Processed with VSCO with f2 preset7ABD4D84-CD3C-4DC5-BDE7-F1789FFA3903

Viikonloppu.

Tuntuu ihan perjantailta. Huolimatta siitä, että olen koko viikonlopun töissä. Ei haittaa yhtään. Tuo jo melkein kaksi viikkoa jatkunut auringonpaiste on tehnyt mielelle ihmeitä. Vaikka ulkona on kylmempää kuin koko talvena, niin silti mieli on kiitänyt jo kevääseen- on jo sellainen voittaja-olo että noniii taas on yhdestä kaamoksesta selvitty.

Nämä kuvat ovat tosi viime perjantailta. Alba oli ollut (taas. Kiitos päiväkodin aloituksen) koko viikon todella heikossa kunnossa ja olimme viettäneet ihan koko viikon, muutamia kyläilyjä lukuunottamatta, kahdestaan näiden muutamien seinien sisällä. Perjantaina pienen vointi oli jo paljon parempi ja meidän molempien mieli kirkkaampi. Puunasin kodin lattiasta kattoon (parasta mitä voi tehdä, kun mieli on vähän tunkkainen) Saatiin mun äiti kylään päivällä: keitettiin kahvia, syötiin sushia ja pääsin hetkeksi ulos ihan itsekseni. Illalla saatiin vielä ystäviäkin kylään.

9724588E-692C-4608-9180-1CD31E5FC3FF9A34F281-0741-4756-8593-48DF8EEC3CCCTänään kotona ei näytä ihan tältä. Viikkosiivous jäi väliin, enkä ole käynyt koko viikon aikana kotona juuri muuta kuin pyörähtämässä: pesemässä pyykkiä tai vaihtamassa vaatteita ja siltä täällä kyllä näyttääkin, vaan ei haittaa. Huomenna aamuvuoron jälkeen on aikaa laittaa paikat kuntoon, ostaa jääkaappi täyteen ensiviikkoa varten ja valmistautua siihen viikon ihanimpaan hetkeen. Siihen, että saan tuon pienen ponnaripään takaisin kotiin ja tuntuu taas siltä, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin.

186B5A91-0B8F-4FEB-9BAF-3B5E35BD21D1Processed with VSCO with f2 preset

Nyt yritän vielä nauttia tästä omasta vapaasta. Korkkasin juuri viinipullon (ensimmäisen tälle vuodelle) ja odottelen burgereiden saapuvan kotiovelle hetkenä minä hyvänsä. Aivan hyvä näinkin, vaikka paljon parempi silloin kun olemme koolla kaikki kolme.

Processed with VSCO with f2 preset122

Mikä ihana kevätpäivä. Aurinko porottaa suoraan ikkunoista sisään asuntoon. En osannut vuoden alussa tänne muutettuamme edes kuvitella kuinka valoisa tämä asunto tulisi olemaan näin keväällä ja aurinkoisina päivinä. Valo suorastaan tulvii sisään. Ei haittaa edes se, ettei päästä ulos nauttimaan tuosta kirpakasta säästä. Tuntuu järkyttävän hyvältä tuo valo ihan näin lasin takaakin.

Vähän silti alkaa aika käydä pitkäksi näissä neljässäkymmenessä neliössä pyöriessä. Eilisen ja tämän päivän aikana olen järjestänyt vaatekaapit värijärjestykseen (itse asiassa ihan kahteen otteeseen) pessyt ikkunat (harmi, että asunnossa on vain 4 isoa ja 8 pientä pestävää ruutua sillä mulla on poikaystävän äidiltä lainassa sellaset ikkunanpesuvälineet, että alta pois. Saa siis kutsua myös teille pesemään ikkunoita) ja eteisen seinän kokoisen peilin, järjestänyt kylpyhuoneen kaikki kosmettiikkahyllyt ja -kaapin. Pessyt noin 10 koneellista pyykkiä, hinnoitellut kirppiskamat, siivonnut asunnon kaikki neljä komeroa, hangannut uunin puhtaaksi, järjestänyt kuiva-ainekaapin, pessyt lattialistat jne. (Laiska töitään luettelee, pitää tässäkin tapauksessa täydellisesti paikkansa). Mitään noista tuskin olisin tullut ilman tuota aurinkoa ja pikkuisen poikkeuksellisen korkeita tulehdusarvoja tehtyä, ei ainakaan tällaisella aikataululla. Mutta ah, nyt alan ihan todella viihtyä täällä. Tai tämä alkaa oikeasti tuntua jo kodilta. Koska pakko myöntää, että alun kuherrusviikkojen jälkeen tunsin itseni tässä asunnossa jotenkin ihan järjettömän yksinäiseksi aina heti, kun Alba ei ollut täällä. Tämä paikka ei tuntunutkaan enää yhtään kodilta, vaan ainoastaan asunnolta, jossa kaikki meidän tavaramme olivat. Asuin poikaystävän luona oikeastaan kaikki ne päivät, jolloin Alba oli isällään. Se tuntui huomattavasti enemmän kodilta kuin tämä. Enkä oikeastaan edes osaa sanoa miksi. Täällä on tosi nättiä, sijainti on kiva ja pidän kaikesta tässä asunnossa, mutta silti. Nyt olen järjestellyt hyllyjä ja tavaroita uusille paikoille ja yhtäkkiä kaikki tuntuu heti jotenkin paljon enemmän omalta ja oikealta. Pitää siis tässäkin asiassa paikkansa se, että pienillä muutoksilla voi saada aikaan aivan valtavan suuren eron.

