Kuinka usein on okei aloittaa postaus hehkuttamalla tätä lämpöä? 3 kertaa viikossa ei toivottavasti ole liikaa? Juuri nyt en osaa muuta tehdä. Tuntuu, että meidät hemmotellaan ihan piloille tällä lämmöllä ja auringolla. Samaan aikaan kun nautin tästä kaikesta täysin siemauksin, pelkään vähän, että mitä jos kaikki kesän helle-, ranta- ja puistopäivät käytetäänkin loppuun ennen kuin kesäkuu ehtii edes alkaa? Mitä jos näitä useamman viikon pituisia lämpimiä jaksoja ei tulekaan enää näiden jo olleiden lisäksi muita? Näitä tällaisia päiviä, kun säätä ei edes tarvitse tarkistaa, eikä verhoja avata voidakseen luottaa siihen, että ilman housuja kyllä pärjää, eikä edes illaksi tarvi pakata laukkuun neuletta mukaan. Mutta toisaalta, vaikka olisivatkin tässä (vaikka eiväthän ne tietenkään ole) niin silti tuntuisi, että tänä kesänä on eletty. Eletty enemmän kuin monena aiempana kesänä kaikkien kesäkuukausien aikana yhteensä. Maanantaina juuri puhuimme ystäväni kanssa siitä, kuinka tuntuu siltä kuin tätä kesää olisi jatkunut jo vaikka kuinka pitkään. On ehtinyt tehdä niin monenlaista, ja samaan aikaan on ollut aikaa ja mahdollisuus vain olla, mahdollisuus antaa päivien ja tuulten kuljettaa.

Erityisen hyvältä tämä alkukesä on tuntunut varmasti myös siksi, että on saanut olla terve. Koko tämän vuoden aikana ei juuri ole ollut sellaista aikaa jolloin joko minä, Alba tai poikaystävä emme olisi olleet sairaana tai toipilaana. Ja voin kertoa, että jos joku vie aivan järkyttävästi energiaa niin sairastaminen. Sekä se että sairastaa itse, että se toisen tilasta huolehtiminen ja tämän puolesta stressaaminen. Mutta nyt en aio tuhlata enää ajatustakaan alkuvuoden epäonnelle, vaan keskityn täysillä nauttimaan tästä kaikesta ihanasta, millä meitä hemmotellaan nyt.


Yksi pieni ongelma näissä täydellisyyttä hipovissa päivissä ja viikoissa on kuitenkin ollut. Tietysti, ainahan kaikessa on. Into tätä blogia, kuvaamista ja kirjoittamista, kohtaan on tällä hetkellä isompi kuin se on alun jälkeen vielä koskaan ollut. Tuntuu ihanalta kirjoittaa, tuntuu mukavalta suunnitella ja kuvaaminen nyt on aina kivaa. Mutta. Näinä päivinä ei meinaa millään malttaa istua sisällä koneen ääressä muokkaamassa niitä otettuja kuvia, tai hiomassa niitä puhelimen muistioon kirjoitettuja tekstejä. Ja vähän epäilen, että teistäkään kovin moni tällaisilla säillä edes malttaa blogeja lukea. Vai?

Yritän kuitenkin jatkuvasti löytää tähänkin ongelmaan sellaisen ratkaisun, joka sallii myös tuosta kesästä nauttimisen, ja mahdollisuuden sellaiseen spontaaniuteen, joka kuuluu olennaisesti kesään. Tällä hetkellä parhaalta ratkaisulta tuntuu se, että kirjoittaa postauksia ennakkoon sellaisina päivinä tai iltoina, kun en ole mitään kovin kummoista tekemistä muutoin. Haluaisin kuitenkin ehdottomasti kuulla mitä te ajattelette? Millaisista postauksista pidätte? Onko kivempaa, jos postauksia tulisi mahdollisimman reaaliaikaisesti? Lyhyitä vai pitkiä juttuja? Enemmän vai vähemmän valokuvia? Kaikki ehdotukset, kehotukset ja kritiikit otetaan ilolla vastaan.

Tekisi vähän mieli sanoa tähän loppuun, että nyt painellaan tuonne ulos ja annetaan illan kuljettaa, mutta ei. Tänään on se sellainen ilta, jolloin vain kirjoitan. Itselleni ja teille.

