Pimeä ja pitkä talvi on monille meistä se haastavin aika vuodesta. Kun valoa on varsin rajallisesti, lämpöä ei nimeksikään –  hakeutuu mielikin usein samalle taajuudelle sen ympäröivän pimeän kanssa. En muistaakseni ole koskaan lukeutunut niihin ihmisiin, joille niin käy. Olen viettänyt oikeastaan kaikki talvet Suomessa, ja lähes kaikki tekemäni reissut ovat sijoittuneet keväälle ja syksylle. Talvisin ei ole ollut tarvetta päästä täältä mihinkään. Jostain syystä suunnilleen tähän aikaan keväästä, ihan viimeistään huhtikuun lopulla, tulee sellainen olo että pitäisi päästä pois, ihan mihin tahansa. Alkukevään kova ja kylmä, radikaalisti lisääntynyt, valo ilahduttamisen sijaan ahdistaa. Tuntuu, että se paljastaa kaiken sen, mikä on talven jäljiltä vielä kesken, paljasta ja rumaa. Keväällä, ihan erityisesti niinä kaikkein aurinkoisimpina päivinä, tekisi mieli piileskellä vain sisällä. Odotella vain sitä päivää, kun valo muuttuu pehmeämmäksi, tulee vähän korkeammalta ja luontokin alkaa muuttua ruskeasta ja paljaasta vähemmän paljaaksi ja – ruskeaksi.

Kaamosmasennuksesta en siis tiedä juuri mitään, mutta kevätmasennuksesta kyllä. Oma, surkeahko ja epämotivoinut olo, oikein korostuu kun ympärillä ihmiset intoilevat lisääntyvästä valosta ja sen mukanaan tuomasta energiasta. Tänä vuonna ihanaa ja poikkeuksellista aiempiin vuosiin verrattuna on ollut se, että fyysinen väsymys ei ole vaivannut (kiitos pinaatin, lehtikaalin ja sellerin sekä aikuisten unikoulun), mutta sen puuttuessa tilalle on tullut toinen ikävä oire: itsekritiikki. Olen aina ollut ankara itselleni. Kun teen jotain, ajattelen usein sen olevan oikeastaan aika paskaa ja olen varma, että kuka tahansa muu ympärillä olisi hoitanut homman itseäni paremmin. Ei auta, vaikka kymmenen ihmistä sanoisi, että lopullinen tuotos oli poikkeuksellisen hyvä. Se sisältä kumpuava ankara ääni on niin voimakas, ettei sitä hiljennetä ihan noin heppoisin perustein. Viime aikoina tuo ankara ääni on kuitenkin ollut aiempaa hiljaisempi- se ei ole juurikaan vaikuttanut tekemisiini, eikä ole nuhdellut niiden tekemisten jälkeenkään. Ei siis ennen tätä kevättä. Nyt se pirulainen istuu taas tuossa olkapäällä ja kuiskii, ettei oikeastaan kannattaisi edes yrittää koska eihän mistään kuitenkaan mitään tule. Huomaan taas vertailevani omia tekemisiäni muiden tekemiseen – ja sen sijaan, että osaisin valjastaa sen vertailun kautta heräävän tunteen toisten paremmuudesta voimaksi, inspiraatioksi tai motivaatioksi, niin koen sen yksinomaan huonommuuden tunteena ja sehän nyt on ihan todella syvältä. Taidankin kaivaa hyllystä aikoinaan kesken jääneen Irti Itsekritiikistä- kirjan ja toivoa, että sieltä löytyisi työkaluja tämän akuutin vaivan helpottamiseksi. Aloitin tuon kirjan reilu vuosi sitten vuodenvaihteen jälkeen, ja silloin tuntui siltä että en todellakaan tarvi opusta mihinkään, sillä en suunnilleen edes muistanut sellaisen asian kuin itsekriittisyys olemassaoloa. Noh, nyt taas muistan.
Pahoittelen siis ehkä hivenen harhaanjohtavaa otsikkoa, sillä minulle ei ole hajuakaan kuinka itsekritiikistä pääsee irti. Lasken siis toivoni Ronnie Grandellin varaan.

