_MG_8077 _MG_8166

Ihanalta tuntuu tämä uusi syksy. Olo on pitkästä aikaa oikeasti kevyt, vaikka tehtävää ja töitä on juuri nyt enemmän kuin koskaan ja aikaa taas tietysti vähemmän. Mutta silti, tuntuu hyvältä ihan joka puolella. Päässä, sydämessä ja koko kehossa. Voi onni, on ollut ikävä!

Kävelin juuri töistä kotiin. Vettä satoi kaatamalla koko matkan ja tuuli niin, että se todellakin tuntui. Mutta silti hymyilin hyvin todennäköisesti ihan nuo kaikki kilometrit. Tiedättekö sen, kun on niin hyvä olla, että meinaa koko ajan nauraa ääneen? Ei oikeastaan miksikään ja ei millekään – naurattaa vaan? No, mulla on just nyt se olo. Harvinaisen hyvä tämä maanantai. Juuri nyt tapahtuu niin paljon kivoja juttuja, ja ne ikävimmätkin asiat ovat muuttumassa koko ajan paremmiksi. Mutta silti tuntuu, että parasta tässä hetkessä ja tunteessa on se, ettei se onni enää asu vain niissä asioissa, tapahtumissa ja ihmisissä vaan jossain paljon syvemmällä, ihan täällä minussa- riippumattomana mistään.

Yksi syy tähän oloon on ehdottomasti myös tuo pikkuinen tuossa sylissä ja vierellä. Kesällä olin todella paljon pois kotoa, ja nyt tuntuu ihanalta olla taas ihan vaan tässä. Läsnä kaikissa niissä arkisissa tilanteissa, aamupuurolla ja iltapesulla. Tykkään tästä. Vaikka kaipaan kyllä tähän rinnalle tietysti paljon muutakin, ihan vain minulle itselleni. Mutta kuitenkin, juuri nyt (ok, musta on tuntunut tältä kyllä varmaan ihan joka ikinen päivä) tunnen itseni ihan erityisen etuoikeutetuksi saadessani olla tuon tyypin äiti. Herätä nyt joka aamu siihen, että huoneen toiselta puolelta pienestä sängystä kuuluu ensin ”äiti Alba on nyt helännyt. Noustaan”. Kun sitten nousen ja menen hakemaan Alban sängystään, nostan syliini ja suukotan – kuuluu tuosta pienestä suusta sitten ”kiitos äiti”
Eikä melkein mikään melkein koskaan ole tuntunut yhtä hyvältä kuin nuo kaksi pientä sanaa.
Kiitos.
Äiti.

_MG_8170 _MG_8177 _MG_8139

Kiitos vaan itsellesi kuules.

If you want to change

the world, go home

and love your family.

Mother Teresa

Siinäpä oikeastaan kaikki, mitä halusin sanoa tänään. Tai olisi ehkä muutakin, mutta en ole vielä ihan varma uskallanko tai edes haluanko. Katsotaan. Keräillään rohkeutta ja oikeita sanoja. Niiden löytymistä odotellessa halusin kuitenkin tulla toivottamaan leppoisaa sunnuntai-iltaa sinulle. Tehdään tästä hyvä.

Kuvat: Maailman Paras Janita Autio

 

Aina toisinaan tulen muistutetuksi siitä, kuinka yksin, pienen lapsensa kanssa aikaa viettävää isää edelleen pidetään jotenkin erityisempänä. Alba on nyt vuosi ja kahdeksan kuukautta ja tänä aikana olen jäänyt yhden kerran pois Alban neuvolasta koska työt. Roma ei ole töidensä vuoksi päässyt mukaan kuin ehkä kolmeen neuvolakertaan. Silti minulta ei kyllä koskaan ole kysytty, että missäs se isä on kun ei täällä näy. Mutta sen yhden ainoan kerran, kun mies on mennyt lapsen kanssa yksin niin sekä terveydenhoitaja, että lääkäri ovat molemmat kyselleet äidin perään, onko äiti kenties sairas kun ei ole täällä. Toivottu, että äiti kuitenkin seuraavalla kerralla pääsisi.

