Processed with VSCO with f2 preset

Äitiys.

Suurin sana, jonka tiedän.
En ollut koskaan ennen omaa lasta ymmärtänyt edes laidasta kuinka paljon kaikkea tuo rooli pitää sisällään. Ihan järkyttävän määrän erilaisia tunteita, toiveita, pelkoja, odotuksia. Rooli, jonka edessä tuntee itsensä aivan uskomattoman pieneksi, mutta joka samaan aikaan saa minut tuntemaan itseni vähän isommaksi, vähän vahvemmaksi, vähän paremmaksi. Ei siksi, että kuvittelisin olevani jotenkin onnistunut äitinä, vaan ihan jo pelkästä siitä syystä että saan olla sitä. Tunnen itseni ihan valtavan etuoikeutetuksi, että todella saan. Minulle on annettu näin suuri ja hieno tehtävä. Saan katsella tuota pientä, pätevää tyyppiä ja miettiä että juuri minua hän kutsuu äidikseen. Se on jotain sellaista, mitä on sanoin hankala edes kuvailla. Se on ylpeyttä, palahduttavaa rakkautta, onnea ja kiitollisuutta, mutta se on myös järkyttävän usein epävarmuutta, huonommuuden tuntoa, pelkoa ja syyllisyyttä. Raivoa ja epätoivoakin joskus.

Processed with VSCO with f2 preset

Mutta silti, aivan jokaisen päivän iltana- niiden kaikkein hankalimpienkin, katselen tuota nukkuvaa pientä joka hakeutuu aina unissaankin ihan kiinni, ja mietin että tässä maailmassa ei kyllä ehkä kuitenkaan ole mitään suurempaa kuin tämä rakkaus. Tässä näin, minun ja sinun välissä Albaseni.

imageimage

Heippa!

Ja terveisiä täältä muuttolaatikoiden (tai siis jätesäkkien, laatikoita ei ole ainoatakaan) keskeltä. Tämä viikko on ollut aika hurja. Tai oikeastaan koko tämä vuosi on ollut sitä. Mutta ihan erityisesti tämä kuluva viikko. Olemme eron jälkeen asuneet yhdessä vielä useamman kuukauden, ihan vain koska se on onnistunut. Mutta nyt tämän viikko on viimeinen viikko tässä yhteisessä kodissa, yhdessä hankittujen tavaroiden ja muistojen keskellä. Koko viikon olen hiljalleen pakannut säkkeihin kaikkia niitä kahdeksan ja puolen vuoden aikana kertyneitä muistoja ja elettyä elämää.

Tuntuu melkein absurdilta olla tässä tilanteessa. Että vielä niin vasta kaikki oli niin toisin. Ihan käsittämätön määrä erilaisia tunteita risteilee tuolla rintalastan alla. Kaikkea epätoivosta, surusta ja kauhusta, onneen, helpotukseen ja luottamukseen. Tuntuu hyvältä ja aivan järkyttävän pahalta samaan aikaan. Oikeastaan vasta nyt, kuukausia, kuukausia eron jälkeen tämä kaikki alkaa konkretisoitua. Tähän asti toinen on ollut edelleen läsnä jokaisessa päivässä. Käynyt kaupassa ja vienyt roskat silloin kun itse ei ole ehtinyt tai jaksanut. Auttanut silloin kun apua on tarvinnut. Nyt ensi viikolla mitään siitä ei enää ole. Jatkossa olemme vain me kaksi. Minä ja Alba. Roskat on vietävä silloinkin kun ei huvittaisi, ja kaupassa käymistäkin on taas alettava sietää. Ruokaakin pitäisi opetella laittamaan. Tosin ei mitään niistä ihan vielä, sillä muutamme hetkeksi vanhempieni luo. Lepäämään. Keräämään voimia. Rakentamaan tätä kaikkea uudestaan.

image

Huh. Kaikki tuntuu juuri nyt aika epävarmalta. Ja siksi myös mahdolliselta. Mitä vaan voi tapahtua milloin vain. Luottavainen olo kaikesta huolimatta. Kyllä tämä tästä ja se siitä.
Nyt jatkan pakkaamista.
Kaikistä asunnon neljästä ikkunasta näen auringon. Sen, joka jo lämmittää.

