Kevään tulo alkaa näkyä eteisen tuulikaapin ja lämpömittarin lisäksi myös lautasella. Meidän keittiössä on kokattu ja leivottu viimeisten parin viikon aikana varmaan enemmän kuin koko alkuvuoden aikana yhteensä. Koko talvi mentiin niillä muutamilla helpoilla, nopeilla ja hyväksi havaituilla safkoilla, mutta nyt alkaa tehdä mieli kokeilla keittiössä vähän haastavampiakin reseptejä. Vaikka edelleen vannon ensisijaisesti helppouden ja nopeuden nimeen. Arkena kun harvemmin on aikaa laittaa useampaa tuntia ruoan valmistamiseen, vaan siihen on varaa käyttää noin 30 minuuttia, joka yleensä sisältää myös sen ruoan syömiseen käytetyn ajan. Viikonloppuisin on kuitenkin ihanaa puuhastella keittiössä pidempäänkin. Yleensä minä olen ollut meidän perheessä se apukokki, joka pilkkoo, kuorii ja katsoo vierestä kun toinen tekee. Ja tämä roolitus sopii minulle oikein mainiosti, ainakin toistaiseksi. Huolimatta siitä, etten ole oikeastaan itse tehnyt keittiössä juuri mitään viimeisen vuoden aikana, minusta tuntuu että olen kehittynyt ihan älyttömästi. Osaan ainakin teorian tasolla valmistaa monia sellaisia asioita, joista en ollut koskaan ennen poikaystävää edes kuullut. Tiedän nipun nopeita ja helppoja kikkoja, joilla ateriaan kuin ateriaan saa helposti lisättyä makua, rakennetta ja kauneutta. Jos teitä kiinnostaa, niin voisin jakaa noita vaikka tällä blogissakin esimerkiksi muutaman kerran kuukaudessa?

Tämän viime lauantaisen parsa-aterian (olis myös paras ateria) takana ei kuitenkaan piile mitään ihmeellisiä kikkoja, vaan tämä menee juuri sinne helppoa, nopeaa ja herkkullista– kategoriaan. Ei tarvitse osata kuin pilkkoa, paistaa ja keittää. Mutta niinhän se usein on, että kun raaka-aineet ovat laadukaita ja tuoreita, niin lopputulos on harvoin muuta, kuin hyvä. Tämän aterian taakse ei kätkeydy reseptin reseptiä, mutta halusin silti jakaa tämän, koska pidän näistä kuvista ja halusin näyttää kaikille teille, että meillä kokataan taas.

 

Kuhaplatteri (kuten poikaystävä tätä kutsui) piti sisällään seuraavat asiat:

⚬ Kuha: paistettu pannulla reilussa voissa
⚬ Parsa: paistettu pannulla reilussa voissa
⚬ Fenkoli: poikaystävä oli laittanut nämä marinoitumaan omenamehuun ja omenaviinietikkaan jo edellisenä iltana, mutta se ei ole alkuunkaan tarpeellista.
⚬ Perunat: keitetty niukassa vedessä ja nostettu pois liedeltä iiiiiiiihan aavistuksen kovina, jonka jälkeen perunoista on kaadettu vesi pois ja perunoiden päälle on heitetty nokare voita ja peitelty koko komeus talouspaperilla
⚬ Kevät- & ruohosipulia: käytetty säästelemättä koristamaan ja maustamaan kaikkea

Nautitaan kevyen kuplivan tai tuorepuristetun omenamehun kanssa.

_MG_0070_MG_0048 collage22 _MG_0066

Tässä postauksessa jo puhuinkin siitä, että Alba kulkee edelleen vaipoissa. Ei enää ehkä ihan yötä päivää, mutta melkein kuitenkin. Sikäli ehkä ihan hyvä, että kulkee, koska päästiin nyt sen tiimoilta mukaan Liberon suureen vaippatestiin. Libero järjestää parhaillaan Pohjoismaiden suurinta vaippatestiä lapsiperheiden arjessa, tosielämässä siis, johon kaikkien kuvaukseen sopivien on mahdollista osallistua täällä. Tuolla testissä vastataan siis muutamaan helppoon kysymykseen koskien noita Libero Touch- vaippoja. Riittää, että käyttökokemusta noista vaipoista löytyy. Samalla voi halutessaan osallistua tuolla sivuilla kilpailuun, josta voi voittaa kolmen kuukauden kulutusta vastaavan määrän noita Libero Touch vaippoja. Ja kaikkihan me tietysti haluamme, sillä jokainen vaippaikäisen vanhempi kyllä tietää, kuinka alvariinsa niitä vaippoja saa olla sieltä kaupasta kotiin rahtaamassa. Kolmen kuukauden vapautus siitä hommasta ei varmasti varsinaisesti harmittaisi ketään. Vai mitä?
_MG_0022_MG_0025

