Olen elänyt suurimman osan elämästäni omakotitalossa. Syntynyt, ollut lapsi, kasvanut nuoreksi ja aikuiseksi sellaisessa. Meillä on ollut iso piha, paljon naapureita, trampoliini, omenapuita, marjapensaita ja kaksi autoa. Ehkä sen takia olen aina jotenkin ajatellut, että haluan tarjota omalle lapselleni sitten tulevaisuudessa saman. Muistan kuinka oudolta tuntui, kun ensimmäisen vuokra-asuntoni vieresessä huoneistossa asui lapsiperhe. Siis mitä, lapsia kerrostalossa? Hyi, miten ahdistavaa. Mun omat lapset eivät kyllä koskaan ainakaan mene kouluun hissillä, eivätkä kyllä ratikallakaan. Ajattelin, että lapselle ainoa oikea paikka asua ja kasvaa on oma, iso koti ja piha johon mahtuu ainakin jalkapallokenttä ja uima-allas. Koska kyllähän lapsi nyt sellaiset tarvitsee. Naapureitakin pitäisi olla, niitä omakotitalossa asuvia, joilla olisi myös lapsia ja ne isot pihat. Pitäisi päästä myös pyöräilemään omalta pihalta ja metsäänkin olisi hyvä päästä ihan siitä kodin nurkalta. Sieniä ja marjoja sitten sieltä aina syksyisin lasten kanssa ja näin. Terassikin olisi hyvä olla, voisi järjestää grillijuhlia niille naapureille. Parveke pitäisi myös laittaa, saisi vauvan aina nukkumaan päiväunia sinne sillä välin kun itse siivoaisi niitä kodin kahdeksaa huonetta ja sitä autotallia koska kyllä sellainenkin olisi siinä pihalla hyvä tietysti olla. Niin ja se auto, se täytyisi heti ensimmäisen lapsen saamisen jälkeen hankkia, ajattelin tuolloin.

Mutta niin vain täytyi elää kymmenen vuotta kaupungissa, saada lapsi ja asua sen kanssa kaksi vuotta kerrostaloasunnossa ymmärtäkseen, että minä en oikeastaan edes halua sitä omakotitaloa. En itselleni, enkä lapselleni. Tietysti, jos joku sellaisen nyt ihan välttämättä haluaisi meille laittaa, niin äääh menkööt. Mutta en oikeasti enää haaveile sellaisesta. Enkä ole enää aivan varma olenko ihan oikeasti koskaan edes haaveillut, vai onko se ollut vain radalleen jumiutunut ajatus että niin kuuluisi haluta. Aivan totta jos puhutaan niin viime aikoina olen alkanut ihan tosissani miettiä jopa sitä, että eläisimme koko loppuelämämme vuokralla. Se kutkuttaa ajatuksena jotenkin. Olisi helppoa vain lähteä aina, jos ja kun siltä tuntuu. Muuttaa vaikka vuodeksi tai pariksi pois Suomesta ja palata takaisin jos tekee mieli. Eikä sitä varten tarvitsisi tehdä muuta kuin ensin irtisanoa asuntoa ja sitten takaisin tullessa vuokrata uusi. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että mitä vähemmän omistan, sitä paremmin voin. Tekee mahdollisimman vähän mieli olla kiinni missään. Materiassa nyt ainakaan. Vaikka tietysti samaan aikaan ymmärrän, että on vähän hölmöä maksaa kuukaudessa 1500€ asumisesta, josta itse ei kostu muuten kuin saamalla katon päänsä päälle, kun samaan aikaan voisi maksaa tuon saman summan ihan itselleen. Sinne niin säästöön jonnekin. Ehkä vielä tästä joskus vähän viisastun, ja omistaminen alkaa tuntua ajatuksena paremmalta kuin vuokraaminen, mutta juuri nyt on näin. Sitä paitsi pidän myös siitä, että kun tässä asunnossa palaa sulake tai vessan valo tai keittiön hana vuotaa niin voin aina soittaa talonmiehellemme Häkkiselle, eli häkälle, joka tulee yleensä kymmenessä minuutissa paikalle hoitamaan hädän. Mitä tekisin sitten, jos asunto olisikin oma ja kaikki pitäisi tehdä itse, tai ainakin itse pitäisi etsiä ne henkilöt tekemään hommat. Tuntuu työläältä ihan noin ajatuksenakin jo. Pidän vielä kiinni häkästä ainakin vuoden tai viisi.

Ainiin, ja sitä autoakaan meille ei koskaan ole hankittu, eikä varmaan koskaan tulla hankkimaankaan koska meidän perhe tulee olemaan juuri se ankea, joka laskeutuu kadulle hissillä ja kulkee siitä sitten kouluihin ja töihinsä ratikalla.

