Kello 0n 06.05 ja tulin juuri vajaa 30min aamulenkiltä.
Tätä ei ole tapahtunut ihan hetkeen. Noin viiteen vuoteen tarkemmin sanottuna.
Moni teistä on varmasti jo kuullut 5AM clubista. Itse kuulin siitä ensimmäisen kerran Yksillä- podcastin tässä jaksossa. Pähkinänkuoressa 5 AM club tarkoittaa sitä, että herää kello 5. Aamun ensimmäisen tunnin aikana tehdään ensin 20min jotain sykettä nostattavaa (mielellään myös sellaista, että hiki nousee pintaan), sen jälkeen rauhoitutaan 20min, joka voi tarkoittaa esimerkiksi kirjoittamista tai meditointia, tai muuta tietoista läsnäoloa harjoittavaa. Tunnin viimeinen 20 minuuttia käytetään jonkin uuden asian harjoitteluun. Tämän rutiinin noudattamisella vakuutetaan olevan lukuisia hyötyjä; elämänhallinan – ja elämänlaadun parantuminen, tehokkuus, tyytyväisyys jne.

En ole kuitenkaan itse ihan vakuuttunut. Olen lukenut tuon idean ”isän” (vaikka tokikaan tämä herää aiemmin aamulla, niin saate enemmän aikaiseksi ei ole mitenkään uusi ajatus) Robin Sharman kirjan The 5 AM club,  enkä pitänyt sitä juuri minään. Sanonkin tässä ja nyt, että jos luet tässä kuussa vain yhden kirjan, älä missään nimessä lue tätä. Lue mieluummin vaikka punainen myrsky, tai mustarastas tai Elena Ferranten Amelian rakkaus. Sharman kirjassa oli sivuja noin kymmenen kertaa enemmän kuin asiaa. Ja ärsyynnyn ihan suunnattomasti sellaisista kirjoista, joissa asia olisi voitu tiivistää noin kaksisataa sivua lyhyempään muotoon, mutta kirjaa tehtäessä on ajateltu että mitä pidempi sen parempi. Tuntuu ihan lukijan ajan epäkunnioittamiselta sellainen.
Sharman kirjassa painotetaan useaan otteeseen sitä, kuinka juuri tuo kello 5 on se maaginen aika herätä. Itse ajattelen, että hyvinvoinnin kannalta olennaista on se, kuinka käytät päivän tuntisi, eikä niinkään se heräätkö viideltä, kuudelta vai vaikka kymmeneltä. Olennaista on myös se, että nukut riittävästi; vähintään seitsemän- mutta mielellään kahdeksan tuntia.

Mutta, koska kuitenkin herään yleensä aina vähän ennen kuutta (ilman herätyskelloa) ja menen useimmiten nukkumaankin jo ennen kymmentä, ajattelin että ehkä tätä voisi kokeilla. Päätin eilen illalla, että nousen viideltä jos satun ilman herätyskelloa heräämään silloin. Ja kuinkas kävikään: heräsin kello 05.02, tosin siihen, että poikaystävä huitaisi nukkuessaan vahingossa puhelimeni yöpöydältä lattialle. Olin juuri muutamaa viikkoa aiemmin käynyt vaihtamassa puhelimeeni uuden näytön, ja paniikki siitä että näyttö olisi taas kärsinyt- keri minut nanosekunnissa unesta hereille. Näyttö oli ehjä, ja minä täydellisen hereillä. Kiskoin siis sen kummempia ajattelematta lenkkivaatteet niskaan ja hiivin rappuun, ja ulos.

Juokseminen kulki kokonaiset 7 minuuttia. Tai oikeastaan se ei kulkenut yhtään missään vaiheessa, mutta jaksoin sitä kokonaiset 7 minuuttia. Jalat tuntuivat aivan järjettömän raskailta (saattoi olla se sipsipussi, jonka söin viimeisenä illalla..) ja keuhkoja poltteli. Ei tuntunut hyvältä lyhyemmin sanottuna. Mutta koska pidän siitä olosta, jonka saan siitä, että vaadin itseltäni sellaisiakin asioita mitkä eivät tule helposti ja kivuttomasti – niin jatkoin treeniä vielä noin 20 minuuttia juoksemalla portaita. Jossain siellä puolivälin ja viimeisten nousujen välissä homma alkoi sujua, ja huomasin nauttivani siitä mitä tein. Nautin myös siitä, että koko kaupunki tuntui vielä nukkuvan, vaikka itse olin jo täysin hereillä.