 

Processed with VSCO with f2 preset12

Nyt alamme Alban kanssa valmistaa lettutaikinaa (kolmas päivä putkeen…), ja keitän itselle päivän ensimmäiset kahvit.

Ihanaa, aurinkoista viikkoa.

collage1

Nyt, kun kaikki tavarat on vihdoin yhdessä osoitteessa voi alkaa se vaihe, jota rakastan kaikkein eniten: sisustaminen. Luovuin avioerossa oikeastaan kaikesta muusta paitsi vaatteistamme ja muutamista tärkeimmistä tavaroista ja kirjoista. Eli nyt tänne uuteen kotiin saan aloittaa ja laittaa kaiken uudestaan, mikä tuntuu oikeastaan todella ihanalta. Freesiltä.

Olen aina kaikissa aiemmissa muutoissa tehnyt järkyttävän typerästi ja halunnut saada kodin valmiiksi heti. Tuolloin on tullut tietysti hankittua niitä sellaisia ihan kivoja huonekaluja ja tavaroita, tai asioita, jotka sopivat ehkä juuri siihen kotiin, mutta joista en todellisuudessa välttämättä erityisemmin pitänyt. Tällä kertaa ajattelin tehdä kaiken ihan toisin. Rakentaa kotia hiljalleen juuri sellaiseksi kun oikeasti haluan. Säästän ja kituuttelen, jotta saan hankittua juuri ne huonekalut ja tavarat, jotka oikeasti tahdon. Nyt kun tavaraa on karsittu viimeisen vuoden aikana todella rankalla kädellä, niin haluan todellakin pitää kiinni tästä tunteesta, jonka vähäisestä omistamisesta saan. En halua tähän kotiin mitään ylimääräistä. Haluan, että jokaisella tavaralla on oikeasti tarkoitus ja, että jokainen asia on sellainen josta ihan oikeasti pidän. Haluan ympärilleni paljon ilmaa ja vähän tavaroita.

collage33

Olin ajatellut ennen tähän asuntoon muuttamista, että haluaisin seuraavaan kotiimme lähinnä hyvän, siis aivan todella, todella hyvän, sängyn ja viherkasveja, ehkä seinille muutaman taulun, lattialle kivan maton ja ikkunalaudoille kaikkein tärkeimmät kirjani. Heti tänne muutettuamme tajusin kuitenkin, että tahdon sittenkin aika paljon muutakin. Tällä hetkellä meillä ei ole täällä juuri muuta kuin nuo edellämainitut (sillä erotuksella, että nykyinen sänky on ihan surkea), eikä tämä tunnu vielä ollenkaan valmiilta. Tahdon olohuoneeseen kauniin vaalean sohvan, jossa istua lapsi kainalossa lukemassa kirjoja, tai kirjoittamassa. Sohvan joka on niin nätti, että silmiin sattuu, mutta samalla kuitenkin niin rento että siinä voi rötköttää ihan juuri niin kuin tahtoo tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Ei rötköttämisestä vaan siitä, että käyttäytyy jotenkin sohvalle sopimattomalla tavalla niin tehdessään. Haluan isoimman ikkunan eteen siron samettisen nojatuolin, jossa on kultaiset jalat. Ja sohvan eteen vaalean villamaton, jonka päälle pienen sohvapöydän johon laskea kaikki ne kesken olevat kirjat, naposteltavat ja tietysti maljakollisen tuoreita neilikoita.

