Viime päivinä mediaa on puhututtanut erityisesti tämä video sosiaalisen median luomista illuusioista ja paineista. Haluaisin itsekin osallistua tähän keskusteluun pohtimalla omaa presensiäni sosiaalisessa mediassa, kuinka aitona tai rehellisenä sitä pidän. Puhun nyt siis lähinnä instagramistani. Blogimaailmassa olen ollut vasta muutaman päivän, enkä ihan vielä tiedä millaiseksi oma olemiseni täällä muotoutuu.

Keittiönpöytä on meillä aika harvoin näinkään siisti.

Tiskit kuivumassa jo kolmatta päivää. Kovin paljon kuivemmaksi ne ei tästä varmaan ole muuttumassa.

Ajattelen olevani tyyppi, joka kuvaa/jakaa sosiaalisen mediaan välähdyksiä ja valittuja paloja elämästään, todellisista tapahtumista ja oikeista hetkistä. En ole koskaan lavastanut mitään tilannetta vain saadakseni siitä kauniin kuvan. Syödessäni en asettele astioita ja aterimia uusiin asentoihin, enkä kiellä seuralaisia koskemasta ruokaansa jotta kuvasta tulisi mahdollisimman puhtoinen. Päinvastoin, haluaisin että kuvistani välittyisi ihan sellainen oikea, tavallinen elämä. Sellainen, jossa ruoka syödään kun se tuodaan pöytään, astiat ovat vähän sinnepäin ja pöytäkin pyyhkimättä.

Töihin 4.50 heräävä mies siirtyi keskellä yötä olohuoneeseen nukkumaan.

Talouden kaikki sängyt edelleen petaamatta.

Selailin nyt instagramiani ja mietin vastaako nuo jakamani kuvat omaa ajatustani siitä, kuinka sosiaalisessa mediassa käyttäydyn ja näyttäydyn. Feedistäni löytyi kyllä muutamia kuvia, joissa appelsiinit ja avokadot oli aseteltu lautaselle niin nätisti, että ihan vaan itseäni varten tuskin olin sitä tehnyt, mutta 90 prosenttisesti kuvani kertovat kyllä tarinaa ihan todellisista hetkistä. Se ei silti tarkoita, että instagramini olisi aito kuvaus elämästäni, vaikka kaikki sinne jaetut hetket sitä olisivatkin. Someen päätyy suhteellisen tarkoin valittuja, hyviä ja kauniita hetkiä. Niitä, joita toivoisin muiden elämästäni näkevän. Oikeastaan kaikki ikävä on jätetty sen ulkopuolelle. En kuvaa sinne kotia silloin kun keittiönpöytä lainehtii astioita tai sitä, kun olohuonetta ei juuri erota kaiken siellä kuivuvan pyykin keskeltä. En kuvaa itseäni sellaisina päivinä, kun olo on erityisen harmaa ja surkea. Enkä kerro sinne kun meillä riidellään. Silti kaikki ne ikävät hetket ovat aivan yhtä totta ja olemassa, kuin kaikki se hyväkin joka jaetaan muiden nähtäväksi.

Medialukutaitoa tarvitaan siis täällä somessakin. Kaikki täällä näkemäsi ei ole totta alkuunkaan, tai vaikka olisikin niin aina vain pieni, valikoitu osa siitä koko totuudesta.

Epämääräisiä myttyjä siellä täällä.

Ei tarvi mennä montaakaan vuotta ajassa taakse päin, kun oma suhtautumiseni someen oli aika vaarallinen. Saatoin tuntea itseni joko pieneksi tai suureksi riippuen siitä, kuinka monta tykkäystä julkaisuni oli saanut. Kyttäsin seuraajien määrää, poistin kuvia jotka saivat mielestäni liian vähän tykkäyksiä. Vertailin itseäni ja omaa elämääni jatkuvasti muiden välähdyksiin omasta elämästään, kuvitellen niiden olevan koko totuus. Tunsin alemmuttaa, riittämättömyyttä ja tyytymättömyyttä lähes jatkuvasti. Tuolloin some ei kyllä todellakaan palvellut minulle tarkoitustaan.

Nykyään olen jo onneksi aika kaukana tuosta Sannista; some on minulle mahtava väline verkostoitua, jakaa asioita, inspiroitua ja oppia uutta. Yritän olla ajattelematta seuraajia tai tykkäyksiä, tehdä tätä ihan puhtaasti vain siksi koska itse tykkään ja haluan.

Nyt kiinnostaisi kuulla teidän mielipiteitänne aiheesta. Millaisia sosiaalisen median käyttäjiä olette? Miksi, miten ja ketä varten?

IMG_0982

Tämä kuluva syksy on ollut mielestäni kyllä ihan poikkeuksellisen kaunis. En todella pysty muistamaan milloin viimeksi vielä lokakuun lopulla olisin pärjännyt paljain säärin ja ilman takkia jäätymättä kuoliaaksi. Tänä syksynä pärjäsi. Kuvasimme nämä kuvat Janitan kanssa viime viikolla. Tuo kuvauspäivä oli ihan erityisen kaunis. Kuulas, kirkas ja lämmin. Vielä neljän jälkeen iltapäivällä aurinko paistoi Korkeavuorenkadulle niin sokaisevasti ettei eteensä nähnyt.

