Kukaan minua instagramissa seuraava ei ole voinut välttyä The Pilates Class- hehkutukselta.
Olen maininnut tuon tilin ja nuo kolme sanaa useammin kuin varmaan mitään muuta yksittäistä asiaa koskaan aiemmin.
Mainitsin muutama postaus taaksepäin, että aloitin jäsenyyteni vuoden vaihteessa, enkä sen jälkeen ole jättänyt väliin kuin korkeintaan viisi harjoitusta.
Saan siis sunnuntai- iltaisin sähköpostiini seuraavan viikon harjoitusohjelman. Eli linkit videoihin, jotka on suunniteltu seuraava viikkoa varten. Harjoituskertoja on yhdelle viikolle suunniteltu yleensä 4-6 ja niiden kestot vaihtelevat 20 minuutista 45 minuuttiin.
Toisinaan teen vain sen, mikä viikon ohjelmassa on mainittu – usein kuitenkin vähän enemmän.
Aloittaessani olin surkeassa kunnossa. En ole liikkunut säännöllisesti sitten lapseni syntymän, eli melkein seitsemään vuoteen.
Keskivartalon lihaksisto oli olematon. Ryhti oli painunut kasaan, väsyin ja hengästyin pienestäkin puuhastelusta. Nukuin kehnohkosti, enkä välittänyt siitä mitä suuhuni laitoin ja milloin.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin uuden harrastuksen aloittaessani sen, etten pysty heti ensimmäisellä kerralla samaan mihin olen joskus pystynyt. En yrittänyt väkisin puskea harjoituksia läpi, vaan annoin itselleni luvan tehdä sen verran kun jaksoin, sellaisessa tahdissa joka sopi minulle. Sallin itselleni sen, että 15 minuutin harjoituksen tekemiseen meni minulta alkuun noin 45 minuuttia, sillä kaipasin runsaasti taukoja ja lepoa liikkeiden väliin. Olin armollisempi, mutta päättäväisempi kuin aiemmin. Olin päättänyt ja luvannut itselleni sitoutua harjoittelemaan. Halusin yksinkertaisesti tarjota itselleni parempaa oloa, parempia elämäntapoja.
Juuri niin olen tehnyt. Hyvä ruokkii lisää hyvää. Pienien hyvien tekojen kautta elämään on valunut lisää hyvää. Syön paremmin, kun liikun. Nukun paremmin, kun liikun. Jaksan paremmin, kun liikun. Voin yksinkertaisesti paremmin kun nuo edellä mainitut asiat ovat kohdillaan.

Aiemmin aloittaessani olen aina alkanut tehdä asioita liian kovaa. Olen väkisin juossut sen 7km lenkin, koska joskus olen sellaisia juossut niin vähempään ei sitten tyydytä. Puskin väkisin läpi 40 minuutin HIIT-treenejä, koska olenhan minä nyt ennenkin näitä tehnyt. Usein urheilun jälkeen olin väsynyt koko  loppupäivän. Hyvin todennäköisesti tulin myös kipeäksi muutama päivä treenin jälkeen. En kuitenkaan koskaan oivltanut sen johtuvan kuntooni nähden aivan liian haastavista harjoituksista. Kehoni ei yksinkertaisesti pystynyt toleroimaan sellaista rääkkiä.

Pilateksessa ihanaa on se, että kehitys tapahtuu jotenkin varkain. Tekeminen tuntuu useimmiten niin mukavalta (hirveältä ja haastavalta, ja juuri siksi mukavalta) etten ajattele sitä, kuinka hyvältä minusta tuntuu jälkeenpäin, vaan keskityn siihen kuinka hyvältä tuntuu tehdessä. Pilateksessa keskiössä on, ainakin minulle, yhteys kehon ja mielen välillä. Pelkästään se, kuinka hengittämällä tietyllä tavalla voi saada lisää energiaa, voimaa ja liikkuvuutta – on uskomatonta.
Päivän harjoitus on minulle aina myös levähdyspaikka ajatuksistani. Tehdessä en ehdi ajattelemaan muuta kuin sitä, miten saisin tuntuman työtä tekevään lihakseen kaikkein parhaiten, kuinka hengitän. Ajattelen kerrankin vain kehoani, en ollenkaan sitä millaisia reittejä ajatukseni laukkaavat.