Pst. Kuulin, että alitajunnassa (unien tulkinnassa) talo symboloi ajatuksia omasta elämästä ja minuudesta. Ei siis ihme, että viime aikoina puhelimen rulla on täyttynyt lähinnä talojen julkisivuista. Instagramissakin n.joka toinen kuva on rakennus. Koska juuri nyt pohdin kovemmin kuin koskaan aiemmin kuka minä olen ja mitä tämä elämä oikein on. Millaiseksi olen kasvanut ja muuttunut ja tahdonko olla sitä, vai jotain ihan muuta. Kaikki selviää aikanaan. Tiedän sen. Sitä ennen luvassa reippaasti lisää näitä taloja.

 

trishin (8 of 11)

Olen vältellyt tämän postauksen kirjoittamista nyt jo monta viikkoa. Olen muutaman kerran aloittanut, mutta lopettanut siinä suunnilleen kahden lauseen kohdalla kun näkökenttä on muuttunut niin sumeaksi ettei kirjaimia ole enää nähnyt. Vaikka ei sen niin väliksi. Ei oikeita kirjaimia tunnu löytyvän nytkään, vaikka itku ei näkökenttää (ainakaan vielä) sumennakaan. Olen vältellyt, koska en ole uskaltanut. Asian sanominen ääneen, sen myöntäminen tuhansille ihmisille on tuntunut pelottavalta. Ikäänkuin asiasta tulisi jotenki enemmän totta, mitä useampi sen totuuden tietäisi. Ehkä en vain yksinkertaisesti ole ollut valmis ennen kuin nyt. Enkä totuuden nimissä ole ihan varma olenko vieläkään. Tiedän kuitenkin, että tämä on tehtävä. Ei siksi, että kokisin olevani totuuden teille velkaa, vaan siksi että tarvitsen tätä itse. Jotta voisin taas nauttia kirjoittamisesta. Voisin taas tehdä sitä, mistä ihan oikeasti pidän ja voimaannun. Viimeiset kuukaudet kirjoittaminen on ollut ihan kaikkea muuta. On tuntunut tekopyhältä kirjoittaa yhtään mistään. Eikä päässäni oikeastaan edes ole ollut mitään, mistä kirjoittaa. Pelkkää tyhjää. Ja täyttä. Samaan aikaan. Niin täyttä siitä yhdestä ainoasta asiasta, ettei sinne ole kuukausiin mahtunut mitään muuta. Ehkä pieniä ajatuksen pätkiä sieltä, vähän täältä, mutta ei mitään kokonaista tai kelvollista. Ja haluan että se asia muuttuu. Haluan taas tehdä tätä, niin että se tulppa, joka on nyt ollut kaiken esteenä, olisi poissa. Ennen kaikkea kirjoitan tämän tekstin siis itselleni. Itseäni ajatellen, omaksi parhaakseni. Mutta myös vähän sinulle. Jotta ymmärtäisit. Pysyisit mukana. Tietäisit.

Olen viime aikoina usein kertonut, ettei ole mennyt kovin häävisti. Olen kertonut että itkua on ollut useina viikon päivistä enemmän kuin naurua. Olen kertonut vähän jotain, mutta en kuitenkaan oikeastaan yhtään mitään. Tiedän kuitenkin, että sinä viisas ihminen siellä, tiedät kyllä jo mistä minä olen puhunut vaikka en ole koskaan sitä täällä vielä kertonutkaan. Tiedän, että te tiedätte. Siksi tuntuisi tyhmältä olla sanomatta sitä tietoa ääneen.

Processed with VSCO with hb1 preset trishin (10 of 11)

Kyllä. Me, minä ja Roman, olemme eronneet.

Nyt en enää tiedä kuinka tästä jatkaisin.