Kuullaan taas pian!

Shirt: Makia*
Skirt: Club Monaco / Zalando *
Shoes: Adidas*
Rings: Glitter*

Viime sunnuntai oli vuoden ensimmäinen kesäpäivä. Päivä, jona tarkeni ensimmäistä kertaa istua ulkona pidempään kuin tunnin paleltumatta. Grillattiin myös tälle kesälle ensimmäistä kertaa. Seura ja ruoka olivat tuona iltana molemmat aivan järjettömän hyvää. Oli grillattuja avocadoja, maisseja, terttutomaatteja, täytettyjä sieniä, kultaotsa-ahventa, fenkolikeittoa ja liki koko Karhapää- Jaberin perhe, joka on yksi hienoimmista perheistä, jonka tiedän.

Kävelen oikeastaan melkein aina kaikkialle. Olen asunut Helsingissä jo melkein kymmenen vuotta, enkä ole muistaakseni koskaan omistanut matkakorttia. Olen asunut aina niin lähellä kaikkea, että jalat ja pyörä on riittänyt matkantekovälineiksi ainakin suurimmaksi osaksi. Nyt Kruunuhakaan muuton jälkeen, en käytä julkisia oikeastaan milloinkaan muulloin kuin Albaa päiväkotiin viedessäni. Ja vitsi; en vaan lakkaa ihastelemasta sitä kuinka kaunis Helsinki on. Erityisesti kesäisin. Ja ihan erityisesti kaikki ne reitit, joita päivittäin kävelen.

Keskiviikkona lapsen päiväkodissa oli äideille järjestetty pieni juhla ja sen jälkeen sain Alban (toisen vanhemman viikolla) muutamaksi extrapäiväksi kotiin, mikä tuntui tietysti aivan järjettömän ihanalta. Kaksi päivää lähinnä pelattiin yatzya, askarreltiin ja potkulautailtiin. Oli ihanaa kun normaalisti järjettömän pitkältä tuntuva lapseton viikko katkesi kesken kaiken ja tuo viikko tuntui huomattavasti tavallista viikkoa paremmalta.

Otin tämän kuvan tiistaina iltavuoron jälkeisellä kotimatkalla. Vuoro oli venynyt tavallista pidempään, ja tiesin olevani menossa töihin seuraavana aamuna heti kello seitsemän. Turhautti, kun työvuorojen väliin ei jäänyt aikaa millekään muulle kuin yöunille. Olin myös syönyt huonosti ja olo oli kaikkea muuta kuin hyväntuulinen. Kaupungin halki kävellessä tuo ärtynyt olo kuitenkin helpotti ja ihan viimeistään Senaatintorilla siitä ei ollut jäljellä enää mitään. Aurinko oli jo laskenut ja taivas muuttumassa sellaiseksi syvänsiniseksi. Oli lämmin ja kirkon portailla vielä ihmisiä. Koko maisema näytti siinä valon ja hämärän rajamailla aivan järjettömän kauniilta. Suosittelenkin kaikille ärtyyneeseen olotilaan kävelyä iltaisen Helsingin halki.

Kesä tuli. Ihan puskista. Kevät jäi oikeastaan kokonaan väliin ja talvitakkeista hypättiin suoraan shortseihin, eikä se kyllä haittaa yhtään. Koko elämä tuntuu lämmenneen sään myötä jotenkin laajentuneen, päivätkin ovat huomatttavasti pidempiä. Enää ei ole kiire nukkumaan kello yhdeksän, vaan vielä kahdeltatoistakin voi ihan hyvin istua ulkona puistossa eikä tunnu yhtään silti, että olisi väärässä paikassa väärään aikaan. Löysimme viime viikolla tästä lähistöltä nämä Säätytalon portaat ja istuimme niillä useampana kuin yhtenä iltana. Eikä tuntunut yhtään siltä, että oltaisiin oltu Suomessa.

Aika moni aamu viime viikolla näytti tältä: jalat ja naama kohti aurinkoa tuossa meidän talon sisäpihalla. Kulman takana sijaitseva Anton&Anton (ja yks ihana tyyppi) pitivät huolen siitä, että aamiaiset olivat ihan erityisen hyviä jokaisena aamuna. Tosin olen varma, että kaikki maistuu noin kolmetoista kertaa paremmalta, kun sen syö ulkona. Kesämekossa.