Pidän pilateksessa myös sen kokonaisvaltaisuudesta – vaikka videon nimessä lukisi ”20 min pakaratreeni” tunnen harjoituksen vaikutukset seuraavana päivänä koko kehossani.
Harjoitus harjoitukselta jaksan enemmän, liikkeet tuntuvat teknisesti helpommalta, ranteet eivät väsy toistuvasta käsien varassa olemisesta samalla tavalla kuin aloittaessa. Hypyt ovat kasvaneet korkeutta ja kyykyt muuttuneet syvemmiksi. Siinä missä en aiemmin jaksanut tehdä ainoatakaan kokonaista punnerusta, menee nyt useampi.

Keho tuntuu vahvemmalta, notkeammalta ja ryhdikkäämmältä. Joku kysyi, että näyttääkö se erilaiselta – en tiedä, eikä sillä ole oikeastaan merkitystä (vaikka toisin voisi kuvitella sillä jaan lähinnä kuvia siitä kehosta heh), sillä minusta tuntuu niin kovin erilaiselta. Tunnen itseni pystyvämmäksi,  ja se tunne ulottuu myös treeninen ulkopuolelle. Oikeastaan se yltää aivan jokaiselle elämän osa-alueelle. Pitkään olin kuvitellut, että minusta nyt vain puuttuu joku sellainen osa, joka saa ihmisen sitoutumaan urheiluun, että minä en yksinkertaisesti siihen pysty ja sillä hyvä. On tehnyt hyvää tajuta kuinka paljon muutenkin uskottelen itselleni asioita itsestäni, mitkä eivät ole totta alkuunkaan. Kuinka kovasti yritän tunkea itseäni laatikkoon, joka on pienempi kuin todellisuudessa tarvitsisin.

Vaikka nykyään odotan päivän harjoitusta, niin tietysti on myös niitä päiviä jolloin ei huvittaisi. Väsyttää, tympii tai on muuten vain vetämätön olo. Sen sijaan, että antaisin itseni vain makoilla sohvalla tekemättä mitään, huijaan itseni matolle sillä, että ihan vain sellainen 5 minuutin energy boost- treeni riittää. Sen jälkeen yleensä tiedän olenko oikeasti väsynyt, vai kaipaako keho todellisuudessa nimenomaan liikettä. Usein olo on tuon viiden minuutin jälkeen energinen ja innokas – veri kiertää kohisten (kirjoitin ensin, että veri virtaa ja luin virkkeen valehtelematta kymmenen kertaa, ennen kuin tajusin miksi se kuulosti jotenkin väärältä), posket punoittavat ja hiki pyrkii pintaan. Usein tekee mieli liikuttaa kehoaan enemmän. Aina silloin, kun ei – annan itseni vain levätä, sillä tiedän tarvitsevani sitäkin.

Pidän tässä kaikessa myös siitä, että olen tullut tietoisemmaksi olemisestani myös maton ulkopuolella. Korjaan ryhtiä lähes huomaamatta lukuisia kertoja päivässä, yritän aktivoida syviä vatsalihaksia ja lantionpohjalihaksia työpöydän ääressä istuessani. Venyttelen monta kertaa päivässä (aiemmin en venytellyt koskaan, ja sen aivan todella huomaa), pyörittelen hartioita, käsivarsia, ranteita ja mietin kuinka kannattelen itseäni seisoessani ja kävellessäni. Mieli ja keho on paremmassa yhteydessä toisiinsa, kuin ehkä koskaan aiemmin.

