Olen elänyt parisuhteesta toiseen suunnilleen kolmetoistavuotiaasta lähtien. Enkä ole koskaan kyseenalaistanut parisuhteen konseptia sellaisena kuin me sen yleisesti tunnemme. En ole koskaan oikeastaan edes pysähtynyt miettimään haluanko parisuhdetta. Tai jos haluankin, niin millaisen ja miksi. Olen ajautunut suhteesta toiseen ajatellen, että tälleen tän nyt vaan kuuluu mennä.

Ihastutaan, aletaan seurustella ja sitoudutaan olemaan vain toisiamme varten, vain toisemme nähden.

Olen kasvanut uskonnollisesssa yhteisöissä, joka määritteli paljon sitä kuinka elämän kuuluisi edetä. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei tapailla ketään. Siellä seurustellaan, ja seurustelun taas tulee tähdätä avioliittoon, ja naimisissa taas ollaan niin pitkään kunnes kuolema erottaa.

Seurustelu oli siis serious business. Oman osansa teki tietysti se että seksi tai yhteen muuttaminen ennen avioliittoa eivät missään nimessä kuuluneet kuvioon. Edes pussailua ei katsottu kovin hyvällä. Oikeastaan ajateltiin, ja kehotettiin viettämään mahdollisimman vähän aikaa ihan vain kaksin seurustelukumppanin kanssa, jotta himolta ja mahdolliselta synnin tekemiseltä (kaikki seksuaalinen kanssakäyminen) vältyttäisiin.
Seurustelu tapahtui siis lähinnä muiden ihmisten ympäröimänä, suhteessa muihin.

Olin suhteellisen nuori, kun lähdin herätysliikkeestä. (Tai  ”kielsin uskoni” kuten vanhoillislestadiolaiset sanovat).
En ehkä ollut täyttänyt vielä edes kahtakymmentä. Siitä huolimatta moni asia, tapa ja uskomus oli tehnyt pesänsä syvälle minuun. Oli paljon asioita, oppeja ja tapoja joihin en uskonut, tai joita en enää noudattanut – mutta vielä enemmän oli niitä, joihin yhä uskoin ja joita kuljetin mukanani.
Seurustelun vakavuus oli yksi näistä asioista.

En ole koskaan osannut suhtautua seurusteluun kovin kevytkenkäisesti. Olen ajatellut, että sen tulee aina tähdätä johonkin. Ihastumiselle täytyy rakentaa jatkumo ja suurempi merkitys.
Ennen tätä syksyä en ollut koskaan ihan vain tapaillut jotain.
Olen edennyt suhteesta toiseen niin, että kun eron jälkeen olen ensimmäistä kertaa ihastunut, on tuo suhde muuttunut hyvin nopeasti seurusteluksi – sillä niinhän sen kuuluu mennä, kuvittelin.

Heti siinä vaiheessa, kun ensimmäiset romanttiset tunteet jotain kohtaan ovat virinneet – on kaikki muut ihmiset poissa laskuista.
On vain tämä yksi. Ihastuminen ei koskaan ollut vain ihastumista, ja kohtaamiset kohtaamisia vaan rakensin niiden ympärille heti suuremman merkityksen, halusin niiden menevän johonkin, olevan jotain.
Usein enemmän, kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

 

 

Vasta nyt, viimeisimmän eron jälkeen olen alkanut kyseenalaistaa parisuhteen konseptia. Olen alkanut miettiä mitä minä haluan, millaisiin suhteisiin minä haluan tai kykenen. Millainen on minun käsitykseni maailmasta, ihmisistä ja rakkaudesta. Olen vasta nyt alkanut oivaltaa, että kukaan muu ei kirjoita tai määrittele sitä, kuinka minun tulisi elämässäni edetä – millaisten etappien kautta kulkea.
Minä saan täysin itsenäisesti tehdä valintoja, niin että koen eläväni itseni näköistä elämää. Elämää, joka tuntuu siltä että näin minä olen valinnut. Suurimman osan elämästäni on tuntunut ihan kaikelta muulta.