Me olimme tosiaan kesäksi suunnitelleet tuon kuivaksi opettelun, ja kuten ehkä kuvitella saattaa niin suunnitelman tasolle se myös jäi. Kesällä oli niin paljon sitä, ja aina reilusti tuotakin ettei muka ollut aikaa. Välillä saatettiin mennä päivä tai kaksi ilman, sitten olikin vuorossa jo reissu ja pitkä automatka eikä pissat lastenistuimessa tuntuneetkaan enää kovin hyvältä idealta. Siitä toisesta mahdollisesta vaihtoehdosta nyt puhumattakaan. Vaipat sujautettiin taas jalkaan. Ja nimen omaan sujautettiin, ei enää teippailtu. Keväällä siirryttiin käyttämään housuvaippoja ihan siitä syystä, että tuolloin Alballa alkoi vaihe jolloin kaikki oli saatava tehdä itse. Myös se vaipanvaihto. Tai ainakin sen päälle pukeminen. Ja vaikka tuo lapsonen aika näppärä tyyppi onkin, niin ihan ei vielä suju ongelmitta sellaisten teipattavien vaippojen käyttö, mutta nämä housumallin vaipat kyllä kiskoo ylleen nanosekunnissa. Tosin ihan yhtä nopeasti myös pois. Ja voi sitä riemua, kun senkin kaiken saa tehdä ihan itse.

Ja helpottavathan nuo nyt myös meidän vanhempien toimia. Itse en ainakaan koskaan oppinut pukemaan lasta niihin tarrattaviin vaippoihin lapsen tehdessä jotain muuta kuin maatessa paikallaan. Ja sitähän tämä eläväinen tapaus ei varsinaisesti enää jaksa tehdä. Pyöriminen ja hyöriminen kun on huomattavan paljon mukavampaa. Huomaatte ehkä jo näistä tärähtäneistä kuvista, että tuo tyyppi ei varsinaisesti ole se sellaisin rauhallisin. Näitäkin kuvia otettaessa Alba oli oikeasti aika kipeä (huono äiti, tiedän! ) mutta se ei kyllä vaikuttanut vauhtiin tippaakaan. Suokaa siis anteeksi nämä epätarkat kuvat, tuosta pienestä on ihan mahdotonta saada tarkkoja ruutuja, kun koko ajan täytyy heilua, hyppiä, juosta, ratsastaa tai kiipeillä. Ja tuo vauhti on kyllä ihanaa seurattavaa. Ihanaa on myös se, että olemme nyt löytäneet myös vaipat jotka pysyvät mukana tuossa menossa; eivät kiristä, purista, valu tai vuoda. Ja ovat oikeasti pehmeät ja miellyttävät myös tuon pienen iholle. Hallelujah! Vanhemmat kiittävät.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapsen saaminen herättää luonnollisesti aika paljon ajatuksia, toiveita ja odotuksia.  Pelkästään jo tieto siitä, että lapsi on tulossa tekee ihmeitä. Sitä alkaa miettiä oikeastaan aivan kaikkea vähän eri tavalla. Miettii millainen vanhempi haluaisi olla, ja miettii millainen se oma lapsi tulee olemaan. Sitä kaikkea on kuitenkin todella vaikea kuvitella, koska se on jotain sellaista mitä et ole kokenut koskaan aiemmin. Ellet siis ole kokenut. Mutta puhun nyt siis lähinnä niistä, jotka odottavat esikoistaan. Kaikki tuntuu uudelta, jännittävältä ja vähän pelottavaltakin. Silti saattaa olla aika selkeät suunnitelmat sen uuden roolin suhteen. Mulla ainakin oli. Olen ihan kirjannut ylös asti asioita mitä minä en todellakaan tulisi tekemään, ja mitä taas todellakin tulisin. En nyt löytänyt tuota listaa mistään, koska hukkaan nykyään kaiken mihin kosken, mutta muisti pelaa kuitenkin sen verran, että tällaisen listan sain sen syövereistä kaivettua. Nyt kahta vuotta myöhemmin on hyvä vähän pysähtyä katselemaan, että kuinka hyvin olen pysynyt niissä suunnitelmissani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Synnytän ehdottomasti ilman kipulääkkeitä, koska niinhän tekevät ja ovat tehneet miljoonat naiset minua ennen.
Hyvä yritys. Jos vielä joskus tule seuraava kerta niin aion kyllä pyytää aivan kaiken mahdollisen aivan heti. Se ehkä kertoo kaiken tarpeellisen.