Tuon pienen treenin jälkeen tulin kotiin, ja istahdin tähän keittiönpöydän ääreen kirjoittamaan tätä. Ajatus kulkee kirkkaasti ja olo on muutenkin harvinaisen hyvä. Tuntuu ihanalta, että tiedän että vielä tämän seuraavankin tunnin saan olla ihan vain itselleni, sillä Alba ei herää oikeastaan koskaan ennen seitsemää. Laitan kohta kahvin tippumaan, käyn pikaisessa suihkussa, laittaudun, kirjoitan vielä vähän lisää jos suinkin ehdin ja odotan, että saan seuraa aamiaispöytään.

Vaikka olo onkin juuri nyt energinen, mutta samaan aikaan rauhallinen, niin en kuitenkaan usko, että tulen jatkossa asentamaan herätyskelloa soimaan viideltä. Mutta sen muistan taas, että sillä miten aamun ensimmäisen tunnin tai tunnit käyttää on ihan todella iso merkitys. Vaikka normaalistikin herään jo kuudelta, niin haluatteko kuulla, kuinka sen tunnin useimmiten vietän? Selaamalla somea sängyssä, peiton alla. Kun kello on seitsemän ja lapsen sängystä alkaa kuulua iloista höpöttelyä, niin minä olen ihan valmis nukahtamaan uudestaan. Ei ollenkaan hyvä tapa aloittaa päivä se sellainen.
Eli: vaikka en heräisikään jatkossa viideltä, niin sen tiedän että päivän ensimmäistä tuntia en enää tuhlaa puhelimeeni, vaan itseeni. Erityisen hyvilläni olen siitä, että tajusin tänään, että on aivan mahdollista mahduttaa jokaisen päivään pieni treeni, vaikka olisikin valtaosan päivästä yksin lapsen kanssa. Tärkeä oivallus, johon ei mennyt kuin viisi vuotta ja 1,5 kuukautta.

Nyt sitä kahvia.

Ihanaa perjantaita!
Me ollaan syyslomalla, eikä suunnitelmissa ole mitään muuta kuin Linnanmäen valokarnevaalit illalla, ja nekin säävarauksella.
Täydellistä sanoisin.

 

Olen varma, että olen ajatellut samaa aivan jokaisena syksynä, ja sitten taas uudestaan vuoden ensimmäisinä päivinä.
Eikä tämäkään vuosi ole sen suhteen poikkeus; haluan voida paremmin. Ehkä paremmin, kuin vielä koskaan aikaisemmin.
Aika usein olen ajatellut, että voidakseen hyvin täytyy vain liikkua ja nukkua riittävästi, pitää huoli siitä, että syö riittävästi kasviksia, vihanneksia, marjoja ja kaloreita. Kaikki muu hyvä seuraa sitten näiden perässä. Mutta koko ajan selkeämmin ymmärrän, en vain tiedä, että hyvinvointi on ennen kaikkea sitä, että voi hyvin- kokonaisvaltaisesti. Ei vain fyysisesti. Jos perusasiat eivät ole kunnossa, niin ne eivät valitettavasti tule kuntoon sillä että ottaa joka päivö 10 000 askelta ja menee sänkyyn kello 22. On pysähdyttävä miettimään viihtyykö omassa arjessaan, omissa nahoissaan? Mistä omista toimintatavoistasi olit ylpeä, mistä taas et? Mitkä ovat sellaisia elementtejä, jotka nakertavat elämänlaatua, ovatko ne sellaisia joille voi tehdä jotain? Jos ovat – tee jotain. Jos eivät ole – hyväksy se. Lisää elämääsi sitä, mistä tulee hyvä olo ja vähennä sitä (jos voit) mistä ei tule.   Noin niinku yksinkertaistettanu ja pähkinän kuoressa. Vaikka siis kaikkihan tämä on yksinkertaista, tuhanteen kertaan kuultua ja kerrottua.

