Pakollinen pysähdys 17 toukokuun 2021 - 20:19

On ollut tässä vähän hankaluuksia rauhoittua, pysähtyä, keskittyä ja ihan vaan esimerkiksi hengittää.
Iltaisin nukahtaminen on tuottanut valtavia vaikeuksia, sillä olisi liuta asioita joita tekisi nukkumista mieluummin.
Mieli poukkoilee innostavasta asiasta toiseen, elämä tuntuu kutkuttavalta seikkailulta eikä malttaisi pysähtyä hetkeksikään.
Sama sekoaminen tapahtuu suunnilleen joka kevät, mutta tänä keväänä kaikki tuntuu aivan poikkeuksellisen sekopäiseltä (hyvältä). Uskon sen johtuvan tästä eristäytyneestä ja rajoitetusta vuodesta. Kun on elänyt poikkeustilassa pitkään, eikä normaalia sosiaalista elämää ole ollut nimeksikään – tuntuu aivan järjettömän huumaavalta, kun ympärillä onkin taas yhtäkkiä ihmisiä, kohtaamisia, halauksia, keskusteluja ja noh – seuraa.

Ennen pitkään rauhattomuus alkaa kuitenkin käydä psyykeen päälle. Sitä tietää ja tuntee, että pysähtyminen on pakollista.
Toimivin keino itselleni silloin on maiseman vaihtaminen. Pois tutuista ympyröistä ja omista rutiineista.
Olen niin hyvilläni siitä, että meillä on tässä ihan lähellä paikka minne mennä silloin, kun sitä tarvitsee.
Jo tunnin perillä olon jälkeen syke on matalampi, hengitykset syvempiä.
Tällä kertaa tosin tuntui siltä, että olisin tarvinnut heti perään vielä toisen yhtä pitkän viikonlopun, jotta kaikki kierrokset olisi saatu laskettua. Nukuttuja tunteja viikonlopulle sain huimat kuusi, ja jokainen tietää ettei sellainen ole riittävästi yhtään kenellekään.

Voi olla, että poltan kynttilääni – en vain molemmista päistä, vaan myös siitä keskeltä – tällä hetkellä, enkä itse edes tajua sitä, mutta olo on surkeista yöunista huolimatta yllättävän energinen. Luulen, että neljän kuukauden säännöllisellä hikitreenillä on tämän kanssa jotain tekemistä. Staminaa on enemmän kuin aiemmin, mutta silti toivon että heti kun työkiireet tämän viikon jälkeen helpottavat (teen tällä hetkellä useampaa todella mielenkiintoista projektia, ja nekin ovat omiaan lisäämään kierroksia) palaisin takaisin niihin itselleni tyypillisiin 8-10 h yöuniin.

Viikonloppuna lämmitin saunan kahdesti, kävin uimassa kahdesti (ensimmäisesta kerrasta nautin, toisesta en todellakaan), nousin valmiiseen aamiaispöytään, kuvasin talon jokaisen nurkan, pihan jokaisen kukkaan puhjenneen kasvin ja puun. Aina kevään tullen yllätyn uudestaan ja uudestaan siitä, kuinka ihmeelliseltä lisääntyvä valo, lämpö ja väreihin puhkeava luonto tuntuvat. Aamusta iltaan kuljen joko ulkona tai kotona hämmästellen sitä mihin kaikkialle valo jo yltää ja kuinka pitkäksi aikaa. Tekee mieli tallentaa se kaikki koko ajan, ei pelkästään mieleen vaan myös kameran rullalle. Olen kuitenkin alkanut tajuta, että monet asiat tuntuvat paremmilta ja kirkkaammilta, kun ne elää ihan vain omin aistein eikä aina sen puhelimen kameran läpi. Koska nautin kuvaamisesta ja valmiista valokuvista niin paljon – tuottaa valtavia hankaluuksia olla kuvaamatta.
Opettelen kuitenkin sitäkin.

Viikonloppuna sain myös katsella kuinka valtavasti Alba nautti isovanhempien jakamattomasta huomiosta ja seurasta. Myös minä nautin, kun kerrankin sain itse vain olla, eikä minua kaivattu ihan jokaiseen leikkiin, peliin ja keskusteluun. Sain käydä yksin uimassa. Ajoin uimapaikalle pieniä, kumpuilevia peltoteitä pitkin, (rakastan ajamista ihan todella, olenko koskaan maininnut?) musiikit hengenvaarallisen kovalla ja nautin ihan jokaisesta metristä.
Meillä jokaisella on asioita, jotka saavat meidät tuntemaan olomme erityisen eläviksi, minulle autolla ajaminen ja musiikki ovat yksi sellainen. Erityiseltä se tuntuu varmasti myös siksi etten itse omista autoa, joten tästä autuudesta saa nauttia vain harvoin.

Viikonlopussa oli jo ihan kesän tuntu, kuten monessa viikonloppua edeltäneessäkin päivässä. T-paidassa ja pitkissä housuissa tuli kuuma, ja usein teki mieli hakeutua varjoon. Huolettomuutta ja kaveyttä on enemmän kuin aiemmissa kuukausissa. Kello kuudelta ei enää tunnu siltä, että päivä on taputeltu – päinvastoin, päivä tuntuu olevan vasta aluillaan.
Pukeutuminen, salaatit ja spontaanit kohtaamiset ovat alkaneen taas kiinnostaa.
Elämä on siirtynyt sisältä ulos.
Se tuntuu järjettömän hyvältä.

Nyt vaan toivon, että tämä toukokuu matelee. Tämä aika on kaikkein kutkuttavin – kaikki hyvä on vielä edessä, ja samaan aikaan kaikki hyvä on jo tässä.

Viikonloppu antoi lupauksen hyvästä kesästä. Ikimuistoisteista kesästä. Sellaisesta, että mitään kovin ihmeellistä ei tarvitse tapahtua, jotta se tuntuisi kaikkien aikojen kesältä.