Olen ajautunut ja ajelehtinut. Tuntenut itseni usein lastuksi laineilla, jolla ei ole mitään käsitystä suunnasta, eikä oikeastaan edes mahdollisuutta ohjata. Menin sinne minne satuin päätymään. Tuntui, että kaikki oli minun kohdallani jotenkin ennalta määrätty, ja olin vain vähän asioita, joihin koin voivani vaikuttaa. Istuin kyydissä ja nautin maisemista, vaikka reitti ei ollutkaan se, jonka olin itse tietoisesti valinnut.
Olin kadottanut voimani, luovuttanut sen muille.

Minua on petetty ja olen itse pettänyt.
Ajattelen nyt, että syyt sellaiselle käytökselle liittyvät (itsekkyyden lisäksi) myös tuohon mistä aiemmin kirjoitin:
Olen kuvitellut ihastusta ja viehättymistä heti suureksi rakkaudeksi, ja asiaksi jolle täytyy tehdä jotain. Sen sijaan, että olisin suhtautunut sellaisiin tunteisiin niin että jaahas tänään tuntuu, ja saakin tuntua tältä mutta tämä menee kyllä ohi – tämän ei tarvitse jatkua, tämän ei tarvitse muuttua erityiseksi,  mitään ei tarvitse tapahtua, tämä ei tarkoita yhtään mitään.

Ajattelin ihastumista, viehättymistä tai seksuaalista vetovoimaa tuntiessani että se kuuluisa raja on jo ylitetty ja nyt on oikeastaan ihan sama mitä tapahtuu. Syyllistin itseäni jo pelkistä tunteista. Minulle ne olivat yhtä toiminnan kanssa. Ajattelin ettei tällaista tunteita pitäisi herätä mikäli parisuhteessa olisi kaikki hyvin.

Mutta herranen sentään – emme me lakkaa tuntemasta asioita vain koska tunnemme jo jotain.

Ajatukset ja tunteet eivät ole väärin, toiminta sen sijaan voi olla.

(Haluan muuten tässä kohtaa sanoa, että toisin kuin keskustelupalstoilla ”lähipiiri” on informoinut, niin yhdenkään eron syy ei ole ollut pettäminen/petetyksi tuleminen)

 

Koen, että kaikissa merkityksellisissä ihmissuhteissa tärkeintä on rehellisyys ja luottamus, sama pätee myös romanttisiin suhteisiin. Mutta olen oivaltanut, että ei ole olemassa mitään tiettyä kaavaa jota suhteen tulisi noudattaa, tiettyjä reunaehtoja, jotka nyt vain yksiselitteisesti kuuluvat suhteisiin.
Suhteen rajat saa määritellä itse. Uusiksi, omanlaisiksi – palvelemaan juuri niitä ihmisiä, jotka siinä suhteessa elävät. Ei ole olemassa vain perinteisiä parisuhteita tai avoimia suhteita. Minun ei tarvitse valita niistä toista. Saan valita ihan mitä tahansa.

 

Juuri nyt se mitä haluan, on ei yhtään mitään ja kaikkea.
Haluan tavata ihmisiä. Haluan ihastua, haluan viehättyä, haluan haluta, tuntea seksuaalista vetovoimaa, haluan olla auki uudelle. Mutta samalla en halua yhtään mitään. Onko tässä järkeä?
En halua mitään sellaista, joka täytyisi määritellä jotenkin. En halua tapailla, en halua seksisuhdetta, en halua avointa suhdetta, enkä halua parisuhdetta. Sen sijaan haluan keskusteluja, läheisyyttä, innostumista, jakamista ja kohtaamisia.

Kun taannoin ensimmäisen kerran puhuin siitä, etten oikeastaan näe itseäni enää koskaan tavallisessa parisuhteessa, moni kommentoi että olen kyynistynyt, ja että mieli kyllä muuttuu kun erosta on pidempi aika.
Vaan kun tällä ei ole mitään tekemistä kummankaan kanssa, ei eron eikä varsinkaan kyynisyyden.