On ollut ihanaa saada viestejä tyypeiltä, jotka ovat löytäneet mun hehkutuksien kautta The Pilates Class: in pariin. On ollut mukavaa jakaa fiiliksiä (välillä myös niitä punaisia ja hikisiä kuvia) tuntien jälkeen muiden kanssa.
Jos tuntuu, että kokeilu kiinnostaisi niin muistaakseni heiltä saa ilmaisen 7 päivän kokeilujakson. Otin itse suoraan sen vuoden jäsenyyden, ja ehkä juuri siksi että maksoin tästä – sitoudun heti alkuun harjoituksiin sillä mentaliteetilla että koko rahan edestä sit kans. On kuitenkin selvää, että meidän jokaisen kehot toimivat eri tavalla, ja se mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi toiselle – joten on ehkä vain viisasta kokeilla sitä sopivuutta ensin.

Tekipä hyvä rikkoa pitkä hiljaisuus täällä. Nyt tuntuu taas siltä, että tekee mieli kirjoittaa – ei ollenkaan siltä että pitäisi.
Sain eilisen postauksen jälkeen muutaman yksityisviestin, jossa toivottiin että kertoisin mitä kuuluu, kuinka voin.
Vaikka päivitän instagramin stooria suhteellisen usein, liki päivittäin, siellä harvemmin tulee samaan tapaan kerrottua niitä rehellisiä kuulumisia. Siellä niin konkreettisesti näkee sen, ketkä kaikki ovat juttuni nähneet, että kynnys henkilökohtaisempiin julkaisuihin on siellä suurempi kuin täällä.
Kuvittelen, että tätä blogia lukee noin kaksikymmentä ihmistä (joka voi olla tosin ihan ylimitoitettu ajatus tällaisen kolmen kuukauden tauon jälkeen) ja kaikki sellaisia, joita minun kuulumiseni aidosti kiinnostavat (harhaa todennäköisesti sekin), mutta pidän mielelläni kiinni tästä ajatuksesta, sillä se tekee kirjoittamisesta niin paljon yksinkertaisempaa.

Mutta lyhyesti:
kuuluu todella hyvää. Siis sellaisella syvällä tavalla hyvää, että asiat ovat mukavassa tasapainossa. On mukavaa herätä aamuisin, päivät tuntuvat riittävän pitkiltä, jaksan nähdä ja ilahtua pienistä, arkisista asioista. Nukun hyvin ja riittävästi. Jaksan miettiä mitä syön, liikkuminen tuntuu mieluisalta ja on juurtunut osaksi rutiineja.
Arki lapsen kanssa tuntuu mielekkäältä. Olen ajatellut näin varmaan jokaisesta lapsen iästä, mutta ajattelen nytkin: Alba on mainiossa iässä. Voidaan tehdä yhdessä jo oikeastaan mitä tahansa. Lapsen oivaltava huumorintaju ilahduttaa (ja vähän täyttää myös rinnan ylpeydellä) jatkuvasti, ja tuntuu uskomattoman ihanalta saada nauraa lapsensa kanssa sitä sellaista vatsanpohjasta asti kumpuavaa naurua. Ja naurua, sitä on meillä vuosi vuodelta ollut enemmän.
Alba on ihanan suora tunteissaan ja ajatuksissaan, ja kertoo meille vanhemmilleen aivan kaiken. Tuntuu huojentavalta, ettei tarvi koskaan miettiä, että onkohan jossain tapahtunut jotain ikävää, joka vaikuttaa lapseen – sillä hän kyllä kertoo aivan pienimmätkin epäreiluudet, sanaharkat ja sivuun jättämiset kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella.