Palaisin töihin heti, kun lapsi on yhdeksän kuukautta.
En palannut. Mutta kolme kuukautta sen jälkeen kyllä. Tosin vain muutamaksi päiväksi viikossa.

En kuitenkaan laittaisi lastani koskaan päiväkotiin ennen kuin tämä osaa puhua.
Enkä laittanutkaan. Alba aloitti päiväkodissa 2 v ja 1kk ikäisenä. Puhuu jo sujuvasti sekä suomeksi että venäjäksi. Työssäkäynti niin, että lapsi on kotona onnistuu kun on mielettömän hieno tukiverkosto, joka haluaa olla lapsen elämässä yhtä paljon kuin mekin, ja niin että molemmat vanhemmat tekevät vuorotyötä eivätkä näe toisiaan kuin kerran viikossa. Sacrifices, you know.

Me emme todellakaan koskaan sitten lapsen synnyttyä nukkuisi eri huoneissa. Siis me vanhemmat.
Juu eipä. Taidettiin Alban syntymän jälkeen nukkua ehkä kaksi yötä koko perhe samassa huoneessa, jonka jälkeen Roma muutti olohuoneeseen 10 kuukaudeksi. Ja se oli ehkä viisainta, mitä me olemme koskaan päättäneet. Tuolla tavoin taloudessa oli aina yksi tolkun ihminen, hyvin levännyt ja järjissään. Itse saattoi taas oikeuttaa itselleen vähän kaikenlaista, koska oli noh – väsynyt. Ja toisaalta taas, sai vaatia toiselta kaikenlaista, koska tämä oli noh – levännyt. Sitäpaitsi oli ihanaa saada ikävöidä toista iltaisin. Läheteltiin iltaisin viestejä toisillemme viereisiin huoneisiin, ja tuntui ihan sellaiselta seurustelevalta taas. Tätä suosittelen aivan kaikille.

En ehkä halua koskaan imettää.
En ole vieläkään ihan varma halusinko, mutta tein sitä silti 18 kuukautta. Varmaan laiskuuttani lähinnä. Olihan se nyt öisin se huomattavasti helpompi vaihtoehto niiden pullojen ja maidon lämmittelyn sijaan.

En todellakaan unohtaisi itseäni lapsen saatuani.
Ehkä vähän saatoin vuodeksi kyllä unohtaa. Mutta se on ihan suotavaa, ja ymmärrettävää. Sitä menee sellaiseen kuplaan, josta ei oikeastaan edes halua ulos. Siis ainakaan vuoteen. Sen jälkeen saattaa haluta kahta kauheammin.

En koskaan pukisi lasta kuten itseäni. En myöskään pukisi lastani väreihin, enkä kuoseihin.
Pieleen meni. Puen lasta usein, kuten itseäni koska kas kummaa vaatemakuni on sama vaikka kyseessä onkin lapsi. Tietysti materiaalit ovat usein vähän toisenlaisia, mutta kyllä minä lastenkin vaatteissa pidän ihan niistä samoista simppeleistä jutuista, kuin omissanikin. Mitä taas tulee niihin kuoseihin ja väreihin, niin aika varoen käytän niitä edelleen. Mutta, lastani pukevat varsin innokkaasti myös kaksi Venäjän-mummoa. Ja voin kertoa, että meidän makumme krhm hieman eroavat toisistaan. Lähes joka kerta Alba tulee mummolasta kotiin aivan toisen näköisenä, kuin sinne mennessään. Ja se on aivan okei. Tai ainakin pitäisi varmaan olla. Välillä vähän silti saatan nieleskellä. Ja piilotella niitä kaikkein kamalimpia. Mutta ei kerrota siitä kenellekään.

