löydy mistään. Siksi kuva heinäkuiselta Madridin reissulta, yhdeltä maagisen kauniilta aamulta.

IMG_1447

IMG_1352

IMG_1428
IMG_1426IMG_1409IMG_1393

Olen ollut ihan pienestä asti liikunnallisesti lahjakas. Peruskoulun alaluokilta asti olen kilpaillut oikeastaan kaikessa mistä vain kisoja järjestettiin; jalka- ja jääpalloa, salibandya, uintia, hiihtoa ja yleisurheilua. Kaikissa suhteellisen menestyksekkäästi. Yleisurheilua harrastin melko tosissanikin useamman vuoden, se jäi kun muutimme Torniosta tänne etelään. Olin 15-vuotias. Eikä tuolloin jäänyt pelkästään yleisurheilu, vaan aivan kaikki urheilu. Torniossa meillä oli tapana liikkua AINA pyörillä paikasta toiseen. Busseja kulki ehkä kuusi päivässä, nekin melkein kaikki koulukyytejä. Pyöräily oli siis oikeastaan ainoa vaihtoehto. Usein kyhäsimme pystyyn kaveriporukalla pelit milloin pesäpallosta milloin jalkapallosta, sählyvuorojakin oli. Siis niiden yleisurheilutreenien lisäksi.

Muuton myötä tuo kaikki jäi. Sain skootterin (voi kyllä) ja taitoin sillä kaikki matkat. Uudessa koulussani oikeastaan kukaan luokkakaverini ei pitänyt liikunnasta. Se oli tunti, josta lintsausprosentti oli kaikkein suurin. Pelasimmekin tunneilla lähinnä polttopalloa, koska kukaan ei suostunut tekemään mitään missä tulee hiki.  Se oli outoa. Epävarmana teininä halusin kuitenkin sulautua massaan, joten aloin uskotella itselleni ja muillekin etten pitänyt liikunnasta. Mitä pidempään uskottelin, sitä enemmän todeksi asia muuttui. Kunto heikkeni, en ollutkaan koulujenvälisissä kisoissa palkintopalleilla, en edes lähellä niitä. Urheilu ei enää ollutkaan mulle se juttu, josta voimaannuin vaan asia, joka suorastaan masensi ai jaahas nyt mä en osaa enää edes tätä.

Aina toisinaan mietin, että miten ihmeessä tuosta urheilullisesta nuoresta tytöstä tuli tällainen huonoryhtinen epäurheilija? Nyt kun mietin tuota nuorta, paljon urheilevaa tyyppiä, niin tajuan että en oikeastaan koskaan liikkunut yksinäni. En koskaan lenkkeilyt tai lähtenyt treenaamaan yksin. Kaikki liikkuminen on tapahtunut porukassa, yleensä valmennettuna tai ohjattuna. En ole koskaan osannut liikkua itsekseni, ja urheiluun on aina liittynyt paljon muutakin kuin se itse liikkuminen. Haluaisin urheilla niin, että se itse suorittaminen tapahtuisi vähän niinku siinä sivussa, eikä homma olisi ihan pelkkää sitä itseään.

Olinkin pakahtua innosta, kun keväällä kuulin tulleeni valituksi Adidaksen kesän yli kestävään juoksukouluun. Ajattelin, että no nyt kyllä, tästä tää nyt taas lähtee. Opettelen lenkkeilyn, seurassa ja ohjattuna, juuri niin kuin minulle parhaiten sopii. Neljän kuukauden porukassa juoksemisen jälkeen innostus ja kunto on taattu, ja jatkan juoksemista myös varsinaisen adidasheimon juoksukoulun päätyttyä.
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Midnight Run oli meidän päätösmatkamme. Se juostiin elokuun lopulla, ja sen koommin en ole lenkkareita jalkaani kiskonut, tai olen kyllä, mutten juoksemista varten. En siis ole juossut yli kahteen kuukauteen. Tai tehnyt mitään muutakaan jota urheiluksi voisi kutsua. Aika säälittävää.

Olen kuitenkin päättänyt taas viritellä noita juoksuhommia uudestaan. Talveksi haluaisin lisäksi löytää jonkin uuden harrastuksen, sellaisen missä saisi tehdä porukalla ja tunnin jälkeen ehkä vähän oksettais. Haluaisin olla se oikeasti urheilullinen tyttö, joka edelleenkin kaikesta huolimatta kuvittelen olevani.

IMG_1453

College: Adidas
Housut: Adidas*
Kengät: Adidas Ultra Boost*
Kassi: Adidas*
Takki: BikBok

*saatu

Kuvat:  Janita Autio

Onnea kaikki isät. Erityisesti tietysti mun oma ja Roma, Alban isä. Roma-raukka sai tosin tyytyä tänään pelkkiin kaljupääkahveihin. Tiedän kuitenkin, että just tänään hän on tuntenut ihan erityistä kiitollisuutta siitä että saa olla isä, papa tuolle menevälle 1-vuotiaalle. Ja Alba taas on ihan älyttömän onnekas, että sillä on noin hieno isä.

Isä, joka ottaa mukaansa oikeastaan kaikkeen mitä tekee. Isä joka jaksaa väsymättä leikkiä milloin lentokonetta, milloin liukumäkeä tai trampoliinia. Isä, joka halaa, pussaa ja puhuu aivan kaikesta. Vieläpä kahdella eri kielellä. Isä, jonka mielikuvitus ja kärsivällisyys tuntuu olevan ihan loputon. Isä, joka muistaa monta kertaa päivässä kertoa kuinka ylpeä, kiitollinen ja onnekas on. Isä, joka arvostaa ja osaa kehua myös itseään. Ja ennen kaikkea Roma on isä, joka rakastaa täysin ehdoitta. Olet lapseni hyvässä seurassa.

 

Kuvat: Janita Autio