Tänä syksynä haluan erityisesti poistaa ja vähentää elämästäni sellaisia tapoja, jotka heikentävät elämänlaatuani, tai aiheuttavat ahdistusta. Niitä on oikeastaan vain kaksi, ja ne ovat: Instagram ja alkoholi. Instagram ei sellaisenaan aiheuta ahdistusta. Käyn päivittäin yksityisviestien puolella mahtavia keskusteluja, seuraan vain sellaisia ihmisiä joiden seuraaminen saa hyvälle tuulelle. Ihmisiä, joita ihailen, arvostan ja joista pidän. Pääasiassa seuraan siellä ystäviä, perheenjäseniä ja kollegoita mutta myös muutamia sellaisia ihmisiä, joita en todellakaan tunne mutta joilla on joko aivan järjettömän kaunis koti, pettämätön visuaalinen silmä tai mahtavat tarinat. En oikeastaan koskaan tunne itsenäni/oloani huonommaksi istagramia selailtuani, oikeastaan päinvastoin. Olen usein inspiroitunut ja täynnä energiaa: ajatuksia siitä miten haluaisin vaihtaa kodin järjestystä, mitä kirjoittaisin seuraavaksi tai mitä kaikkea haluaisin vielä kokeilla keittiössä, tai kuinka pukisin sen koko viime viikon jokaisena päivänä käyttämäni jakun uudella tavalla ja välttyisin tunteelta että pitäisi muka hankkia jotain uutta. 

Mutta,
Instagram on vienyt jo pidempään päivistäni noin 2-3h ja se on aivan järkyttävän paljon. Se on pahimmillaan ainakin 2,5h liikaa. Ja se aika on tietysti aina pois jostain muusta. Osa tuosta ajasta on työtä, mutta suurin osa kuitenkin ihan jotain muuta. Selaan somea usein ratikassa, bussissa ja metrossa – siirtyessäni paikasta toiseen. Mutta avaan sen myös melkein ensimmäiseksi aamulla, heti aamusivujen kirjoittamisen jälkeen. Herään yleensä noin tuntia ennen Albaa, ja useimmiten melkein koko se aika menee siihen, että selaan instagramia. Siinä vaiheessa kun Alba herää, on se aamusivujen jälkeinen virkeys tiessään, ja tekisi oikeastaan jo mieli nukahtaa uudelleen – kiitos passivoivan puhelimen pläräämisen.

Aika usein instagram on myös viimeinen asia, mitä silmäni näkevät ennen nukahtamista. Minulla on naurettava pakkomielle selata läpi kaikki stoorit ennen kuin voin laskea puhelimen ja sulkea applikaatiot ja alkaa nukkua. Toisinaan siihen menee pidempään, toisinaan selvitään vähemmällä. Mutta todella usein on niin, että sanon vielä olohuoneeseen valvomaan jäävälle poikaystävälleni meneväni nukkumaan, vaikka todellisuudessa tiedän jumittuvani kuitenkin vain selaamaan päämäärättömästi instagramia vielä ainakin tunniksi. Voisin vaikka vannoa, että olisin aamulla onnellisempi ja levänneempi jos olisin käyttänyt siihen instagramin selailuun kuluvan ajan joko a) oikeasti nukkumiseen tai b) poikaystävän kainalossa makoilemiseen.

 

 

 

Olen asettanut puhelimeeni rajoituksia, ja minulle lähetetään muistutus aina kun päivän kiintiö (1h) alkaa tulla täyteen, mutta viis veisaan niistä enää. Valitsen tyynesti vaihtoehdon älä välitä rajoituksesta tänään ja jatkan selailua. Vähentäminen on siis onnistunut aika huonosti. Parhaiten se onnistuu silloin, kun puhelimelle ei ole pääsyä (akku on loppunut, tai puhelin on unohtunut töihin), ja huomaan etten oikeastaan kaipaa puhelintani ollenkaan silloin, kun minulla ei ole sitä mahdollisuutta käyttää. En ole hukassa kun akkuni loppuu, olen helpottunut.
Tiedän , että minun kaltaiselleni addiktille toimii kaikkein parhaiten se, ettei pääsyä ole. Nyt olenkin päättänyt että pidän kerran kuussa viikon mittaisen tauon Instagramista. Se on minulle se kaikkein suurin yksittäinen aikasyöppö arjessa, ja haluan nähdä mitä tapahtuu kun saan jokaiseen päivään kaksi tuntia lisää aikaa johonkin muuhun.