En olisi ikinä halunnut joutua kirjoittamaan tuota lausetta. Enkä vielä vuosi sitten olisi edes voinut uskoa, että joutuisin sen vielä joskus tekemään. Mutta siinä se nyt on. Eikä muuksi muutu. Me emme ole enää me. Me emme enää ole se samanlainen Trishinin perhe, joka me joskus olimmeMutta ystäviä me olemme edelleen. Ja yhdessä vanhempia maailman hienoimmalle ja arvokkaimmalle pienelle ihmisille. Ja niitä molempia me tulemme aina olemaan. Olemme olleet toistemme parhaat ystävät melkein yhdeksän vuotta. Välitämme edelleen toisistamme, enkä usko että se asia tulee koskaan muuttumaan. Me molemmat olemme halunneet ja valinneet toinen toisemme lapsemme vanhemmaksi. Me olemme kokeneet yhdessä aivan järkyttävän paljon, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja sillä kaikella tulee aina olemaan valtavan suuri merkitys. Se kaikki on vaikuttanut siihen millaisia ihmisiä olemme tänään. Olen kiitollinen aivan jokaisesta hetkestä, päivästä, kuukaudesta, vuodesta, matkasta, halauksesta, riidasta, sovinnosta ja aivan erityisesti olen kiitollinen kaikesta siitä saadusta ja jaetusta rakkaudesta. Ja siitä, että olen saanut kasvaa aikuiseksi ja äidiksi juuri hänen seurassaan. Hyvässä seurassa.

Aina joskus elämässä kuitenkin tapahtuu asioita ja kasvua, jotka vievät – eivät lähemmäksi- vaan kauemmaksi toisesta. Ja aina sitä välimatkaa ei saa kurottua umpeen, vaikka kuinka tahtoisi, toivoisi tai yrittäisi. Ja sellaista kai tämä elämä välillä on. Toisenlaista kuin tahtoisi. Mutta uskon siihen, että kaikella tällakin on se kuuluisa tarkoitus. En vain vielä näillä kyynelten sumentamilla silmillä pysty sitä näkemään.

Tulee kuitenkin päivä, kun kaikki on taas kirkasta. Siihenkin uskon. Melkein varmaksi tiedän.

trishin (11 of 11)

Nyt kiitän tästä matkasta. Suljen tämän arvokkaan oven.
Yritän oppia tekemistäni virheistä. Nousta täältä epäonnistumisen ja syyllisyyden kuopasta, johon putosin kun tajusin etten kykenekään tarjoamaan lapselleni sitä sellaista ehjää perhettä, jossa äiti ja isä asuvat aina yhden ja saman katon alla. Sitä sellaista perhettä, jossa itse olen saanut kasvaa. Sillä siitä minä olin haaveillut. Melkein enemmän kuin mistään muusta.

Nyt täytyy kai kehitellä uusia haaveita. Ja uskoa, että niille käy paremmin kuin tälle.

Kerron vielä, että tämän enempää en tule tätä aihetta täällä blogissa raottamaan. Toivon, että kunnioitatte tässä asiassa meitä ja meidän yksityisyyttämme. Ollaan hyviä, hienotunteisia ja armollisia toinen toisillemme. Niin me kaikki voitamme.

Ja jos joku teistä ihmettelee postauksen kuvitusta, niin sinulle sanon että juuri tällaisena me molemmat haluamme meidän yhteisen aikamme muistaa. Siksi.

Kuvista kiitos maailman parhaalle Janita Autiolle.

 

*Kaupallinen yhteistyö yhdessä Lääkärikeskus Mehiläinen kanssa.

DSC_3095 DSC_3129

Uskoakseni aika moni meistä vanhemmista stressaa ja huolehtii lapsensa vuoksi milloin mistäkin asiasta. Ihan erityisesti varmasti sen ensimmäisen lapsen kanssa, jolloin tavallaan kaikki on uutta ja opeteltavaa eikä mistään oikeastaan tiedä vielä oikeastaan yhtään mitään. Voisin kuvitella, että se huolen määrä suunnilleen puolittuu toisen lapsen kohdalla, kun jo vähän ymmärtää ettei ihan jokaisesta yskäisystä tai vähän normaalia pidempään jatkuneesta itkusta tarvitse olla kiikuttamassa lääkäriin.