 

En haluaisi sanoa tätä, sillä aika juoksee muutenkin ihan liian nopeasti, mutta sanon silti: Toukokuu, pidä kiirettä!
Mites siellä, huomaatteko eroja fiiliksessä vuodenaikojen vaihtuessa?

 

Fun fact: nuo kuvien housut ovat olleet haaroista rikki jo ostettaessa, mutta en ole edelleenkään saanut niitä a)reklamoitua tai b)korjattua (vaatisivat kokonaiset kymmenen ristipistoa…) vaan vetelen tuolla ihan tyytyväisenä rikkinäisissä housuissa ja toivon, ettei kukaan huomaa. Vaikka tiedän, että etenkin istuessa reikää ei voi mitenkään olla huomaamatta. Saamattomuus voittaa siis turhamaisuuden n.7-0.

 

 

Ai että, miten ihana parin vuorokauden mittanen irtiotto arjesta on nyt takana. Lähdettiin perjantaina aamulla ennen viittä kotoa Turkuun ja sieltä laivalla Ahvenanmaalle, ja takaisin kotona oltiin eilen illalla vähän ennen vuorokauden vaihtumista sunnuntaiksi.

Kerron lisää reissusta vähän myöhemmin, kun ehdin kasaamaan ajatuksia ja järjestelemään ne järkeviksi lauseiksi. Nyt päälimmäisenä mielessä vain kiitollisuus ja mukavan seesteinen olo. Viimeinen kuukausi on ollut meidän taloudessa aika kreisi. Stressiä on ollut ilmassa enemmän kuin ehkä kahdelle ihmiselle soisi, ja töitäkin on ollut molemmilla niin paljon, että ollaan nähty toisiamme n.15minuuttia/päivä. Sekin aika joko myöhään illalla niin, että toinen on jo puoliunessa, tai varhain aamulla jolloin toinen saa hädin tuskin silmiään auki. Yhteinen aika tuli siis ehdottomasti tarpeeseen. Vaikka yllättävän kivuttomasti tämä viimeisin kuukausikin on mennyt. Jollain tavalla toisinaan jopa nautin siitä, että saa ikävöidä toista ja toivoa, että yhteistä aikaa olisi enemmän. Ja toisaalta: olen myös ihminen, joka kaipaa paljon omaa aikaa ja omia juttuja joten tuntuu mukavalta, kun sitä omaa aikaa on ihan yllin kyllin, eikä sitä tarvitse mitenkään erikseen järjestää. Tuntuu kuitenkin aina äärettömän suurelta luksukselta se, kun toisen kanssa saa viettää enemmän aikaa kuin pikaisten kuulumisten ja pusujen verran.

Hassua miten ajan kulku hidastuu heti, kun poistuu vähänkään kauemmaksi kotoa. Tuntuu, että oltaisiin saatu olla kahdestaan paljon pidempikin aika kuin vain vajaa kaksi vuorokautta.

Yhteinen aika oli ihanaa, mutta niin oli kyllä Ahvenanmaakin. Monella tavalla juuri sellainen kun olin kuvitellutkin sen olevan, mutta vielä vähän idyllisempi ja aika tosi paljon kauniimpi. Sinne on ehdottomasti mentävä vielä pian uudestaan, pidemmäksi ajaksi kuin mitä meillä nyt oli käytössämme.

Nyt ajattelin keittää päivän ensimmäisen kupin kahvia (yritän vähentää kahvin juontiani kuppiin päivässä. Olkoon se yksi niistä pienen pienistä ympäristöteioista, johon melkein jokainen meistä pystyisi) ja suunnata sen jälkeen tuonne kauniseen syysaurinkoon kävelylle ennen kuin työt puskee taas päälle.

Mitä suunnitelmia sulla on tälle sunnuntaille?