collage

Makuualkoviin tahdon sen hyvän sängyn lisäksi ihanat, vähän karheat harmaat pellavalakanat, sellaiset jotka kahisevat kun niissä kääntää kylkeä. Haluan sängyn, joka näyttää sijaamattomanakin hyvältä. Tai erityisesti juuri sillon, koska totuuden nimissä pidän sänkyä huomattavasti kutsuvampana silloin kun sitä ei ole sijattu. Haluan sängynpäätyyn sekalaisen kokoelman erilaisia tyynyjä, sängyn viereen punotun korin täynnä toinen toistaan kauniimpia torkkupeitteitä, sillä ajattelin jatkossa alkaa harrastaa niitä kuuluisia 30 minuutin päiväunia. Sängyn päällä, katonrajassa olevalle pitkälle hyllylle tahdon erilaisia viherkasveja, pieniä ja isoja, erilaisissa ja -kokoisissa ruukuissa. Toivon jo nyt kaikki raajat ristissä, että onnistuisin pitämään ne hengissä sitä minulle tyypillistä yhtä kuukautta pidempään.

collage3334

Olen puhunut usein siitä, kuinka pidän hieman omituisina koteja, joissa ei ole kirjoja lainkaan. Mutta nyt olen kääntänyt kelkkani. Siinä missä kaikissa aiemmissa kodeissani kirjoja on ollut esillä niin paljon, kuin niitä on vain suinkin esille mahtunut, niin nyt ajattelin jättää kirjahyllyt hankkimatta ja pinota pinnoille vain ne muutamat kauneimmat ja rakkaimmat kirjani. Luovuin edellisessä muutossa noin 90% kirjoistani, ja voin kertoa etten ole kaivannut niistä yhtäkään sen jälkeen. Tuntuu niin hyvältä, kun tavaraa on vähemmän ja tilaa enemmän. Voi olla, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa kun neliöitä (toivottavasti) on ympärillä huomattavasti nykyistä enemmän, niin haluan taas sisustaa kotini kirjoilla. Mutta juuri nyt näin on hyvä.

Neliöitä tässä nykyisessä kodissa ei ole neljääkymmentä enempää, joten tila on täytettävä säästeliäästi. Haluan kuitenkin ehdottomasti Alballe pienen oman nurkkauksensa. Haluan, että kaikki vieraat näkevät heti ensisilmäyksellä, että tässä kodissa asuu myös lapsi. Lapsen tavarat saavat näkyä ja lojua ympäriinsä, ihan niin kuin koko elämä muutenkin. Onneksi lähes kaikki tuon pienen lelut ja tarvikkeet ovat sellaisia, että niitä katselee ihan mielellään.

Keittiö on tässä uudessa kodissa hurjan kaunis. Yläkaapit puuttuvat, yhtä pientä kaappia lukuunottamatta, kokonaan, joka on ihanaa. Kauniit tavarat ja keittiötarvikkeet saavatkin olla esillä. Keittiön ikkunan eteen haluaisin vanhan puisen ruokapöydän, jonka ympärille mahtuisivat nuo kuusi ikivanhaa, vanhemmilta saatua tummaa puutuolia. Ja siihen pöytään katetaan tietysti joka päivä ravitsevia ja herkullisia lounaita, illallisia ja päivällisiä, aamiaisista ja iltapaloista nyt puhumattakaan.

collageh

Mutta, kuten sanottua, pikkuhiljaa. Vähitellen. Haluan olla miljoona prosenttia varma jokaisesta valinnastani. Eilistä teemaa noudatellen; haluan viihtyä ja voida tässä kodissa paremmin kuin missään aiemmin. Ja jo nyt tuntuu siltä, että juuri niin tulee tapahtumaankin.

Kuvat: Pinterest, täältä, täältä , täältä , täältä, täältä ja täältä.

Processed with VSCO with f2 preset

 

