DSC_0445

Muistan, kuinka ennen lasta aina kohistiin että ne äidit ovat kyllä tehokkainta ja nopeinta porukkaa, mitä maa päällään kantaan. Heiltä löytyy aina ratkaisut kaikkeen, ja heidän laukuistaan löytyy kaikki tykötarpeet – tarvitpa niitä sitten haavan sitomiseen tai nuotion sytyttämiseen tai talon rakentamiseen- niin sieltä äitien käsilaukkujen syövereistä löytyy kaikki tarpeellinen. Mutta voi.
Niin väärässä ovat olleet nuo ihmiset, jotka ovat moista uskotelleet. Ainakin minun kohdallani. Ja uskoakseni siellä on ehkä joku muukin, joka kokee tulleensa huijatuksi.

Muistan, kuinka puhuin eräälle ystävälleni etten ymmärrä miten minusta, ihmisestä joka saapui paikalle AINA vähintään 15 minuuttia etuajassa, on yhtäkkiä tullut krooninen myöhästelijä. Myöhästyn nykyään lähes poikkeuksetta kaikkialta tai saavun ihan viimeisellä minuutilla. Mietin, miksi ja miten tässä on päässyt käymään näin. Niin, susta on tullut äiti. Tokaisi ystäväni. Niin niin, mutta eikö sen nimenomaan pitäisi tehdä minusta jotenkin entistäkin tehokkaammaan ja täsmällisemmän- ihan noin niinku automaattisesti. Niin mulle kerrottiin.

DSC_0477DSC_0468

Mutta. Olen myöhässä kaikkialta siksi koska lapsi. Lapsen kanssa lähteminen, tai oikeastaan yhtään minkään asian tekeminen ja sen aikatauluttaminen on mahdotonta. Toisena aamuna lapsi syö aamiaisensa kymmenessä minuutissa, sotkematta. Toisena aamuna sen saman aamiaisleivän syöminen vie 45 minuuttia vaikka puolet siitä leivästä on murusteltu ja heitelty pitkin keittiötä. Aina toisinaan pukeminen menee ykkösellä purkkiin, ja joskus sen saa tehdä viisi kertaa. Puet ensin lapsen, sitten itsesi, ja sitten puet lapsen taas uudestaan, koska hän on ehtinyt riisuutumaan sillä välin kun puit itsesi. Nanosekunnissa. Vaikka normaalisti sisääntullessa se sama itsensä riisuminen vie lapselta puoli tuntia- tottakai.
Olet myöhässä jo siinä vaiheessa, kun alat edes ajatella ulos pukemista. Ei voi mitään. Mutta lapsi on aina hyvä tekosyy myöhässä olemiseen. Voi kertoa vähän liioitellusti mitä kaikkea siinä matkalla tapahtui. Usein ne tapahtumat myös saattavat kuulostaa liioitellulta vaikka olisivatkin täyttä totta.

Mutta.
Olen myöhässä myös niinä aamuina, kun saan lähteä yksin. En voi siis syyttää lasta. Tai tavallaan taas voin. Nautin niin suunnattomasti siitä, että saan kerrankin lähteä kotoa kaikessa rauhassa. Käydä suihkussa rauhassa, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, meikata ja valita vaatteet ilman kiirettä. En minä silloin ennen lasta suhtautunut niihin asioihin sellaisella hartaudella, kun nyt kun ne eivät ole enää jokapäiväinen normi, vaan maailman suurinta ja melko harvinaista luksusta. Ei siis ihme, että ole myöhässä. Siinä missä ennen lasta varasin itselleni aamuisin tunnin suihkuun, aamiaseen ja laittautumiseen – vie samat asiat nyt suunnilleen kolme kertaa enemmän aikaa.

Ja mitä tulee siihen maagiseen äidin käsilaukkuun. Se unohtuu aika usein ihan kokonaan kotiin.

Että sellainen tehokas, tarmokas ja täsmällinen mutsi täällä hei.

Mites teillä?


_MG_0997

Puhuttiin eilen ystävien kanssa siitä, että kaipaako jotain ajalta ennen lapsia. Toinen ei juuri kaivannut, toinen kaipasi jotain. Itse en tunnissa olisi varmaan edes ehtinyt kertoa mitä kaikkea kaipaan. On tietysti totta ja muistettava, että monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. Lapselle voi aina hankkia lastenvahdin, tämän kanssa voi reissata, käydä illallisilla ravintolassa ja ottaa mukaan melkein kaikkialle minne meneekin. Totta. Mutta ne asiat, joita minä ajalta ennen lapsia kaipaan ovat lähinnä tunteita, eivät niinkään tekemisiä tai menemisiä.