Halusin vaan ihan pikaisesti tulla sanomaan hei. Ulkona on niin järjettömän kaunista juuri nyt, että tuntuu melkein synniltä istua sisällä. Tänään olen kuitenkin yrittänyt olla välittämättä siitä tunteesta ja tehnyt sen, mitä keho ja mieli tuntuu tällä hetkellä tarvitsevan kaikkein eniten: levännyt. Töiden tekemisen lisäksi tietysti. Huomaan, että lepääminen on ihan erityisen hankalaa silloin, kun aurinko paistaa ja koko kaupunki elää kesää. Mutta hyvää se on tehnyt kuitenkin tänäänkin. Enkä ole kuitenkaan ihan koko päivää sentään sisätiloissa viettänyt. Syötiin aamulla pitkään aamiaista tuossa meidän sisäpihalla (nurkan takana sijaitseva Anton&Anton + poikaystävä on tehnyt tällä viikolla jokaisesta aamiaisesta aika paljon tavallista parempia) ja kävin ehkä maailman historian lyhyimmällä kävelyllä ihanan naapurin kanssa. Kävelyn jälkeen istuskeltiin vielä puistossa ja kävin tupatarkastuksella Mian ehkä maailmankaikkeuden kauneimmassa kodissa. Ihan rehellisesti, en ole varma olenko koskaan astunut jalallani niin kauniiseen kotiin. Ja mikä parasta: sain luvan kuvata tuota unelmien kotia myös tänne blogiin kaikkien muidenkin iloksi ja inspiraatioksi.

Muistatteko vielä kun joskus aikoinaan ajattelin aloittaa juttusarjan nimellä Muiden Kodit? Noh, se juttusarja vähän jäi. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen käynyt niin monessa hurmaavassa, ja keskenään tosi erilaisessa, kodissa, että ajatus juttusarjan henkiin herättämisestä on tullut ajankohtaiseksi. Tiedän, että siellä ruudun takana moni teistäkin olisi innoissaan. Yritän saada ensimmäisen kotikuvaukset järjestymään jo ensi viikolla ja mahdollisesti loppuviikosta ensimmäinen juttu on jo täällä blogissa teidän nähtävillä.

Nyt kuitenkin pakkaan kamat kasaan ja lähden ulos. Mitään kovin tarkkoja suunnitelmia illalle ei todellakaan ole, mutta eihän kesällä kuulukaan olla. Illan Euroviisu- finaali on kuitenkin varmaan katsottava. Tajusin muuten tuossa tovi sitten, etten ole käynyt ulkona (siis ulkona, ulkona) kertaakaan sitten uudenvuoden ja mietin tänään aiemmin päivällä, että ehkä tänään voisi olla sellainen ilta, jolloin voisi olla ihanaa lähteä tanssimaan ystävien kanssa, mutta nääh- olen tullut niin mummoksi, että mieluummin istun puistossa ystävien kanssa, käyn ehkä pizzalla jossain ja olen sängyssä peittojen alla katsomassa muurahaisdokumentteja viimeistään kello 24.

Huomenna on sitäpaitsi äitienpäiväkin (työpäivä myös, mutta ei mietitä sitä nyt). Täytyy olla aamulla skarppina leikkimässä nukkuvaa.

Ihanaa lauantaita kaikki!

Näitä kuvia täältä meidän sisäpihan pikkukatolta oli aika monta ja noin 95% kuvia olin ojentanut oikean jalkani vasemman yli. Pitäisi varmaan vähän laajentaa tuota poseerausrepertuaaria.

 

Ulkona ikkunoiden takana paistaa aurinko niin kirkkaasti ja lämpimästi, ettei varmaan vielä kertaakaan tänä vuonna. Oli tarkoitus viettää tämä lauantai kolmen ihanan ystävän kanssa: ulkoilla, laittaa yhdessä lounasta, vaan toisin kävi. Makoilen tällä hetkellä sairaalasängyllä odottamassa lääkärikäyntiä, jo viidettä kertaa tällä viikolla. Turhauttaa ja ehkä vähän pelottaakin, mutta samalla on tosi luottavainen olo että kaikki menee varmasti lopulta hyvin. Olen kuitenkin vähän kateellinen kaikille teille, jotka saatte nauttia tuosta ihanasta kevätauringosta. Ottakaa kaikki ilo irti meikäläisenkin puolesta.