Olen asunut elämäni ensimmäiset viisitoista vuotta Torniossa. Puolet elämästäni yhdessä kaupungissa, yhden tien varrella, yhdessä talossa. Ja vaikka sen jälkeen olen asunut yhtä monta vuotta jossain muualla, niin en kuitenkaan missään yhtä pitkään, kuin siellä. Eikä yksikään paikka ole koskaan tuntunut vielä niin kodilta, kuin Tornio tuntui. Tuo kaupunki ei ole enää sama, kuin se oli silloin kun me asuimme siellä. En enää tunne meneväni kotiin, kun menen sinne. Ja totta puhuen, olen käynyt siellä viimeisen kymmenen vuoden aikana ehkä kolme kertaa. Minun kotini ei ole ollut siellä, mutta ei oikeastaan vielä missään muuallakaan. Ja se on tuntunut vähän jännältä. On ollut sellainen selittämätön ikävä jonnekin koko ajan. Muistan tunteneeni olleeni kotona Ecuadorissa, pienessä Montanitan kylässä. Mutta sekin oli vain ohikiitävä hetki. Tiesin, ettei kotini oikeasti ole, eikä tule olemaan siellä. Olin 19. Lukio oli kesken. En todellakaan tiennyt, mitä halusin enkä oikeastaan edes tiennyt mitä en halunnut. Mutta tiesin, etten voinut jäädä vaikka olisin halunnut. Tuntui aivan järkyttävän hyvältä tuntea olevansa kotona.
Tunsin aina toisinaan olevani kotona myös asuessani Töölössä muutamia vuosia sitten. Tuo koti oli yksi kauneimmista, missä olen koskaan asunut. Mutta se ei tehnyt asunnosta kotia. Kodin tekivät ystävät, jotka tiesivät ovikoodimme ja vain ilmestyivät ovemme taakse, sen kummemmin ilmoittamatta. Tuossa kodissa asuessamme viikoissa oli enemmän niitä päiviä, kun meillä oli vieraita, kuin niitä päiviä jolloin ei ollut. Tuo asunto oli yksiö, ja silti en koskaan kokenut sitä liian pieneksi, en edes silloin kuin meitä oli siellä kaksikymmentä kaverusta. Mutta.
Tuokaan asunto ei tuntunut kodilta silloin, kun siellä ei ollut muita kuin me. Se oli vain todella kiva ja viihtyisä asunto.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Mutta yhtäkkiä nyt, minusta tuntuu että olen tullut kotiin.
Vein Alban torstaina päiväkotiin, joka on kaupungin toisella laidalla, ja raitiovaunun sijaan päätinkin kävellä tuolta kotiin. Oli harvinaisen kaunis aamu, taivas oli melkein pilvetön, ei ollut kuuma eikä kylmä. Tuon matkan aikana se tunne yhtäkkiä hiipi tuonne jonnekin rintalastan alle. Sellainen lämmin, turvallinen olo. Nyt olen kotona, perillä. Ainakin hetken. En ole varma hymyilinkö, vai nieleskelinkö itkua.
Se tunne ei tietenkään liity pelkästään tähän kotiin, asuinalueeseen, vaan erityisesti tietysti siihen, että olen tyytyväinen siihen tilanteeseen missä olen elämässäni nyt. Ja, että ne valinnat joita olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, ovat tuoneet minut tähän missä olen nyt. Vaikka tiedän piinaavan tarkasti kuinka paljon tekemistä minulla on vielä itseni ja koko elämän kanssa, niin juuri nyt tässä on hyvä. Hetken. Nyt, kun olen löytänyt kotiin, on niin paljon helpompaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat pielessä ja nyt täältä on huomattavasti enemmän voimia tehdä niille asioille jotain. Mennä eteenpäin. Kohdata ne asiat, joita ei ole voinut vielä katsoa silmiin.

Tajusin, että koskaan aiemmin mikään paikka ei ole tuntunut kodilta, koska en ole ollut kotona omassa elämässäni. Niin moni asia on tuntunut vieraalta, ollut jotain sellaista, mikä ei ole tuntunut omalta – vaan jonkun toisen elämältä. Ikäänkuin olisin istunut ajoneuvossa, jota ajaa joku ihan muu kuin minä, vaikka hetkittäin kuvittelenkin ohjailevani itse. Kyydistä ei kuitenkaan osaa oikeen hypätä poiskaan, koska olo ei varsinaisesti ole huono, muttei kyllä hyväkään.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Nyt tuntuu siltä, että se olen taas minä, joka tätä laivaa ohjaa. Tiedän aika tarkkaan mihin olen menossa. Tiedän ne ihmiset, joiden seurassa tunnen olevani kotona. Ja tiedän myös ne, jotka aiheuttavat sitä vierasta, epämääräistä oloa. Ja ennen kaikkea tiedän millaiseksi minun tulee kasvaa, jotta tämä kotoisa olo säilyy.
Mutta juuri nyt minun kotini on tässä. Ihan erityisesti minun ja Alban välissä. Mutta myös muutamalla muulla ihmisella on ollut, ja on edelleen, valtavan suuri vaikutus siihen, että tuntuu tältä. Kiitos. Tiedätte kyllä ketkä.

Processed with VSCO with f2 preset