Mutta myönnettävä on, että aina tuolla vanhempieni luona käydessä (nämä kuvat siis sieltä), niin siellä jossain omenapuiden, pihasaunan ja niiden yhdeksän huoneen keskellä ymmärrän yleensä aika hyvin sen, miksi ihmiset niistä omakotitaloista haaveilevat.

Synnyin ja elin elämästäni ensimmäiset 15-vuotta Torniossa, en tiedä mutta voisin kuvitella, että kaupungissa asui meidän 10-henkisen perheen lisäksi tuolloin ehkä 20 000 muuta ihmistä. Voin olla myös todella väärässä. Pieni paikka kuitenkin, jossa melkein kaikki tunsivat melkein kaikki. Tunsin koko kaupungin, tiesin melkein minuutilleen kuinka kauan kestää pyörällä meiltä kotoa Kyläjoesta Raumolle, Laivaniemeen, Särkinärään tai Kokkokankaalle tai Haaparantaan Ruotsin puolelle. Koska, ainakaan muistoissani, tuolla ei juuri muuten kuin pyörillä liikuttu. Meitä ei todellakaan kuskailtu ympäriinsä, vaan jos jonnekin halusi mennä mentiin sinne joko pyöräillen tai kävellen. Kavereiden kanssa oltiin koko ajan. Tehtiin ja kokeiltiin asioita, mentiin paikkoihin ja uusiin tilanteisiin. Silti, elämä oli jotenkin rauhallista. Sellaista turvallista ja tavallista. Ihan erilaista, kuin elämä täällä Etelässä sitten tänne muutettuamme oli.

Olen edelleenkin identiteeltäni todella vahvasti sellainen Pohjoisen tyttö. Torniolainen. Vaikka siellä ei tule juuri koskaan enää käytyäkään. Kun oma perhe asuu suurimmaksi osaksi täällä, 100km säteellä Helsingistä, niin ei ole enää syytä matkustaa sinne. Vaikka se kaupunki tuntuukin enemmän kodilta, kuin yksikään muu paikka maan päällä. Kuitenkin aina toisinaan tuntuu siltäkin, että Helsinkikin on liian pieni. Kaipaan välillä ihan järkyttävästi jonnekin vielä paljon suurempaan, enkä oikein edes tiedä minne tai miksi. Välillä ajatus lähtemisestä ja siitä, että menisi jonnekin mistä ei tietäisi ketään, eikä kukaan tietäisi minusta mitään- tuntuu niin houkuttelevalta. Voisi olla mitä vaan, eikä tarvitsisi olla yhtään mitään.

Ehkä vielä joskus menemmekin. Vuodeksi, korkeintaan kahdeksi. En kuitenkaan ehkä (ainakaan vielä) osaisi kuvitella elämääni lopullisesti missään muualla kuin täällä. Kotona, Helsingissä.

Kesä Helsingissä on kuitenkin ollut melko hektinen. Kaupungissa on aina sellainen olo, että pitäisi kaikenlaista. Pitäisi mennä, tehdä, nähdä ja kokea. Pitäisi saada aikaan ja suorittaa. Pitäisi olla aina tehokkaampi. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Se sellainen jatkuva pitäminen alkaa aina jossain vaiheessa väsyttää. Silloin on aina hyvä lähteä hetkeksi pois.
Tultiin eilen taas tänne vanhempien luo, mun kotikotiin. Täällä on niin hyvä. Olo tuntuu heti noin kolmetoista kertaa kevyemmältä. Ei pitäisi yhtään mitään. Korkeintaan lämmittää sauna ja pulahtaa uimaan. Ja sen teinkin. Paljon muuta ei sen lisäksi sitten tehtykään. Syötiin tietysti. Sitä täällä tehdään vähän vahingossa noin tunnin välein. Kotona Helsingissä on usein muka niin kiire, niin paljon tehtävää että saatan unohtaa syödä. Illalla muistan, että olen syönyt viimeksi aamulla. Täällä maalla niin ei käy koskaan. Yhtäkkiä onkin koko ajan nälkä, koko ajan pää täynnä todellisia, kirkkaita ajatuksia. Välillä mietin, että ehkä mun kuuluisikin asua täällä maalla niiden suurkaupunkien sijaan. Ehkä.

fringe jacket: odd molly *
shorts: levi’s vintage
t-shirt: bik bok
boots: zara

*saatu

Tai sitten ehkä ei. Tiedän kokemuksesta, että jo kahden päivän pelkän olemisen jälkeen iskee levottomuus. Pitäisi taas mennä. Eikä se pitäminen tunnukaan enää yhtään pitämiseltä. Mutta juuri nyt, juuri tässä ja täällä olen onnellisempi kuin voisin kuvitella missään muualla olevani.