Kaikesta hyvästä huolimatta olen tuntenut itseni viime aikoina usein vähän yksinäiseksi.
Tiedän sen johtuvan n.100% tästä eriskummallisesta maailman tilasta. En ole nähnyt ystäviäni yli kuukauteen. Se on todella pitkä.  Jopa kaltaiselleni yksin olosta nauttivalle ihmiselle. Erityisesti nyt kun kotona ei ole enää toista aikuista, jonka kanssa jakaa ne arkiset kuulumiset, ajatukset, tunteet ja toiveet.
Sitä kaipaan ihan erityisesti – arkista jakamista. Tavallisia, tyhjänpäiväisiä keskusteluita, jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään, sellaisia jotka vain polveilevat ilman sen kummempaa suuntaa.
Puhun kyllä ystävieni kanssa päivittäin niin ääni- kuin perinteisillä viesteilläkin, mutta ei se tietenkään ole ollenkaan sama asia, kuin kasvotusten käydyt keskustelut. Kaipaan ystäviä, huolettomuutta ja platonista läheisyyttä niin paljon että tekee melkein kipeää.

On tietysti päiviä, jopa kokonaisia viikkoja (kaikki ne jotka jaan lapsen kanssa) jolloin en tunne yksinäisyyttä ollenkaan. Elämä tuntuu täydeltä ja kokonaiselta. Lapsen elämä on pysynyt suhteellisen normaalina pandemiasta huolimatta, mistä olen harvinaisen kiitollinen. Eskari pyörii normaalin tapaan, lapsi tapaa ystäviään myös vapaa-ajalla, käymme edelleen puistoissa leikkimässä jne. Elämä tuntuu niillä viikoilla lähes normaalilta.
Kunnes tulevat ne viisi päivää, jotka lapsi viettää isällään – eikä mikään tunnu normaalilta.
Aiemmin nautin valtavasti myös niistä päivistä, jotka olen yksin. Näin ystäviäni, söin ulkona, tein pitkiä kävelylenkkejä ja nautin siitä ettei kukaan tarvinut minua mihinkään, kun taas kaikki se mitä minä kulloinkin tarvitsin oli saatavillani.
Nyt nuo viisi päivää ovat usein vähän yksinäisiä, tasapaksuja pötköjä. Teen töitä, liikun, syön, luen kirjoja, yritän parhaani mukaan nauttia – mutta oikein missään ei ole mitään mieltä, sillä kohtaamiset puuttuvat. Se kaikki mikä normaalisti tuo voimaa, lohtua ja iloa (ihmiset siis) loistaa poissaolollaan.  Oikeita kohtaamisia ja jakamista on ihan hitonmoinen ikävä!

 

Nyt kuitenkin nautin näistä päivistä, kun ei ole yksinäistä. Kun oikeastaan toivon, että saisipa hetken ihan rauhassa lukea sohvannurkassa kirjaa (juuri nyt luen Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta, joka on ihana), eikä kukaan keskeyttäisi.

Yhteenvetona, ja kaiken tämän eriskummallisen huomioonottaen sanoisin, että voin yllättävän hyvin. Olen oikein omaksi yllätykseksekin pääasiassa todella tyytyväinen siihen, miltä elämä tuntuu ja näyttää nyt. Tiedän, että voisi olla niin paljon huonomminkin. Kesää, ja rajoituksista vapaampaa elämää, odotan kuitenkin  alati lisääntyvällä innolla.

On ihmisen ikävä.

Edellisestä postauksesta on pitkä aika. Olin kirjoittaa, että häpeällisen pitkä, mutta en oikeasti tunne häpeää, joten sanon vain että pitkä. Olen kyllä avannut tämän kirjoituskentän melkein joka päivä, mutta jostain syystä kirjoittaminen on tuntunut hirveäm hankalalta. On tuntunut, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Että kaikki tekevät ja sanovat asiat minua paremmin, joten turhaan edes yritän. Itsekritiikki on jyllännyt mielessäni täysin holtittomasti, varmaan koskaan aiemmin en ole tuntenut näin valtavaa epävarmuutta omasta osaamisesta ja tekemisestä.
Tänään päätin, että nyt saa riittää. Että ei oikeastaan ole väliä sillä kuinka hyvin asiat tekee, kunhan tekee. Sitä paitsi tehdessä karttuu myös osaaminen. Epäröidessään ja tekemättä jättäessään harvoin kartuttaa mitään hyvää. Minä ainakaan.