Kaipaan sitä, ettei jatkuvasti olisi huono omatunto – milloin mistäkin. Kaipaan sitä, ettei koko ajan pelkää tekevänsä aivan kaikkea päin honkia. Kaipaan sitä, ettei ajattele joka toinen hetki olevansa jotenkin perustavanlaatuisesti huonompi äiti, kuin kukaan toinen. Kaipaan sitä, ettei jatkuvasti tarvitsisi miettiä tarjoaako lapselleen riittävästi – vai ihan liikaa virikkeittä. Lukeeko tarpeeksi kirjoja, laulaako riittävän usein. Asettaako riittävästi rajoja, ja antaako toisaalta tarpeeksi vapautta. Muistaako olla johdonmukainen ja järkevä. Saako lapsi riittävästi ravinteita ruoasta. Nukkuuko tämä liikaa vai liian vähän. Miksi tämä lyö ja repii hiuksista (minua ihan erityisesti, ja useimmiten nauraa vielä makeasti päälle sen tehtyään) vaikka olen aina kertonut, ettei niin todellakaan voi tehdä. Kaipaan sitä sellaista aikaa, kun mietti aina toisinaan muutakin kuin sitä missä kaikessa on jo mennyt pieleen, ja missä kaikessa tulee aivan takuulla vielä menemään.

_MG_1014 collage1

Kaipaan myös sitä millaista oli olla kahdestaan Roman kanssa. Kaipaan niitä pitkäksi venyneitä iltoja ja iltapäivään asti jatkuvia aamuja. Kaipaan sitä huolettomuutta, spontaaniutta kun olimme vain me kaksi. Tietysti nykyäänkin tehdään asioita ihan kahdestaan. Alba on ainakin kerran kuussa yökylässä isovanhemmillaan ja useamman kerran kuussa hoidossa päivisin, niin että me saamme olla kahden. Tietysti myös illat, kun lapsi nukkuu ovat vain meille. Mutta ei se kuitenkaan enää ole samaa. Meitä ei ole enää kahta. Meitä on jatkuvasti kolme, vaikka yksi ei olisikaan paikalla. Siihen kahdestaan olemiseen liittyy nykyään aina ripaus ikävää, odotusta, joskus huolikin. Usein ainakin vähän huono omatunto tai kiitollisuudenvelka. Lapsen saamisen jälkeen kahdestaan ollessa tuntuu aina vähän siltä, että jotain puuttuu. Ennen lasta olimme oikeasti kahdestaan, silloin tuntui että tässä näin – meissä kahdessa on koko maailma, kaikki mitä tarvitsen. Nyt sellainen olo tulee vain silloin, kun olemme yhdessä kaikki kolme. Kuulostaako omituiselta? Siis se, että välillä sitä kaipaa jotakin sellaista, mitä ei kuitenkaan oikeasti tahtoisi takaisin?

_MG_1036 _MG_1046

Luojan lykky, että olen aina ollut vähän sellainen ihminen jonka mielestä kaipaaminen on aika kivaa ja kaunista. Että ihan kuulkaas nautin siitäkin. En haikaile sen ajan perään, vaan haluan olla tässä missä juuri tänään olen aivan kaikkinensa (vaikka tietysti toivon, että se tukasta repiminen loppuisi ennen kuin ei olisi enää tukkaa mistä repiä), mutta jotain sieltä vanhasta haluaisin kuitenkin takaisin myös tähän päivään.

Onkohan se mahdollista? Mitä sanotte te kypsemmät, viisaammat ja kokeneemmat äidit?

pst. uskotte takuulla kun sanon, että tämänkin postauksen kirjoittamisesta tuli huono omatunto. MIKÄ ON TÄMÄ KROONINEN HUONO OMATUNTO? JA MIKSI KUKAAN EI KERTONUT TÄSTÄ?