Miksi? Ai siksikö ettei isän tarvitsisi vaivautua?

Muistan myös kuinka hämmentynyt olin, kun törmättiin tuossa taannoin perheellä mieheni vanhoihin tuttuihin, jotka kilvan kehuivat sitä, kuinka mahtava mies minulla on, he kun ovat useita kertoja nähneet Roman lykkivän vaunuja pitkin kaupunkia, ihan yksinään. Teki mieli sanoa, että ”hei tää nyt saattaa tulla melkosena shokkina, mutta hänhän on siis tämän lapsen isä” Siis vanhempi, ihan siinä missä minäkin. Tiedän, että mieheni on  mahtava, järkyttävän monellakin tapaa, mutta mielestäni siinä, että hän osallistuu yhtälailla yhteisen lapsemme hoitoon ei ole varsinaisesti mitään ihmeellistä. Toki tiedän, että on olemassa myös toisenlaisia puolisoita ja vanhempia, siitähän tämä tällainen omituinen ilmapiiri kumpuaakin. Pidetään erityisenä sitä, että on mies joka osallistuu.

Muistan myös kuinka eräs vanha ystävä  (jota en tosin ollut nähnyt muutamaan vuoteen) kysyi minulta vielä ihan muutama kuukausi sitten, että voisimmeko nähdä ihan kahdestaan joku ilta, vai tykkääkö Roma olla Alban kanssa iltaisin? Juu, ei ja ei. Ei missään tapauksessa, hän pitää lapsensa kanssa olemisesta vain aamuisin ja päivisin. Nauratti. Toisaalta taas ei yhtään. Onko sellaisiakin vanhempia? Miksi? Onko jotain mitä minä en tiedä enkä siksi ymmärrä?

Onhan meilläkin tietysti asioita, jotka toinen meistä hoitaa toista näppärämmin. Minä esimerkiksi hoidan kaikki lapseen liittyvät hankinnat ja puen tämän niin sisälle kuin uloskin, koska se hoituu minulta vikkelämmin ja mieluummin. Roma taas hoitaa niin ruoan laittamisen kuin sen syömisen valvomisenkin, pitää siis huolen siitä että lautaselta suurempi prosentti päätyisi lattian ja katon sijasta ihan sinne suuhun. Myös tämä näiden kuvien puuha on ehdottomasti Roman heiniä. En ole tainnut itse tehdä tätä vielä koskaan. Mutta silti, en ihan ymmärrä. En ehkä edes ymmärrä, mitä kaikkea en nyt tässä kuviossa ymmärrä.
Tietysti ymmärrän sen, että ihan sellaisen pienen, vastasyntyneen kanssa asiat voivat olla toisin.Voi olla, ettei lapsi oikeasti osaa tai pysty nukahtamaan ilman äitiä (tai ainakaan ilman sellaista kahden tunnin sydäntäsärkevää huutoa), ja silloin nuo tuollaiset isän illat yksin lapsen kanssa eivät välttämättä ole kenenkään kannalta ajateltuna erityisen mukavia.

Mutta,

ymmärtääkseen enemmän ei tarvinnut avata kuin oma päiväkirjansa. Alban ollessa reilu kuukauden ikäinen olin kirjoittanut sinne näin

Huomasin tänään pyytäväni Romalta anteeksi sitä, että joutuu olemaan vauvan kanssa yksin melkein kaksi tuntia. Tai, oikeastaan en olisi varmasti itse sitä edes huomannut, ellei Roma olisi siitä huomauttanut ja asialle nauranut..,.