Olen varmaan koko kaupungin viimeinen ihminen, joka testasti Via Tribunalin pizzat ensimmäistä kertaa vasta nyt: reilu vuosi sen avaamisen jälkeen. Aloitimme viime viikonlopun täällä apperol spritzien ja take away- pizzojen siivittämänä. Pizzat olivat järjettömän hyviä, ja sinne Säätytalon portaille paistanut ilta-aurinko melkein vielä parempi. Seurasta nyt puhumattakaan.

Aivan. Järjetön. Koirakuume. Siis sellainen todella akuutti ja korkea. En ole varma olenko koskaan aiemmin edes ajatellut hankkivani koiraa ja nyt yhtäkkiä tuntuu siltä, että mitä edes on elämä ilman koiraa. Emilian maailman kaunein koira Bebe ei varsinaisesti laske kuumetta yhtään.

Mutta.

En kuitenkaan haluaisi ottaa nyt koiraa mihinkään pienehköön kerrostaloasuntoon, vaan jään odottelemaan niitä auvoisempia aikoja, suurempaa kotia ja omaa pihaa.

Sunnuntaina oli äitienpäivä. Ei ehkä ihan sellainen äitienpäivä, kuin olisi toivonut. Tiesin, että joudun menemään heti aamupäivästä töihin, joten Alba oli isällään ja oli tulossa vasta illaksi kotiin. Sain kuitenkin tällaisen täydellisyyttä hipovan (vain marinoidut valkosipulinkynnet puuttuivat kattauksesta, mutta niitäkin oli kyllä yritetty metsästää) aamiaisen sänkyyn, ja poikaystävä teki kyllä kaikkensa, jotta tuo aamu ennen töitä olisi tuntunut mahdollisimman erityiseltä. Ja se todella tuntui, niin hyvältä kuin äitienpäivä ilman sitä tyyppiä, joka teki minusta äidin, nyt ylipäätään voi tuntua. Työpäivän viimeisenä tuntina sain puhelimeen viestin, että pikkuinen on korkean kuumeen takia päivystyksessä. Kuumeessa. Taas. Tuntuu, ettei koko vuoden 2018 aikana olla muuta tehtykään kuin sairastettu. Niin kurja fiilis lapsen puolesta. Päästiin kuitenkin illaksi kotiin ihan vaan päätyäksemme yöllä kahden aikanaan ambulanssikyydillä takaisin sairaalaan. Nyt toivon ihan kaikella mitä minussa on, että loppuvuosi olisi terveempi. Sydän alkaa olla ihan hapoilla jatkuvasta huolesta ja huonosti nukutuista öistä.

 

Ulkona ikkunoiden takana paistaa aurinko niin kirkkaasti ja lämpimästi, ettei varmaan vielä kertaakaan tänä vuonna. Oli tarkoitus viettää tämä lauantai kolmen ihanan ystävän kanssa: ulkoilla, laittaa yhdessä lounasta, vaan toisin kävi. Makoilen tällä hetkellä sairaalasängyllä odottamassa lääkärikäyntiä, jo viidettä kertaa tällä viikolla. Turhauttaa ja ehkä vähän pelottaakin, mutta samalla on tosi luottavainen olo että kaikki menee varmasti lopulta hyvin. Olen kuitenkin vähän kateellinen kaikille teille, jotka saatte nauttia tuosta ihanasta kevätauringosta. Ottakaa kaikki ilo irti meikäläisenkin puolesta.

 

Mistään hengenvaarallisesta ei ole kysymys, mutta tilanne voi kuitenkin mahdollisesti vaatia leikkauksen. Sen vuoksi joudun nyt paastoamaan, ja vaikka söinkin todella tuhdin aamiaisen vain muutama tunti sitten, niin tällä hetkellä eniten harmittaa se, etten saa syödä. Juuri nyt tekisin melkein mitä vain Hesburgerin juustohampurilaisesta (torstaina tässä samassa tilanteessa, samalla sängyllä maatessani haaveilin ihan samaa, mutta heti kun olisin saanut syödä, ei hampurilaista todellakaan enää tehnyt mieli), Gateaun pistaasisolmusta ja Myrttisten suolakurkuista. Vähän myös harmittaa se, että torstain sairaalereissulle ostetut ristikkolehdet ovat poikaystävän sängyllä, eivätkä täällä, sillä en tiedä juuri nyt mitään parempaa kuin niiden täyttäminen. Ok, Netflixistä löytyvä Rahapaja- nimimen sarja vetää melkein ristikoillekin verran. Jos et ole vielä katsonut, niin katso. Lupaan, että tykkäät. Tai jos et tykkää, niin kerro – koska haluan ymmärtää, miten siitä voisi olla tykkäämättä.