Lapsellani olisi aina päällään puhtaat vaatteet.
Totta. Paitsi silloin, kun ne ovat likaiset. Ja aika usein ne ovat. Enkä jaksa vetää siitä sen suurempaa stressiä. Tuon ikäiset vaan nyt sattuvat tykkäämään viilipurkin kaatamisesta päälleen, tai siitä miltä kuulakärkikynä tuntuu uusien farkkujen pinnalla ja vesiväritkin ovat usein kivempia vaatteilla kuin paperilla. Tietysti vaihdan lapselle puhtaat vaatteet aina, kun olemme menossa jonnekin/ meillä on vieraita, mutta jos olemme kotona ihan vain omalla porukalla niin en todellakaan vaihda vaatteita jokaisen ruokailun jälkeen. Sitä pyykin määrää muuten. Huh. Mä haluan tehdä elämälläni muutakin, kuin pyykätä ja viikata.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En kyllä anna lapseni maistaa sokeria. En ainakaan ennen kuin tämä täyttää 18 ja on kyllin järkevä päättämään itse haluaako sitä elämäänsä vai ei.
Juuh elikkäs. Tuo lapsi tiesi kyllä jo puolen vuoden ikäisenä aivan tasan tarkkaan, että suklaa on suklaata ja sitä tulee himoita. Piste. Kehen lie tullut.

 Veisin lapseni ainakin vauvauintiin, muskariin, temppukerhoon ja satubalettiin.
Paitsi etten vienyt. Yhteenkään niistä. Mikään muu kuin tuo vauvauinnin väliinjättäminen ei tosin harmita. Ette edes voi kuvitella sitä huudon määrää mikä tuosta lapsesta lähtee, kun vesi liippaa edes läheltä hänen kasvojaan. Jotenkin kaukaisilta tuntuvat ne sukeltelevat vauvat….

Meillä ei todellakaan olisi kaksivuotiasta vaippojen käyttäjää.
Vaan kyllähän meillä on. Ja on varmaan vaippoja käyttävä 2,5 vuotiaskin. 

Ottaisin lapsen mukaan kaikkialle minne menen.
Väärin. En ota. Nautin omasta ajastani ja omista jutuistani niin paljon, että menen usein todella mielelläni ihan yksin. Mutta suurin syy on kyllä se että poden niin järkyttävän huonoa omaatuntoa aina, kun otan Alban mukaani johonkin paikkaan, joka on ehkä kivempi minulle kuin hänelle. Ihan älytöntä, tiedän. Olen yrittänyt päästä siitä eroon tekemällä juuri niitä asioita, mutta voi! Sydäntä pistää ja viiltelee aina siihen malliin, ettei se alunperin kivalta tuntunut homma enää sen kaiken pistelyn kanssa tunnukaan niin hyvältä. 
Kaikkein mieluiten teenkin Alban kanssa niitä asioita, mistä tiedän tämän valtavasti nauttivan. Itsekin yritän. Sillä jaettu ilo jne.

Annan Roman olla lapselle isä ihan omalla tavallaan. En puutu, enkä ojentele enkä todellakaan kuvittele tietäväni paremmin.
Vaikeaa on ollut, sillä aika usein tuntuu vähän siltä niinku tietäisin ihan vähän paremmin ja enemmän. Mutta silti ensimmäiset kaksi vuotta annoin aika vapaasti toisen tehdä asiat juuri niin kuin tämä parhaaksi koki. En puuttunut, enkä valittanut. Mutta toista on nyt. Vasta nyt tuntuu, että niitä kasvatuksellisia haasteita alkaa tulla, ja nyt on huomattavasti hankalampaa antaa toisen toimia tavallaan. Yritän silti. Sillä tiedän, etteivät omat tapani toimia ole oikeasti yhtään parempia. Todennäköisesti päinvastoin.

Heti, kun lapsi vaan pysyisi pystyssä meillä tanssittaisiin joka päivä.
Ja sitä meillä kyllä todellakin tehdään. Alba pyytää usein aina heti aamuisin ”lauluja” koska haluaa tanssia. Äitinsä tyttö. Ja aina kun tulevat moikkaamaan mua töihin ja Alba kuulee liikkeessä soivan musiikin tahtoo tämä aivan joka ikinen kerta heti päästä tanssimaan.Sitä hän sitten siellä asiakkaiden lomassa tekee. Eihän muut ihmiset sitä polvien notkottamista välttämättä tanssiksi ymmärrän, mutta minä kyllä tiedän.