 

Mistään hengenvaarallisesta ei ole kysymys, mutta tilanne voi kuitenkin mahdollisesti vaatia leikkauksen. Sen vuoksi joudun nyt paastoamaan, ja vaikka söinkin todella tuhdin aamiaisen vain muutama tunti sitten, niin tällä hetkellä eniten harmittaa se, etten saa syödä. Juuri nyt tekisin melkein mitä vain Hesburgerin juustohampurilaisesta (torstaina tässä samassa tilanteessa, samalla sängyllä maatessani haaveilin ihan samaa, mutta heti kun olisin saanut syödä, ei hampurilaista todellakaan enää tehnyt mieli), Gateaun pistaasisolmusta ja Myrttisten suolakurkuista. Vähän myös harmittaa se, että torstain sairaalereissulle ostetut ristikkolehdet ovat poikaystävän sängyllä, eivätkä täällä, sillä en tiedä juuri nyt mitään parempaa kuin niiden täyttäminen. Ok, Netflixistä löytyvä Rahapaja- nimimen sarja vetää melkein ristikoillekin verran. Jos et ole vielä katsonut, niin katso. Lupaan, että tykkäät. Tai jos et tykkää, niin kerro – koska haluan ymmärtää, miten siitä voisi olla tykkäämättä.

 

 

Olen nukkunut viimeiset viisi vuorokautta kipujen vuoksi todella heikosti, lähinnä sellaisia lyhyitä pätkiä siellä ja täällä. Ja niiden aikana nähnyt melko erikoisia unia. Viime yön normaaleimmassa unessa olin saanut ajan meikkiin tämän iltaista IBA-gaalaa varten. Puku ja kampaus olivat ihanat, tunsin itseni siinä unessa aivan uskomattoman kauniiksi. Menin meikkiin ja meikkitaitelija teki ensin kevyen, kuulaan ja kauniin meikiin, jonka päälle sotki sormin sellaista likaisen lilaa luomiväriä. Siis koko kasvoille. Niin, että näytin siltä että koko kasvoilla olisi sellaisia kolmen asteen palovammoja. Kummastelin asiaa, mutta meikkaaja kertoi sen olevan tämän hetken suurin trendi, ja todella monella muullakin tulisi olemaan samanlainen meikki. Sanomattakin lienee selvää, ettei ollut.

Mutta sehän olikin vain uni. Jään jännityksellä seuraamaan oliko enne-sellainen, ja kuinka moni gaalassa rokkaa tätä trendiä.

 

takki: h&m // housut: Never Denim // paita: Makia* // kengät: Vans // laukku: KappAhl

 

Ostin muuten tämän kuvien takin vähän hätäpäissäni uudenvuodenaattona, oli kylmä ja minulla liian ohut takki. Halusin jotain muuta kuin untuvatakin, mutten omistanut mitään tarpeeksi lämmintä sellaista. Tämä takki oli alennuksessa ja ainoa laatuaan. Nappasin sen mukaani vähän sellaisella ajatuksella, että se sopii juuri nyt tähän tarpeeseen, mutta pelkäsin ettei sille ehkä myöhemmin tulisi kuitenkaan käyttöä (en yleensä koskaan osta mitään sellaisella ajatuksella). Olin todella väärässä. Tämä oli ehdottomasti koko talven käytetyin vaatekappale. Sopii kaikkeen, ja sai oikeastaan aivan kaikki asukokonaisuudet näyttämään asteen verran mietitymmiltä ja erityisemmiltä. Ja mikä parasta, en palellut tässä koskaan.

Tuntuu samaan aikaan sekä ihanalta, että vähän kamalalta, että ulkona on jo liian lämmin tälle. Kaikki muut talvitakit sullon säilöön kyllä enemmän kuin mielelläni, eikä todellakaan tule ikävä, mutta tämän jätän ehkä vielä hetkeksi eteisen naulakkoon roikkumaan. Aiempia vuosia ajatellen vappuna tai juhannuksena tälle saattaa aivan hyvin tulla käyttöä…

 

 

 

Luin tämän tekstin läpi ja tajusin, etten varmaan koskaan ole kirjoittanut yhtä vähän järkevää ja yhtenäistä tekstiä. Laitetaan kipulääkkeiden piikkiin, ja annetaan mennä.

Tykkään näistä kuvista ja tuosta asusta niin paljon, että halusin ehdottomasti saada nämä tänne. Muistan myös kuinka onnellinen olin tuona aurinkoisena lauantaina. Tuntui, ettei yksikään huoli saavuttanut, mikään ei stressannut, vaan ihan kaikki oli hyvin. Juuri nyt ei ole yhtään sellainen olo.