Aloitin viikon mittaisen instagram-paaston eilen. Kaikkein helpoimmalta se tuntuu tehdä tällaisella viikolla, kun Alba on kotona. Silloin muutenkin olen puhelimella huomattavasti vähemmän, sillä muuta puuhaa on niin paljon. Tuntuu että kotona saa olla täyttämässä ja tyhjentämässä astianpesu- ja tiskikonetta ihan taukoamatta. Lisäksi täytyy laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, ripustaa pyykit kuivumaan ja viikata kaappeihin jo kuivuneet, pelata muistipeliä ja Aliasta, leikkiä Petshopeilla ja My Little  Ponyilla, värittää merenneitoja ja mustekaloja ja leikkiä lääkäriä tai ravintolan asiakasta. Pitää käydä töissä, kuvata ja kirjoittaa, käydä joogassa ja pilateksessa, letittää ja harjata hiuksia, siivota leikkejä ja keksiä tarinoita, tiskata, lukea kirjoja, notkua leikkipuiston laidalla ja käydä pyöräilemässä, täytyy piirtää iltaisin selkään niin kauan, että uni tulee, ja halata aamuisin niin pitkään, ettei uni enää maistu. Ei silloin ole juuri aikaa roikkua puhelimella. Paitsi lapsen nukahtaminen jälkeen, ja ennen tämän heräämistä.

(Pitää muuten varmaan jatkossakin kirjoittaa aivan jokainen päivän aikana tehty askare tällä tavalla yhteen virkkeeseen, niin johan tulee itsestään aikaansaava olo…)

Mitä taas tulee tuohon alkoholiin: lupaan itselleni, etten kärsi sellaisesta maailmanlopun darrasta enää koskaan. Olen ehkä puhunut täällä aiemminkin siitä, että minun dagen efterini on jostain toisesta todellisuudesta. Sellaisesta todellisuudesta, joissa oksentaminen vielä kello 11 illalla on enemmän todennäköistä kuin mahdollista. Tämä voi aivan hyvin tapahtua vaikka olisi ollut nukkumassa jo ennen kello yhtä ja juonut vain muutaman lasin viiniä ja triplasti saman määrän vettä.
Kun ensimmäisen kerran kokeilin alkoholia, join baarissa työpäivän jälkeen yhden siiderin, jonka jälkeen menin kotiin oksentamaan. Myös aamulla herätessä oksensin useammin kuin viisi kertaa. Siis sen yhden ainoan siiderin jälkeen.

Siihen, että viimeisen liki kahden vuoden aikana olen ollut humalassa vain alle viisi kertaa on olemassa ihan selkeä syy, joka on: darranpelko, joka aiheuttaa myös voimakasta kuolemanpelkoa. Ja kaikkea muutakin pelkoa. Se krapula ei ole kamala vain fyysisesti, vaan myös (tai ennen kaikkea) henkisesti. Silloin tuntuu siltä kuin koko elämä on syöksymässä jyrkänteeltä. Häpeän itseäni, häpeän jokaista sanomaani sana, häpeän sitä että olen ollut jotain muuta kuin itseni. Hikoilen häpeänaallokossa, enkä kykene ajattelemaan mitään muuta kuin sitä kuinka älytön olen ollut, ja kuinka olen puhunut sellaisiakin asioita mitä en oikeastaan olisi halunnut puhua. Eikä sillä, että muut kertovat etteivät edes ole huomanneet minun olleen humalassa, ole mitään merkitystä sillä se oma kokemus tuntuu niin todelliselta. Se on totta.

Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, alan vihdoin tajuta kehoni viestin;  älä hyvä ihminen käytä alkoholia, se ei sovi sinulle.

Nykyään joudun melkein paniikkiin kun alan tuntea humaltuvani. En pidä siitä tunteesta. En halua menettää kontrollia. En halua tuntea, kuinka kielenkannat löystyvät. En halua sitä. En enää kaipaa sitä humaltumisen tunnetta. Ajattelin edelleen juoda lasillisen viinä silloin, tai hyvän oluen tällöin, mutta humalassa tai krapulassa en halua, tai aio, enää koskaan olla.

Millaisia konkreettisia toimia sinä olet tehnyt tai ajattelit tehdä, jotta voit paremmin?
Olen kiinnostunut kokeilemaan kaikkea, mikä syventää onnellisuutta, lisää kiitollisuutta ja hyvää oloa. 

Tämän postauksen, sekä tämän Me Naisten haastattelun jälkeen sain rutkasti yhteydenottoja. Oli ihmisiä, jotka olivat hyvillään siitä, että joku toinenkin kärsi laihuudestaan, ja kirjoitti siitä. Joukossa oli kuitenkin reilusti myös niitä, joita tuo postaus ärsytti. Moni oli sitä mieltä, etten mitenkään voi kokea olevani liian laiha, sillä eihän kukaan muu kuin vartaloonsa täysin tyytyväinen laittaisi itsestään niin vähäpukeisia kuvia julkisesti mihinkään (spoiler: eivät olleet mielestäni kovinkaan vähäpukeisia). Iso osa ajatteli myös, etten puhu totta, sillä ei voi mitenkään olla mahdollista, että syön niin paljon, kun kerron, ja pysyn silti laihana. Yhdessä viestissä sanottiin, ettei se ole mitenkään mahdollista, ellei sitten ole sairas. Se pysäytti, sai tajuamaan, että ihan todella: ei tällainen ole tervettä, ei voi olla.

Olen painanut 52kg vuodesta 2005 saakka. Aina toisinaan, vähän elämäntilanteesta riippuen, tuo paino on laskenut hieman tuon 52kg alle, mutta ei koskaan sen yli. Ellei raskausaikaa oteta lukuun. Silloin paino nousi yli 70, mutta olin takaisin tuossa vanhassa, tutussa 52kg:ssa vain reilu kuukausi synnytyksen jälkeen, eikä sekään kai ole ihan normaalia etenkään silloin, kun ei tehnyt yhtään mitään niiden kilojen karistamisen eteen. Ajattelin pitkään, että olen yksi niistä ihmisistä, joiden aineenvaihdunta nyt vaan sattuu olemaan poikkeuksellisen tehokas. Jossain vaiheessa aloin olla varma, että kärsin kilpirauhasen liikatoiminnasta, ja samaa mieltä olivat monet tapaamani lääkäritkin, vaan testitulokset kuitenkaan eivät.

Viime keväänä aloin huomata, että ennen niin paksut, kiiltävät ja pikavauhtia kasvavat hiukseni lakkasivat kasvamasta. Hiuksia edes kevyesti haroessa niitä jäi käteen ihan tupoittain. Irtohiuksia tuntui lojuvan joka puolella, eikä se ollut minulle ollenkaan normaalia. Olin tietysti googlaillut oireitani jo vuosia, mutta nyt ensimmäistä kertaa lisäsin oireisiin tuon hiustenlähdön ja ensimmäistä kertaa tuo googlailu johti keliakiaa käsittelevään artikkeliin. Sieltä artikkelista löytyi listattuna ihan joka ikinen niistä oireista, joista kärsin. Keliakia ei ollut koskaan käynyt edes mielessäni, sillä sitä ei ole suvussamme ollenkaan, ja yleensä tuohon sairauteen liitetään vahvasti periytyvyys. Heti tuon artikkelin lukemisen jälkeen olin vakuuttunut siitä, että nyt kaikille oireilleni on löytynyt syy, ja poistin kaikki viljat ruokavaliostani heti. Jo kahden viikon gluteenittoman elämän jälkeen huomasin erityisesti vireystilassa selkeän muutoksen: en ollutkaan jatkuvasti aivan järjettömän väsynyt. En kaivannut päiväunia kahdesti päivässä, en kaivannut niitä ollenkaan. Jokaisen aterian jälkeen ei tarvinnutkaan mennä vessaan, eikä olo ollut epämääräisen kivulias jatkuvasti. Paino nousi kahdessa viikossa kilon, ja seuraavan kahden viikon aikana toisen. Iho alkoi voida huomattavasti paremmin ja mielialakin luonnollisesti koheni kun jaksoi taas tehdä asioita sen sijaan, että mietti vain sitä milloin saisi seuraavan kerran käydä nukkumaan. Myös ruokahalu kasvoi, ja syöminen muuttui huomattavasti nautinnollisemmaksi.