IMG_1033
IMG_1318

Lehdetkin ovat mielestäni sinniteleet puissa ihan poikkeuksellisen pitkään. Vielä nytkin, kun suurin osa lehdistä on jo luovuttanut ja varissut maahan, on tuo mieletön väriloisto säilynyt. Lehdet ovat hehkuneet asfaltilla kirkuvan keltaisina jo päiviä, sen sijaan että olisivat aikaisempien syksyjen tapaan muuttuneet yhdessä iltapäivässä ruskeiksi, märiksi mytyiksi tien reunoille. En kyllä tiedä onko syksy sillain ihan oikeasti ollut jotenkin hehkuvampi, kuin aiemmat vai olenko se vain minä joka näkee nyt paremmin? Osaan ja jaksan pysähtyä katselemaan ja ihastelemaan. Olemaan. Niin tai näin, kiitos syksy 2015 että olet ollut niin hyvä. Talven tulokaan ei nyt ahdista etukäteen vielä yhtään.

IMG_1296


Paitsi vähän. Melko pitkin hampain luovun näistä kepeän kirpeistä päivistä, paljaista sääristä, sukattomista jaloista ja siitä että ulos menee ihan mielellään. Nyt syksy on kuitenkin vielä hetken tässä ja ajattelinkin pukea tämän kuvien asun päälleni vielä niin monta kertaa, kuin vaan kehtaan. Tiedättekö niitä vaatteita, jotka puettuaan tekee heti mieli kohentaa ryhtiään, nostaa leukaa pystympään ja vähän hymyillä omalle peilikuvalleen että hitto vie et näytä sittenkään ollenkaan hassummalta? No, mä en tiennyt että sellaisia on. Nyt tiedän.

IMG_1324IMG_1007

Takki: KappAhl (vanha)
Paita: Topshop
Hame: BikBok
Kengät ja laukku: NewLook

 

Processed with VSCOcam with f2 preset

Lapsi nukkuu. Päivän paras (ainakin yksi niistä) hetki on nyt tässä. Vaikka pääsääntöisesti nautinkin Alban kanssa puuhastelusta, niin valehtelisin jos väittäisin etten joka päivä odottaisi tätä päivänuniaikaa. Lataan pannullisen kahvia keittimeen, valmistelen itselleni toisinaan aamiaisen, joskus jo lounaan. Kerrankin on aikaa syödä keskeytyksettä, juoda kahvi loppuun silloin kun se on vielä kuumaa.

Monesti meitä vanhempia kehotetaan lepäämään aina, kun lapsikin nukkuu. Alba nukkui ensimmäiset 10 kuukautta päiväunensa ainoastaan joko rintarepussa kannettuna tai juoksujalkaa työnnetyissä vaunuissa, ja ihan en itse siinä sitten saanut nukahdettua. Mietin silloin, että kyllähän minä nyt hyvänen aika nukkuisin, jos se vaan olisi mahdollista. Mutta nyt, kun se sitten viimein olisi, en todellakaan malta niin tehdä. Ihan uskomatonta kuinka suureksi luksukseksi esimerkiksi kaikessa rauhassa siivoaminen muuttui lapsen saamisen myötä. Väitänkin, että voimaannun kyllä enemmän siististä kodista ja hetken hiljaisuudesta, kuin niistä tunnin torkuista.

Processed with VSCOcam with f2 preset

Vaikka arvostankin tätä omaa rauhallista hetkeäni aika todella korkealla, niin ehdottomasti parasta tässä päiväunihommassa on se pieni, huomattavan hyväntuulinen ihminen, joka niiltä herää.

IMG_0935

Kylläpä muuten jännittää. Enkä edes oikein tiedä miksi.
Istun vaatehuoneeseen kyhäämässäni ”työhuoneessa”  ja naputan näitä läppärini näppäimiä. Ihan yksinäni tässä näin. Silti sydän hakkaa ja kämmenet hikoaa. Tunnen, että jokin uusi ja jännittävä on alkamassa. Enkä vielä tiedä, millainen matka tästä tulee. Toivon vaan, että hyvä.

IMG_0951

Tämä on blogini ensimmäinen postaus, enkä osaa päättää, mitä haluaisin tässä sanoa. Esittelisinkö itseni? Kuvailisinko millaista blogia haluaisin kirjoittaa? Kertoisinko heti alkuun jotain mehevää? En oikeen tiedä. Mulla onkin tuolla luonnoksissa varmaan kymmenen erilaista versioita tästä ensimmäisestä postauksesta. Kaikissa suunnilleen sama sisältö, jännitys, innostus ja sellainen pieni positiivinen pelko taidetaan mainita ihan jokaisessa niistä. Pää suhisee ajatuksia ja tekisi mieli kertoa ne kaikki nyt heti. Mutta pakko säästää jotain tulevallekin. Mun pahin pelko kun tällä hetkellä on se, että mun ajatukset ja mielikuvitus riittää suunnilleen seitsemään postaukseen. Eh.
 ”heihei vaan ja kiitos. Oli todella antoisa tämä viikko bloggaajana. Blogi jää nyt kuitenkin tauolle koska kerroin jo kaiken minkä tiedän”

IMG_1018

Nyt kuitenkin ehkä uskallan sanoa vielä, että musta on älyttömän kivaa että juuri sinä olet löytänyt tiesi tänne. Musta tuntuu tosi hienolta, jopa etuoikeutetulta olla täällä, uudistuneessa Bellassa. Näiden kaikkien upeiden tyyppien keskellä. Mä oon Sanni, 27, vaimo sellaiselle suht. mukiinmenevälle miehelle ja äiti ihan käsittämättömän hienolle pienelle tytölle. Kirjoitan ja kuvaan tänne jatkossa kaikkea sitä, mikä minua liikauttaa. Arkea ja juhlaa, pinnalta ja varmasti vähän sieltä syvemmältäkin.

Toivon, että tämän matkan aikana oppisin myös sinusta jotain. Kuka olet, mistä tulet ja mikä sinua liikuttaa.

Kuvat: Janita Autio