Itselleni ehdottomasti suurin, sellainen jatkuva huolenaihe, on ollut lapsen syöminen. Alba on ollut varsin pieniruokainen ja ”melko” valikoiva ruokansa suhteen oikeastaan aina tai heti siitä lähtien kun kiinteitä alettiin syödä. Olen jatkuvasti, suunnilleen jokaisella aterialla siis, ollut huolissani siitä että saako tuo pieni riittävästi ravintoa ja kaikkia tarvittavia vitamiineja ja ravintoaineita kun syö niin vähän. Saimme aikoinaan ohjeeksi tarjota lapselle monia erilaisia ruokia jokaisella aterialla, että vaikka lapsi ei yhtä ruokaa söisikään määrällisesti kovin paljon, niin useita eri vaihtoehtoja maistelemalla koostuu niistä kuitenkin sitten vähän suurempi määrä ja monipuolistuupa ruokavaliokin siinä samalla. Hyvä ohje, jota noudatettiinkin aika pitkään, mutta kyllä kuulkaa viiden eri ruoan valmistaminen ja tarjoilu jokaisella aterialla alkoi vähän käydä raskaaksi jossain vaiheessa.

DSC_3104 collage3
Kävin tämän kampanjan tiimoilta (mutta myös oman mielenterveyteni vuoksi) Alban kanssa Mehiläisellä keskustelemassa ravinnosta ja allergioista lääkärin (Ove Mickelsson) kanssa ja toivoin käynnin jälkeen, että olisin tehnyt tuon jo huomattavasti aiemmin. Tuon tunnin keskustelun jälkeen ymmärsin jotain aika olennaista: syömisessä on karkeasti vain noin puoliksi kysymys siitä itse ravinnosta/ruoasta, toinen puolikas on se sosiaalinen tapahtuma, joka siihen syömisen ympärille rakennetaan. Kyllähän minä sen tiesin, mutta silti oivalsin kuinka kireitä meillä usein nuo ruokailutilanteet ovat olleet kun itse stressaantuneena tuijotan ja vahdin lapsen jokaista suupalaa, ja laskeskelen päässäni kuinka paljon ja mitä kaikkea olisi vielä hyvä syödä jotta ravintoa varmasti tulee riittävästi. Usein niistä tilanteista on varmasti ollut mukava yhteinen sosiaalinen tapahtuma kaukana. Yhteinen tapahtuma se on ehkä ollut, muttei kovin mukava tai edes sosiaalinen. Jos maanittelua ei siis sellaiseksi lasketa. Ymmärsin myös lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen sen, että lapsi harvemmin siihen täyden ruokalautasen ääreen nälkään kuolee kuitenkaan. Sitä ohjetta ajattelin ehdottomasti jatkossa noudattaa ja luottaa siihen, että tuo tasaisesti kasvava ja aamusta iltaan ympäri taloa juokseva lapsi kyllä varmasti on saanut ihan riittävästi kaikkia niitä ravintoaineita joita tuon ikäinen lapsi kasvaakseen ja voidakseen hyvin kaipaakin. Koska juuri kasvua ja vointia lääkäri kehotti pitämään riittävän ravinnon saannin mittareina.