.,.Miksi aina välillä tuntuu, että tämä lapsi on jotenkin enemmän minun kuin hänen, vaikka en haluaisi että niin olisi. Miksi tuntuu vaikealta jättää mies yksin lapsen kanssa kahdeksi tunniksi, vaikka itse on juuri ollut lapsen kanssa yksin kolmetoista tuntia. Miksi pyytelen yöllä anteeksi, kun lapsi herättää? Mikä minua vaivaa? Tiedostan, että Roma tekee kaiken oikein mielellään ja lähes aina ihan pyytämättäkin. Miksi silti tuntuu tältä? Olenkohan ainoa?

Olenko? En ehkä usko.

Ehkä se syy onkin meissä äideissä,
haalimme harteillemme liikaa, koska luulemme että sen kuuluu mennä niin.
Teemme itsestämme korvaamattomia, suurempia kuin olemmekaan.

Emmekä ehkä edes aina anna toiselle tilaa kasvaa sellaiseksi vanhemmaksi, kuin toivomme tai hän tahtoisi.

Annetaan se tila,
sanotaan, tee niin kuin tahdot, tule sellaiseksi kuin tahdot. Kunhan ollaan tässä yhdessä.

En ole varma onko näin ollut aina, mutta ihan viimeistään Alban syntymän jälkeen musta on tullut ihan kreisi aamujen rakastaja. Aamut ovat suorastaan ylivertaisia kaikkiin muihin vuorokaudenaikoihin verrattuna. Aamulla koko päivän suunta on vielä auki ja aivan melkein kaikki on mahdollista. Aina aamuisin tunnen itseni ihan erityisen onnelliseksi, kiitolliseksi, hyvinvoivaksi ja levänneeksi. Sen vuoksi esimerkiksi treenaan oikeastaan vain aamuisin. Pakkaan illalla salikamat valmiiksi kassiin eteisen lattialle, laskostan treenivaatteet sohvalle, niin että voin vaan pujahtaa niihin heti hampaiden harjaamisen jälkeen aamulla ensimmäisenä. Lenkkarit jalkaan, kassi olalle ja pientä evästä 500 metrin kävelymatkalle. Harjoitellessa fiilis on hyvä ja positiivinen, energinenkin koska 9 tunnin yöunien jälkeen sitä virtaa ei ole ehtinyt vielä kuluttaa mihinkään. Salilla, jossa käyn ei lisäkseni kukaan muu ilmeisesti pidä treenamista ennen kello seitsemää juuri minään, sillä saan treenata lähes poikkeuksetta salilla yksin, maksimissaan kaksin tai kolmin. Se on ihanan vapauttavaa, uskaltaa häslätä ja hosua kun kukaan ei ole naureskelemassa (todellisuudessahan kukaan ei todellakaan edes nauraisi, sillä salillakin meistä jokaisella on liian kiire miettiä, miltä me muiden silmissä näytämme ettemme edes huomaa muita). Aamun treenien jälkeen päivän suunta on valittu, ja voin tässä nyt paljastaa että aika usein ne päivät, jotka aloitan salilla muodostuvat paremmiksi kuin ne päivät, jolloin vanun ensin sängyllä ja sitten vielä sohvalla yöpukeissa vielä kahdeltatoista päivällä.

Huomaan myös, että jos olen sopinut tapaamisia heti aamulle, niin en koskaan edes mieti jaksaisinko tai huvittaisiko sittenkään mennä. Mutta, mietin niin itse asiassa aika useinkin silloin, jos tapaaminen tai meno on sovittu iltapäivälle, tai vaikka heti työpäivän päätteeksi. Päätä saattaa särkeä, olo voi olla  jo päivän menemisistä väsynyt tai päivän aikana on voinut sattua jotain, jonka vuoksi olo ei ole enää niin voittamaton kuin se vielä aamulla oli.
Siksi kai rakastan näitä sunnuntai-päiviä ihan erityisesti, tuntuvat yhdeltä pitkältä, kauniilta aamulta. Vähän niin kuin nämä viimeiset kuluneet kolme viikkoakin.

Aurinkoa sunnuntaihin,