 

 

Olen nukkunut viimeiset viisi vuorokautta kipujen vuoksi todella heikosti, lähinnä sellaisia lyhyitä pätkiä siellä ja täällä. Ja niiden aikana nähnyt melko erikoisia unia. Viime yön normaaleimmassa unessa olin saanut ajan meikkiin tämän iltaista IBA-gaalaa varten. Puku ja kampaus olivat ihanat, tunsin itseni siinä unessa aivan uskomattoman kauniiksi. Menin meikkiin ja meikkitaitelija teki ensin kevyen, kuulaan ja kauniin meikiin, jonka päälle sotki sormin sellaista likaisen lilaa luomiväriä. Siis koko kasvoille. Niin, että näytin siltä että koko kasvoilla olisi sellaisia kolmen asteen palovammoja. Kummastelin asiaa, mutta meikkaaja kertoi sen olevan tämän hetken suurin trendi, ja todella monella muullakin tulisi olemaan samanlainen meikki. Sanomattakin lienee selvää, ettei ollut.

Mutta sehän olikin vain uni. Jään jännityksellä seuraamaan oliko enne-sellainen, ja kuinka moni gaalassa rokkaa tätä trendiä.

 

takki: h&m // housut: Never Denim // paita: Makia* // kengät: Vans // laukku: KappAhl

 

Ostin muuten tämän kuvien takin vähän hätäpäissäni uudenvuodenaattona, oli kylmä ja minulla liian ohut takki. Halusin jotain muuta kuin untuvatakin, mutten omistanut mitään tarpeeksi lämmintä sellaista. Tämä takki oli alennuksessa ja ainoa laatuaan. Nappasin sen mukaani vähän sellaisella ajatuksella, että se sopii juuri nyt tähän tarpeeseen, mutta pelkäsin ettei sille ehkä myöhemmin tulisi kuitenkaan käyttöä (en yleensä koskaan osta mitään sellaisella ajatuksella). Olin todella väärässä. Tämä oli ehdottomasti koko talven käytetyin vaatekappale. Sopii kaikkeen, ja sai oikeastaan aivan kaikki asukokonaisuudet näyttämään asteen verran mietitymmiltä ja erityisemmiltä. Ja mikä parasta, en palellut tässä koskaan.

Tuntuu samaan aikaan sekä ihanalta, että vähän kamalalta, että ulkona on jo liian lämmin tälle. Kaikki muut talvitakit sullon säilöön kyllä enemmän kuin mielelläni, eikä todellakaan tule ikävä, mutta tämän jätän ehkä vielä hetkeksi eteisen naulakkoon roikkumaan. Aiempia vuosia ajatellen vappuna tai juhannuksena tälle saattaa aivan hyvin tulla käyttöä…

 

 

 

Luin tämän tekstin läpi ja tajusin, etten varmaan koskaan ole kirjoittanut yhtä vähän järkevää ja yhtenäistä tekstiä. Laitetaan kipulääkkeiden piikkiin, ja annetaan mennä.

Tykkään näistä kuvista ja tuosta asusta niin paljon, että halusin ehdottomasti saada nämä tänne. Muistan myös kuinka onnellinen olin tuona aurinkoisena lauantaina. Tuntui, ettei yksikään huoli saavuttanut, mikään ei stressannut, vaan ihan kaikki oli hyvin. Juuri nyt ei ole yhtään sellainen olo.