Näen mahdollisuuksia kohtaamiselle, romanttiselle- tai seksuaaliselle lataukselle, hyville keskusteluilla ja jakamiselle joka puolella. Se on mielestäni kaikkea muuta kuin kyynistä.
Eikä siinä, etten ehkä halua enää parisuhdetta ole ollenkaan kysymys siitä, että haluan säilyttää mahdollisuuden harrastaa seksiä kenen tahansa kanssa, milloin tahansa,
vaan optiosta olla auki ja vapaana kohtaamiselle, vetovoimalle, hurmaantumiselle, keskusteluille jotka vievät mukanaan.
En ajattele, että kaikkien merkittävien kohtaamisten tarkoitus olisi johtaa seksiin.
Todellakaan.
(Sitä paitsi aika usein haluaminen on ollut parempaa kuin saaminen.)

En myöskään tarkoita tällä sitä, että minulla olisi kyltymätön nälkä saada ja kokea jotain uutta koko ajan.
Tavata uusia ihmisiä koko ajan.
Minusta vain tuntuu, etten minä ole parisuhteita varten. Eivätkä parisuhteet ole minua varten,

Eron jälkeen olen tapaillut muutama ihmistä (yhtä heistä tosi tiivisti muutaman kuukauden, vain tajutakseni taas etten ole valmis sellaiseen). Saattaa mennä viikkoja, jopa kuukausi niin, etten näe ketään, enkä koe jääväni mistään paitsi tai kaipaavani mitään.
En aktiivisesti etsi mitään tai ketään. En tietoisesti hakeudu tilanteisiin, joissa voisi potentiaalisesti tapahtua jotain
Mutta silti ihania kohtaamisia on ollut. Rakkaudellisia kohtaamisia.

Mutta silloinkin ajattelen: tämä ei tarvitse jatkumoa ollakseen rakkautta

Tämän ei tarvitse olla ikuista ollakseen arvokasta.

 

Ehkä silläkin, että koen tavallaan jo saaneeni kaiken mitä tulee rakkauteen ja parisuhteisiin, on osansa siinä ettei minulla ole kiire mihinkään. En kaipaa tai tavoittele mitään. Olen jo nyt saanut osakseni enemmän, kuin olisin koskaan osannut pyytää.

Olen ollut kolme kertaa todella rakastunut, ja saanut vastarakkautta. Olen ollut naimisissa, ja saanut hartaasti toivotun lapsen. Olen elänyt tavallista perhearkea. Olen saanut, elänyt ja kokenut sen kaiken.

Saatan viettää vuorokauden jonkun kanssa, kokea voimakasta yhteyttä ja jakaa jotain sellasta että olen melko varma sen olevan rakkautta – enkä kuitenkaan ajattele että pitäisi nähdä uudestaan ja katsoa mitä tästä tulee.
Siitä ei tarvitse tulla yhtään mitään. Se oli sitä jo, rikastutti molempien elämää.

Eeva Kolu kirjoitti kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt jotenkin näin  ”ihmiset ja kohtaamiset eivät ole elämän suola, vaan ihan koko pihvi. Syökää se helkkarin pihvi!”
And I felt it.
Juuri nyt on todella nälkä. Haluan pihviä, paljon pihviä.
Eikä tämä päde vain romanttisiin kohtaamisiin, vaan ihan kaikkiin kohtaamisiin.

Haluan ihmisiä elämääni.

Mutta en tarvitse suhdetta.  En tunteakseni itseni, tai elämäni jotenkin kokonaisemmaksi.

Ajattelen että elämäni on tavallaan valmista koko ajan. En elä haaveilemalla tai odota jotain mystistä täyttymystä. Minun elämäni on jo sitä. Täyttä.
Juuri tällaisena.

Yhden lapsin kanssa.

Sinkkuna.

Vain lukion käyneenä.

Vuokra-asunnossa.

Tehden töitä, joita moni ei edes kutsu ”oikeiksi töiksi”.

Minun elämäni näyttää ja tuntuu minulta. Minun valinnoiltani.

Minun elämäni ei tule valmiimmaksi tai paremmaksi parisuhteessa, omistusasunnossa, kahden lapsen vanhempana tai korkeakoulututkinnon kanssa. Minun elämäni on parasta mahdollista silloin, kun uskallan elää sitä juuri niin kuin minä haluan, minun ehdoillani, minun tavallani. Itseni näköisesti.
Juuri nyt, teen juuri niin.