_MG_0070_MG_0048 collage22 _MG_0066

Tässä postauksessa jo puhuinkin siitä, että Alba kulkee edelleen vaipoissa. Ei enää ehkä ihan yötä päivää, mutta melkein kuitenkin. Sikäli ehkä ihan hyvä, että kulkee, koska päästiin nyt sen tiimoilta mukaan Liberon suureen vaippatestiin. Libero järjestää parhaillaan Pohjoismaiden suurinta vaippatestiä lapsiperheiden arjessa, tosielämässä siis, johon kaikkien kuvaukseen sopivien on mahdollista osallistua täällä. Tuolla testissä vastataan siis muutamaan helppoon kysymykseen koskien noita Libero Touch- vaippoja. Riittää, että käyttökokemusta noista vaipoista löytyy. Samalla voi halutessaan osallistua tuolla sivuilla kilpailuun, josta voi voittaa kolmen kuukauden kulutusta vastaavan määrän noita Libero Touch vaippoja. Ja kaikkihan me tietysti haluamme, sillä jokainen vaippaikäisen vanhempi kyllä tietää, kuinka alvariinsa niitä vaippoja saa olla sieltä kaupasta kotiin rahtaamassa. Kolmen kuukauden vapautus siitä hommasta ei varmasti varsinaisesti harmittaisi ketään. Vai mitä?
_MG_0022_MG_0025

Me olimme tosiaan kesäksi suunnitelleet tuon kuivaksi opettelun, ja kuten ehkä kuvitella saattaa niin suunnitelman tasolle se myös jäi. Kesällä oli niin paljon sitä, ja aina reilusti tuotakin ettei muka ollut aikaa. Välillä saatettiin mennä päivä tai kaksi ilman, sitten olikin vuorossa jo reissu ja pitkä automatka eikä pissat lastenistuimessa tuntuneetkaan enää kovin hyvältä idealta. Siitä toisesta mahdollisesta vaihtoehdosta nyt puhumattakaan. Vaipat sujautettiin taas jalkaan. Ja nimen omaan sujautettiin, ei enää teippailtu. Keväällä siirryttiin käyttämään housuvaippoja ihan siitä syystä, että tuolloin Alballa alkoi vaihe jolloin kaikki oli saatava tehdä itse. Myös se vaipanvaihto. Tai ainakin sen päälle pukeminen. Ja vaikka tuo lapsonen aika näppärä tyyppi onkin, niin ihan ei vielä suju ongelmitta sellaisten teipattavien vaippojen käyttö, mutta nämä housumallin vaipat kyllä kiskoo ylleen nanosekunnissa. Tosin ihan yhtä nopeasti myös pois. Ja voi sitä riemua, kun senkin kaiken saa tehdä ihan itse.

Ja helpottavathan nuo nyt myös meidän vanhempien toimia. Itse en ainakaan koskaan oppinut pukemaan lasta niihin tarrattaviin vaippoihin lapsen tehdessä jotain muuta kuin maatessa paikallaan. Ja sitähän tämä eläväinen tapaus ei varsinaisesti enää jaksa tehdä. Pyöriminen ja hyöriminen kun on huomattavan paljon mukavampaa. Huomaatte ehkä jo näistä tärähtäneistä kuvista, että tuo tyyppi ei varsinaisesti ole se sellaisin rauhallisin. Näitäkin kuvia otettaessa Alba oli oikeasti aika kipeä (huono äiti, tiedän! ) mutta se ei kyllä vaikuttanut vauhtiin tippaakaan. Suokaa siis anteeksi nämä epätarkat kuvat, tuosta pienestä on ihan mahdotonta saada tarkkoja ruutuja, kun koko ajan täytyy heilua, hyppiä, juosta, ratsastaa tai kiipeillä. Ja tuo vauhti on kyllä ihanaa seurattavaa. Ihanaa on myös se, että olemme nyt löytäneet myös vaipat jotka pysyvät mukana tuossa menossa; eivät kiristä, purista, valu tai vuoda. Ja ovat oikeasti pehmeät ja miellyttävät myös tuon pienen iholle. Hallelujah! Vanhemmat kiittävät.

Tein joskus keväällä postauksen parhaista asioista juuri nyt, ja ajattelin että tuosta olisi tullut sellainen joka kuukautinen perinne, vaan eipä näköjään tullutkaan. Jännä etteivät asiat sillä tavalla vaan ihan itsestään tapahdu ja tule valmiiksi. En tiedä edes kiinnostaako tällainen koonti ketään muuta kuin minua itseäni, mutta ai vitsi että olisi mahtava joskus vuosien päästä selata näitä blogin arkistoja ja löytää yhteen paikkaan koottuna jokaiselta vuoden kuukaudelta ne asiat, jotka ovat juuri tuolloin tuntuneet akuuteilta ja hyviltä. Ajattelin siis herätellä tuota sarjaa henkiin. Kevyt ja hyväntuulinen aloitus viikolle, kun heti aamusta alkaa miettiä asioita jotka ovat hyvin ja joista pitää. Yleensä se sellainen antaa perspektiiviä niinä surkeimpinakin päivinä. Tänään ei esimerkiksi ole todellakaan ollut mikään meikäläisen suosikki-aamu, mutta kummasti näiden kaikkien hyvien juttujen miettiminen kohensi oloa. Kokeilkaapa vaikka.