Meiltä kotoa kävelee Kauppatorille noin viidessä minuutissa. Kovimmilla pakkasilla en ehkä osannut arvostaa sitä mitenkään erityisesti: mereltä tuuli aina niin hyytävästi että teki mieli kävellä mahdollisimman kauan rannasta, puikkelehtia kesustaan rakennusten suojissa merituulen ulottumattomissa. Nyt torin rantaan tulee käveltyä melkein päivittäin. Alba haluaa usein rantaan ”katsomaan kaloja”. Melkoisen sinnikäs tyyppi, sillä viikon vahtimisen aikana yhtään kalaa ei nähty, mutta into ei hiipunut. Tämä kuvan aamu oli sellainen, että olimme heränneet palaveriin kello seitsemän (Albasta on kuoriutunut näiden muutamien kuukausien aikana jo melko tottunut palaverissa istuja). Yhdeksältä olimme jo täydessä terässä. Aamupalat syöty ja palaveri ohi. Kävelimme keskustan läpi rantaan leikkimään jäätelökioskia. Oli niin kaunista, että silmiin sattui. Saattoi olla myös tuo aurinko.

1. Pesimme poikaystävän asunnon ikkunat ihan vain huomataksemme, että ne vaihdetaan kokonaan uusiin heti seuraavalla viikolla. Teki silti hyvää tajuta, etteivät kaikki viiskulman rakennukset ole oikeasti ruman likaisia, vaan ainoastaan ne poikaystävän ikkunat.

Olen nukkunut viime aikoina vähän kehnosti. Nukahtamisessa ei ole ongelmaa, mutta herään aina 3-4 ja valvon yleensä ainakin tunnin joskus useammankin, ja on myös niitä öitä, kun en saa unen päästä kiinni enää ollenkaan. Poikaystävän asunnon ikkunasta näen tuon primulan talon ja sen valokyltin ja jostain merkillisestä syystä se rauhoittaa. Se on siinä aina ennallaan, ihan samanlaisena kuin edellisenäkin yönä. Ja nyt sen kauneuden vielä näkeekin kaiken sen lian ja pölyn pois pesemisen jälkeen.

2. Siivouspäivä ja kello 12 aurinko sängyllä.

3. Niinä päivinä, kun Alba on isällään kuuluvat päiväunet melkein jokaiseen päivään. Usein niitä ei ehdi tai työn takia voi nukkua päivällä. Silloin ne nukutaan illalla, esimerkiksi kello 20.30, mutta nukutaan kuitenkin.

1, 3 & 4: Siirryin raskausaikana luonnonkosmetiikkaan lähes kokonaan, ja sillä tiellä olen aika tiiviisto pysynyt. En edelleenkään ole täysin ehdoton, ja esimerkiksi meikkipussin sisältö on edelleen 70% muuta kuin luonnonkosmettiikkaa (en ole vieläkään lukuisien kokeilujen jälkeen löyttänyt siltä puolelta yhtä toimivia tuotteita). Jolie on ehdottomasti se paikka, josta tiedän saavani niin ammattitaitoista (ja super mukavaa) asiakaspalvelua, kuin ne juuri tälle omalla, haastavalle iholle sopivat tuotteetkin. Ja tuo liike on kauniskin kuin mikä. Mene, jos et ole vielä käynyt. Lupaan, että poistut hymyillen.

2. Pukeudun näin, kun en oikein tiedä mitä pukisin.

1. Kaivoin eilen nahkatakin varastosta, ja tiesin että eilen olisi ollut ensimmäisiä päiviä jolloin ovesta olisi voinut poistua se päällään ilman hypotermian uhkaa. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä pelkästään seisominen oli niin väsyttävää, että sänkyyn oli palattava heti tämän kuvan ottamisen jälkeen. Tätä takkia olikin ollut ikävä. Kaunein omistamani nahkatakki koskaan. Ja kun joku sitä kuitenkin kysyy, niin se on Samsoe & Samsoen.

2. Sain eilen tällaisen yllätyksen kotiovelleni. En muista milloin viimeksi olisin tuntenut niin vilpitöntä kiitollisuutta ja onnea: kahdestakin syystä. Tai oikeastaan kolmesta. Ensinäkin olin niin kipeä, etten ollut pystynyt syömään koko päivänä mitään ja toiseksi: rakastan tuota Jackien Taleggio White pizzaa niin paljon, että se on melkein jo vitsi. Ja kolmanneksi: että on olemassa ihminen, joka osasi toteuttaa tuon hetken suurimman toiveeni kysymyksiä kyselemättä ja yllätyksenä.