IMG_2913 IMG_2915

Aina kesäisin kotona tulee vietettyä todella vähän aikaa. Sitä käy täällä lähinnä kääntymässä; syömässä ja nukkumassa. Ehkä suihkussa, tai vaihtamassa vaatteita. Ja kuukauden kesäelostelun jälkeen täällä kotona näyttääkin kyllä juuri siltä. Näennäisesti on kyllä ihan siistiä juu, tavarat paikoillaan, tiskit tiskattu ja pyykit viikattu, mutta tiedän että siitä on kolme viikkoa kun täällä on viimeksi luututtu lattiat tai pyyhitty pölyt kirjahyllystä. Ja se on ainakin mulle aika paljon. Sen oikeen tuntee kun tänne tulee, tekeekin vaan mieli kääntyä tuosta ovelta. Koti, joka on aina tuntunut vähän liiankin viihtyisältä, ei yhtäkkiä enää tunnukaan siltä. Pitäisi varmaan ostaa tuoreita kukkia maljakkoon, täyttää saviastiat hedelmillä, hankkia huonetuoksu, pyyhkiä ne pölyt ja luututa lattiat, käydä kaupassa ja kokata kotona- tehdä tästä taas sellainen paikka, joka näyttää, tuntuu ja tuoksuu siltä että täällä ihan asutaan, eikä käydä vain pyörähtämässä.

Teen sen heti maanantaina, kun palaan takaisin kotiin.
Nyt hyppään bussiin kohti Turkua.
Ruisrock, voi kyllä kiitos.

Ihanaa viikonloppua!

En ole varma onko näin ollut aina, mutta ihan viimeistään Alban syntymän jälkeen musta on tullut ihan kreisi aamujen rakastaja. Aamut ovat suorastaan ylivertaisia kaikkiin muihin vuorokaudenaikoihin verrattuna. Aamulla koko päivän suunta on vielä auki ja aivan melkein kaikki on mahdollista. Aina aamuisin tunnen itseni ihan erityisen onnelliseksi, kiitolliseksi, hyvinvoivaksi ja levänneeksi. Sen vuoksi esimerkiksi treenaan oikeastaan vain aamuisin. Pakkaan illalla salikamat valmiiksi kassiin eteisen lattialle, laskostan treenivaatteet sohvalle, niin että voin vaan pujahtaa niihin heti hampaiden harjaamisen jälkeen aamulla ensimmäisenä. Lenkkarit jalkaan, kassi olalle ja pientä evästä 500 metrin kävelymatkalle. Harjoitellessa fiilis on hyvä ja positiivinen, energinenkin koska 9 tunnin yöunien jälkeen sitä virtaa ei ole ehtinyt vielä kuluttaa mihinkään. Salilla, jossa käyn ei lisäkseni kukaan muu ilmeisesti pidä treenamista ennen kello seitsemää juuri minään, sillä saan treenata lähes poikkeuksetta salilla yksin, maksimissaan kaksin tai kolmin. Se on ihanan vapauttavaa, uskaltaa häslätä ja hosua kun kukaan ei ole naureskelemassa (todellisuudessahan kukaan ei todellakaan edes nauraisi, sillä salillakin meistä jokaisella on liian kiire miettiä, miltä me muiden silmissä näytämme ettemme edes huomaa muita). Aamun treenien jälkeen päivän suunta on valittu, ja voin tässä nyt paljastaa että aika usein ne päivät, jotka aloitan salilla muodostuvat paremmiksi kuin ne päivät, jolloin vanun ensin sängyllä ja sitten vielä sohvalla yöpukeissa vielä kahdeltatoista päivällä.

Huomaan myös, että jos olen sopinut tapaamisia heti aamulle, niin en koskaan edes mieti jaksaisinko tai huvittaisiko sittenkään mennä. Mutta, mietin niin itse asiassa aika useinkin silloin, jos tapaaminen tai meno on sovittu iltapäivälle, tai vaikka heti työpäivän päätteeksi. Päätä saattaa särkeä, olo voi olla  jo päivän menemisistä väsynyt tai päivän aikana on voinut sattua jotain, jonka vuoksi olo ei ole enää niin voittamaton kuin se vielä aamulla oli.
Siksi kai rakastan näitä sunnuntai-päiviä ihan erityisesti, tuntuvat yhdeltä pitkältä, kauniilta aamulta. Vähän niin kuin nämä viimeiset kuluneet kolme viikkoakin.

Aurinkoa sunnuntaihin,