Parasta juuri nyt:

-vanha kaveri, josta on kesän aikana tullut ihan erityisen, erityinen ystävä.

-hyvät aamukahvit, jotka saa yhtäkkiä kaiken mittaamisen ja suodatinpussien taittelun sijaan yhdellä napin painalluksella. Kiitos Nespresson.

-juuri nämä tällaiset aurinkoiset, kuulaat syysaamut jolloin hengitys höyryää, muttei kuitenkaan ole vielä virallisesti kylmä.

-se, että nukun taas hyvin.

-Vain Elämää, ja Mikael Gabrielin jakso jonka olen katsonut jo kolme kertaa ihan vain koska tekee mieli itkeä.

-itkeminen ihan ylipäätään. Liikutuksesta siis. Muuten en niin välitä.

-nilkkapituiset villakangastakit

-ylisuuret hupparit, joita voi halutessaan käyttää mekkona. Tuolla pärjää vielä keskipäivällä ilman housuja, jos pukee jalkoihin puoleen reiteen ulottuvat saappaat ja hupparin, jonka sisään mahtuisi haluttaessa pukemaan vaikka toppatakin.

-ne reiteen asti ulottavat sukkahousu-saappaat

-äidin ja isän pihalta kerätyt omenat ja niistä tehty omenahillo

-villaiset lippalakit

-se, että herään nykyään lähes aina ilman herätyskello. Kello kuusi. Suhteellisen pirteänä ja energisenä.

-Everyday Mineralsin meikit

-torstain saunavuoro. Vanha, mikä vanha mutta tämä on nykyään joka viikon kohokohta. Alan yleensä jo heti tässä maanantaina odotella tuota torstaita.

-Punavuori ja Eira. Kun seuraavan kerran muutamme, muutamme tuonne. Sen olen päättänyt ainakin siihen saakkaa, että keksin päättää jotakin muuta. Mutta sitä odotellessa voi onneksi ottaa ratikan tuonne vaikka joka aamu ja leikkiä kävelevänsä siellä ihan muina asukkaina.

-kahvila kuuma. Punavuoressa Albertinkatu kuudessa. Ihana paikka, ihana aamiainen. Menkää heti! Tai vakka joskus toiste, jos ette heti pääse.

Olin hahmotellut tätä postausta ajatuksissani tänään aamulla, kun käveltiin Alban kanssa päiväkodille. Yhtenä kohtana olin ajatellut kirjoittaa siitä, kuinka kivuttomasti Alban päiväkoti-arki on alkanut. Viime viikko oli siis ensimmäinen, jolloin Alba jäi yksin sinne. Ihan vain muutamaksi tunniksi/per päivä, mutta kuitenkin. Tyyppi ei tuntunut olevan moksiskaan jäädessään pihalle leikkimään, kun me lähdimme töihimme. Eikä ollut itkenyt tai kysellyt meidän perään niiden muutaman muun tunnin aikanakaan. Olin tietysti järkyttävän tyytyväinen, ylpeäkin että alku meni niin helposti. Samaan aikaan kuitenkin mietin, että onkohan se tämäkään nyt sit ihan normaalia, onkohan kiintymyssuhteessa nyt jotain pielessä kun ei yhtään itke perään. Äidit, tiedätte ehkä mistä puhun. No, mutta: tänään sitten koin sen kamaluuden mistä niin paljon puhutaan. Jouduin jättämään päiväkodin pihalle sydäntäsärkevästi äitiä huutavan lapsen, joka yritti perään ja olisi halunnut syliin. Minua itketti takuulla aivan yhtä paljon, kuin Albaakin. Hoitaja kehotti kuitenkin vain lähtemään. Seuraavat 15 minuuttia itkinkin sitten niiden siinä pihalla nieleskeltyjen itkujenkin edestä. Ihan kamalaa. Ei tekisi mieli tehdä samaa enää koskaan uudestaan. Mutta silti tiedän, että täytyy. Neljänä päivänä viikossa – muutamaksi tunniksi ainakin. Ehkä tämä joskus helpottaa, sellaista huhutaan.

Silmät ja kurkku turvoksissa toivotan kaikille mukavaa viikkoa. Tästä tulee hyvä. On jo, monellakin tapaa.