Halusin kuitenkin vielä lääkärin ja laboratoriotulosten sinetin sille, että keliakia on syy näihin oireisiin, ja että varmasti hoidan oireitani asianmukaisella tavalla. Se, että noista verikokeista saa oikeat vastaukset vaatii kuitenkin sen, että käyttää niitä viljoja ruokavaliossaan, joten elokuussa palautin ne taas takaisin lautaselle. Tuntuu ihan älyttömän typerältä puputtaa ruokaa, joka saa voimaan huonosti, mutta tulipahan nyt kuitenkin tehtyä. Huomenna tuo piina kuitenkin päättyy ja saan taas palata takaisin viljattomaan ruokaan ja parempaan oloon. Tämän reilu kahden kuukauden aikana paino on pudonnut taas sinne vanhaan tuttuun viiteenkymmeneenkahteen, hiukset ovat ohenneet entisestään ja erityisesti kasvojen iho voi todella huonosti. Väsymys ei ole onneksi ehkä ollut ihan yhtä lamauttavaa kuin mitä se on viimeiset viisi vuotta ollut. Älkää kysykö miksi minä tai kukaan minua tutkinut lääkäri ei ole tajunnut  oireideni perusteella aiemmin epäillä keliakiaa, sillä en todellakaan tiedä siihen vastausta. Mutta parempi myöhään, kuin ei silloinkaan.
Tosin niitä tuloksiahan en ole vielä edes saanut, mutta siskoistani yksi on ja ne olivat verikokeiden perusteella positiiviset (tähystyksellä tuo tulos vielä varmistetaan ennen sinetin lyömistä) ja sehän on suunnilleen sama kuin olisin saanut ne tulokset itse.

Nyt haluaisinkin vinkkejä kaikilta teiltä keliaakikoilta, että mitä te oikein syötte? Erityisesti kaikki te, jotka ette viljojen lisäksi käytä myöskään maitotuotteita.

Palataan aiheeseen ja uusin ruokatottumuksiin, sitten heti kun alan päästä niistä paremmin jyvälle. Mutta kyllähän kaikki tämä tuntuu nyt jo ihanalta. Ajattelen, että tästä alkaa ihan kokonaan toinen elämä: se sellainen, jossa ei koskaan väsytä eikä ole huono olo. Iho hehkuu, mieliala on korkealla ja liikkuakin voi useammin kuin kerran kuukaudessa ilman että muuttuu luurangoksi ja että painokin olisi jotain muuta kuin tuo 13 vuotta vanha 52. Mielellään esimerkiksi kymmenen kiloa enemmän. Tässähän saa totutella ihan uuteen identiteettiin. Sen sijaan, että on ollut koko elämänsä se ihminen, joka syö ihan kaikkea (ei ole olemassa ruokaa, josta en pitäisi. En ainakaan ole vielä koskaan sellaiseen törmännyt) ja nyt yhtäkkiä onkin liuta asioita, joihin en voi enää kajota. Tänään ajattelin kuitenkin ottaa vielä kaiken irti viljoista ja pitää sellaisen viimeisen ehtoollisen, jolla syön kaikkea sitä mitä tulen eniten kaipaamaan, joka tarkoittaa siis pastaa, pizzaa, ohuen ohuita ruispaloja ja vehnäoluita. Tulee ikävä, se on myönnettävä.