Keskustelimme tuon tunnin aikana myös muista mieltäni askarruttaneista lapsen ravintoon ja syömiseen liittyvistä asioista, ihan erityisesti allergioista. Olen kasvanut perheessä jossa kukaan kahdeksasta lapsesta ei ole ollut koskaan allerginen millekään, eikä asiaa ole koskaan tarvinnut oikeastaan edes miettiä. Muistan joskus yläasteella hämmästyneeni siitä, kuinka yleisiä allergiat ovatkaan, itse kun olin niin pitkään elänyt sellaisessa kuplassa, johon ne eivät todellakaan kuuluneet. Nyt oman lapsen myötä asiaa on taas miettinyt vähän enemmän ja ihan erityisesti olin kiinnostunut siitä, voimmeko me vanhemmat jotenkin vaikuttaa tai edesauttaa lasten allergioiden puhkeamista tai syntymistä. Tähän on tuskin olemassa mitään yhtä oikeaa vastausta, joka pätisi kaikkiin tapauksiin mutta lääkäri kuitenkin kertoi, että nykyään on vallalla sellainen ajatus, että mitä varhemmin lapsi altistuu niille ns.allergisoiville ruoille (pähkinät, sitrushedelmät mm.), niin sitä paremmin pystytään myös stimuloimaan lapsen toleranssia näille, siinä missä vielä 20 vuotta sitten ajateltiin, että näitä tiettyjä ruoka-aineita olisi hyvä välttää, ettei lapsi herkistyisi niille. Lääkäri mainitsi myös, että mitä enemmän lapsi tiettyjä ruoka-aineita syö, sitä pienempi todennäköisyys allergian synnylle on. Tietysti allergioita on valtavan montaa eri sorttia, ja tasoa eikä asiaa voi yleistää koskemaan niitä kaikkia. Suurin osa lasten allergioista on kuitenkin lieviä, ja väistyvät muutamassa vuodessa ja niihin tuo tuollainen ns.siedätyshoito kuulemma voi hyvinkin toimia.

Olen itsekin järkeillyt asian päässäni suunnilleen noin ja Alba onkin puputtanut pähkinöitä, mandariineja, tomaattia ja omenoita siitä lähtien kun suuhun on puhjenneet sen puputtamisen mahdollistaneet hampaat. Ja nyt koputan puuta niin kovaa kuin rystysistä lähtee, että tällä siedätyshoidolla olisimme saaneet meille, ehkä nirson ja pieniruokaisen, mutta allergiattoman lapsen.

DSC_3112 DSC_3129

Jatkossa aion kuitenkin ehdottomasti helpommin ja useammin kääntyä ammattilaisten puolen, kun joku asia mietityttää. On ihan turhaa stressata ja kantaa huolta asioista yksinään, jos ei oikeastaan tarvitsisi. Meidänkin ruokailut ovat jatkossa huomattavasti rennompia, sillä tiedän ettei syytä huoleen tai hätään oikeasti ole, vaikka olen niin 1,5vuotta yksinäni kuvitellutkin.

Vaikka tuonne Mehiläiselle ihan paikan päällekin on älyttömän helppoa ja mukavaa mennä, niin heillä on myös olemassa vähintään yhtä kätevä digiklinikka, joka on puhelimellasi avoinna 24h vuorokaudessa. Todella kätevä käyttää esimerkiksi silloin, kun tilanne ei ole akuutti vaan haluaa lähinnä selvittää mieltä askarruttavia asioita ja selvittää vaikka sen olisiko lääkäriin tarpeellista mennä. Tuon digiklinikan saa käyttöönsä asentamalla puhelimeen OmaMehiläinen- sovelluksen. Sen avulla esimerkiksi reseptien uusiminen onnistuu näppärästi, eikä lääkärin pakeille ole sen vuoksi tarpeellista mennä. Lämmin suositus. Helpottaa arkea ja keventää mieltä kummasti, kun tietää että ammattilaisen apu ja kaikki se tieto kulkee jatkuvasti taskussa mukana.
pst. Meillä muuten kesti melkein kokonainen tunti tuon lääkärikäynnin jälkeen päästä ulos tuolta Töölön Mehiläisestä. Tuo lasten 2.kerros oli täynnä toinen toistaan upeampia (Alban lempisana tällä hetkellä) leluja, eikä tuo pieni olisi vielä 45:n minuutin leikkimisenkään jälkeen millään malttanut lähteä kotiin. Onneksi ei ollut kiire mihinkään. Paitsi ehkä vähän kotiin syömään. Huomattavasti aiempaa rennommin syömään.