3. Niin paljon kaunista. Joka puolella. Kevät!

4. Lakkasin juomasta kahvia noin kuukausi sitten ja sen myötä suklaan syöminen on kasvanut eksponentiaalisesti. Mutta mielelläänhän näitä…

Täällä alkaa oikeasti jo näyttää kodilta, vaikka tosi kesken kaikki vielä onkin. Olen aina jotenkin mieltänyt itseni sellaiseksi minimalistiseksi, harmaa-valkoiseksi sisutajaksi, mutta yhtäkkiä tajuankin eläväni kodissa, jossa on paljon värejä, eri materiaaleja ja yllättävän paljon tavaraa. Ehkä kodin kuuluukin olla sellainen: rakentunut kuin itsestään, tavara kerrallaan valikoitunut tähän kotiin. Asioita joista pidän yksittäisinä tavaroina, en pelkästään osana kokonaisuutta.

En halua edes ajatella kuinka monta tämän tyylistä kuvaa puhelimeltani löytyy. Mutta voisin kuvitella määrän sijoittuvan jonnekin aivan järkyttävän monen ja helvetisti liian monen välimaastoon. Teen tätä varmasti päivittäin, melkein huomaamattani – sen kummempia ajattelematta. Tai toisinaan, niin kuin tänä aurinkoisena lauantaina: tein sen varsin tietoisesti. Kävelin aamuvarhan yksin pitkin punavuorta ja kuvasin. Ja ajattelin ja kuvasin. Ja kaipasin sitä kahvia.

Olen vannonnut, etten koskaan aio tulla sellaiseksi ihmiseksi, joka unohtaa ystävänsä heti kun alkaa seurustella. Mutta myönnän sen nyt tässä julkisesti: vähän tulin vahingossa sellaiseksi. Useaksi kuukaudeksi. Anteeksi ystävät. Sitä on niin innoissaan kaikesta uudesta, että tekee mieli olla toisen kanssa ihan koko ajan. Ja usein ihan vain kahdestaan. Nyt kuitenkin alan taas muistaa kuinka ihanaa on olla toisen seurassa muiden seurassa. Nähdä toinen nauttimassa niiden samojen itselle tärkeiden ihmisten seurasta. Se tuntuu niin hyvältä, tekee niin onnelliseksi, ettei kovinkaan moni muu asia.

1. Kaverukset <3

2. Olimme Alban kanssa pyörineet sängyssä jo hetken. Pieni ei omien sanojensa mukaan millään meinannut saada unta. Mietiskeli ääneen, että mikähän voisi auttaa, helpottaisiko jos ottaisi viereen lisää unileluja? Pitäisikö käydä vielä pissalla? Tai juoda vettä? Ehkä onkin vain liian kuuma. Riisui yöpukunsa, mutta sekään ei kuulemma auttanut. Mieti vielä hetken erilaisia keinoja unen saamisen helpottamiseksi kunnes keksi ”äiti nyt mä tiedän. Hae keittiöstä sitä isoa teippiä ja laita se mun otsaan. Sitten ihan varmasti tulee uni” Nauratti, tietysti. Mukisematta hain ilmastointiteippiä, leikkasin pienen palan ja tarrasin otsaan kiinni. Meni noin kolmekymmentä sekuntia ja pieni oli unessa.

Ilmainen vinkki kaikille teille nukahtamisvaikeuksien kanssa kamppaileville. Ilmastonteippi vaikuttais olevan ratkaisu asiaan. Ei kestä kiittää.

Tämä päivä menee vielä sängyn pohjalla, mutta näiden sänkyyn kannettujen eväiden voimalla kestän sen ehkä juuri ja juuri. Loppuviikon aion olla ulkona nauttimassa tuosta sinisestä taivaasta, yli kymmmenen kivuneesta elohopeasta ja auringosta koko muun Etelä-Suomen tavoin. Tuntuu niin hyvältä tämä kevät. Kiitos kun tulit. Älä mene mihinkään enää ikinä, jooko.

Mutta.

Nyt haluan tietää mitä sulle kuuluu? Miltä sun viimeiset viikot on näyttänyt? Ootko onnellinen?

Mä oon. Ainakin just nyt.