Ja kaikille teille tuolloin viestejä lähettäneille terveisiä: Olitte ihan oikeassa: ei todellakaan ole normaalia, ettei paino nouse vaikka söisi 4000kcal päivässä, eikä liikkuisi nimeksikään. Ja mitä taas tulee niihin vähäpukeisiin kuviin, niin kyllä niitä voi näköjään laittaa julkisesti esille, vaikka ei olisikaan täydellisen tyytyväinen siihen miltä näyttää. Mutta en minä kyllä todellakaan jaksa itseäni ja vartaloani hävetäkään. Aivan tyytyväinen kuitenkin olen,  erityisesti siksi että, pystyn lähes kaikkeen mihin tahdonkin paitsi niihin leukoihin leuanvetotangolla.

ps. Mainitsin tässä postauksessa ihan naurettavan monta kertaa tuon numeroparin 52, vaikka todellisuudessa en edes omista vaakaa, eikä painolla ole numeroina minulle yhtään mitään väliä. Tuo luku on vaan alkanut tässä vuosien varrella muodostua jo vitsiksi, sillä aina kun puntarille on täytynyt nousta (lähinnä lääkärissä) on se näyttänyt tuota samaa.

 

 

* bikinit (Gina Tricot) ja laukku (Ellos) saatu blogin kautta


IMG_4759

Olen ajatellut, ja varmasti ääneenkin sanonut lukuisia kertoja, etten treenaa mitenkään tavoitteellisesti. Treenaan yksinkertaisesti jaksaakseni ja voidakseni paremmin. Treenaan, koska se auttaa minua pitämään pääni (suunnilleen) kasassa, ja treenaan koska en ole vielä keksinyt mitään, joka lievittäisi stressiä paremmin kuin kunnon hikoilu.

Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että se tavoitteettomuus on ehkä suurin syy siihen miksi urheilen niin kausiluontoisesti. Lapsuuden ja nuoruusvuosien aktiivi-uhreiluvuosien jälkeen se ei ole koskaan ollut mitenkään kiinteä, pysyvä osa elämääni. Se on tullut ja mennyt. Välillä ollut isompi osa arkea, välillä taas ei ollenkaan.

Vuoden vaihteessa päätin alkaa treenata vähän enemmän tosissani. En mitenkään hampaat irvessä, veren maku suussa (no, okei aina vähän täytyy veren maistua suussa…), mutta tavoitteellisemmin kuitenkin kuin aiemmin. Ensin lupasin itselleni viedä itseni urheilemaan ihan vähintään kolmesti viikossa, mutta mieluummin useammin. Sitten aloin listata ylös asioita, joita haluaisin saavuttaa. Asioita, jotka haluaisin oppia ja joihin haluaisin pystyä. Jotain konkreettista. Sellaista, että kehitystä voisi seurata ja niitä onnistumisen tunteita tulla muustakin kuin siitä, että meni sinne kuntosalille.
Ja tiedättekö, se on auttanut ihan valtavasti. On huomattavasti helpompaa tehdä töitä ja matkaa, kun tietää edes vähän minne on menossa. Kun tietää, ettei kukaan muu kuin minä itse ole sen kehityksen ja niiden saavutusten tiellä.

Nyt alkaa oikeasti olla sellainen olo, että liikkuminen todella on tullut pysyväksi osaksi elämää- sellaiseksi, jota ilman ehkä pystyisi elämään, mutta ei todellakaan haluaisi.

Heti voinnin sen salliessa sidon lenkkarit taas ihan hiton tiukalle ja lähden tuohon lempinaapuriini (heti Ruusa sun jälkeen) Fresh Fitnessille juoksemaan ajatukset suoriksi. Tiedän jo nyt olevani enemmän järjissäni sen siellä vietetyn tunnin tai puolentoista jälkeen, kuin nyt olen.

Ja hei, vielä tänään ehtii hyödyntämään tuon mahtavan edun, joka tarjoaa sulle ja sun kaverille treenit tuolla yhden henkilön hinnalla. Kannattaa ehdottomasti tarttua tarjoukseen, kun vielä ehtii.

Nähdään siellä!