Aion olla ihan sillain vaatimattomasti täydellinen äiti.
Unohdin tämän heti ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Nykyään en edes yritä, sillä tiedän että sitä täydellisyyteen pyrkimistä tärkeämpää on ihan vaan olla läsnä. Siinä niin. Kuulla ja nähdä, oikeasti kohdata. Jakaa hetkiä, asioita. Siinä mä oon omasta mielestäni onnistunut aika hyvin. Olemaan läsnä siis.

Kiinnostaisi kuulla millaisia asioita te piditte ennen lapsen syntymää tärkeinä? Ja millaisista asioista, ette ole joustaneet sen syntymän jälkeenkään.

IMG_3297

Aika usein näin keväisin alan kaivata muutosta, isoa tai pienempää. Jotain. Aika usein ryhtiliikkeet ja muutos-toiveet liittyvät jotenkin ravintoon ja liikuntaan (vaan ei tänä vuonna, sillä molemmat ovat aivan kelpo tolalla), tai siihen kuinka käytän aikaani. Haluaisin tulla tehokkaammaksi, organisoida paremmin ja saada enemmän aikaiseksi. Useimmiten haluaisin kuitenkin ihan vaan muuttaa. ihan siis konkreettisesti, vaihtaa asuntoa ja kaupunginosaa. Sisustaa uudet huoneet vanhoilla tavaroilla, niin että tuntuvat taas uusilta. Etsiä uusi lähikauppa ja -kahvila. Tutkia lähikorttelit ja opetella -katujen nimet. Kokeilla kuinka kauan kävelee keskustaan tai töihin.
Mutta, tänä vuonna sitä tunnetta ei tullutkaan. Huomaan etten kaipaa muutosta oikeastaan mihinkään, en edes siihen asuntoon tai kaupunginosaan.
IMG_3285IMG_3268IMG_3307IMG_3286

Muutettiin tähän nykyiseen asuntoomme pian kaksi vuotta sitten. Päätimme jo matkalla näyttöön, että otamme asunnon jos sen vain saamme. Pelkästään tämä alue ja naapurusto sai meidät vakuuttuneiksi siitä, että täällä tahdomme asua. Onneksi itse asuntokin sitten oli aivan ok; lähes neljä metriä korkeat huoneet ja valtavat ikkunat kelpasivat. Alueena tykkään tästä edelleen, enemmänkin kuin silloin. Olemme lähellä kaikkea, muttemme kuitenkaan keskellä sitä. Täältä pääsee helposti, ja yleensä myös melko nopeasti, oikeastaan ihan minne tahansa. Ratikat, metrot ja bussit kolistelevat kaikki ihan kivenheiton päässä. Mukavia ravintoloita, kahviloita ja tapahtumia löytyy ihan naapurista viikon jokaiselle päivälle omansa. Samoin kuin leikkikavereita ja seuraa puistoihin ja hiekkalaatikon reunalle. Kaikille meille. Täältä en haluaisi pois.

Ainakaan vielä tänä keväänä..

IMG_3279

Eiliselle iltakävelylle nappasin pitkästä aikaa myös kameran mukaan. Ajatuksena ikuistaa läjäpäin kuvia tästä läheltä, kultaisessa ilta-auringon valossa kaikki näytti vielä tavallistakin kauniimmalta. Oli kuitenkin niin kivaa, että kamera unohtui muutaman kuvan jälkeen vain olalle roikkumaan. Uskon, että te kaikki pitkään parisuhteessa olleet tiedätte, kuinka aina toisinaan on sellaisia vaiheita: päiviä tai hetkiä, jolloin ei ole toiselle mitään sen kummempaa sanottavaa. Ja sitten on niitä toisenlaisia päiviä tai hetkiä, jolloin olisi niin paljon sanottavaa, kerrottavaa, keskusteltavaa ja kuultavaa ettei malttaisi iltaisin edes nukahtaa. No, eilen oli juuri sellainen päivä.

Hyvä vaihe.