Epävarmuus ei onneksi ole ulottanut lonkeroitaan työn ulkopuolella. Muuten elämässä on ollut hyvä ja varma olo, niin itsestäni ihmisenä kuin omasta elämästäkin. Tuntuu hyvältä olla juuri tässä ja juuri tällaisena (epävarmuudesta osaamisen suhteen voisin luopua nyt ja tässä!) mutta myös tulevaisuus kutkuttaa. Ajattelen, että kaikkea ihanaa on edessä – ja samalla sitä on tässäkin hetkessä paljon.

Ajattelin rikkoa tämän liian pitkäksi venyneen blogihiljaisuuden keräämällä tähän kasaksi kymmenen asiaa, jotka ovat tuntuneet hyvältä tai tehneet hyvää. Jos siellä on enää ketään tämän kolmen kuukauden hiljaiselon jälkeen, niin ilahtuisin ihan älyttömästi jos jakaisitte omia hyviänne kommentiboksiin tai instagramin yksityisviesteihin.
On ollut ikävä niitä ja teitä.

1. Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit)

En ole yleisesti mikään Self Helpin suurin ystävä, mutta jos tartun, niin todennäköisesti sellaiseen, joka käsittelee vanhemman ja lapsen suhdetta.
Tästä kirjasta pidin paljon. Konkreettisten esimerkkien kautta havainnollistettiin sitä, kuinka vanhemman ja lapsen välillä on ennen kaikkea kyse ihmissuhteesta; joustavasta, mukautuvasta, rakkaudellisesta ja arvostavasta kahden ihmisen välisestä suhteesta, jossa esimerkin voima on suurempi kuin sanojen.
Tuntuu, että tämän kirjan myötä olen osannut pysähtyä itseni äärelle niissä tilanteissa, joissa ärtymys meinaa noustaa pintaan – ja huomannut, että usein sen ärtymyksen aiheuttajana ei oikeasti ole lapsi, vaan tilanteen aiheuttama tunne, joka minussa herää ja heijastelee usein todellisuudessa jotain menneisyyden kipuja, kohtamaattomuutta tai omaa vaille jäämistä. Jotta ei toistaisi niitä samoja ”virheitä” joita itse on saanut osakseen, on oltava hereillä itsensä ja reaktioidensa kanssa.
Tuntuu, että tämän kirjan kautta olen osannut pysähtyä paremmin lapsen tunteiden luo – kuulla ja nähdä sen, vaikka en aina ymmärtäisikaan syitä hänen tunteensa takana, ymmärrän kuitenkin tunnetta.

Kirjan ”opit” ovat lisänneet ymmärrystä, armollisuutta ja hyvää tuulta – meissä molemmissa.

2.  Whamisan Cactus seerumi

Sain tämän seerumin testiin muutama viikko sitten, ja voi tietysti olla että kuvittelen mutta iho tuntuu huomattavasti aiempaa kimmoisammalta. Myös ihon sävy on tasoittunut.
Seerumissa on ihanan vesimäinen koostumus ja kerrostan sitä kasvoille usein kaksikin kerrosta, sillä se imeytyy hetkessä eikä jätä kasvoille ollenkaan sellaista tahmaista tunnetta.
Nimensä mukaisesti seerumi sisältää siis lähinnä viikunakaktusuutetta (n.99,5%) joka puolestaan pitää sisällään useita ravitsevia kasviyhdisteitä (14 eri vitamiinia ja 12 eri mineraalia, joilla kaikilla on ainutlaatuisia ihoa hoitavia vaikutuksia).
Voi olla, että kasvojeni iho kaipasi kipeästi kosteutta, jota tämä seerumi tarjosi ja siksi vaikutukset näkyivät ihossa näinkin nopeasti. Yleensä haluan käyttää tuotetta säännöllisesti vähintään kuukauden ennen annan sen toimivuudesta/toimimattomuudesta mielipiteeni.

3. The pilates Class

Tämän löytäminen elämääni on ollut toistaiseksi paras asia tässä vuodessa 2021 (paino vahvasti sanalla toistaiseksi, sillä vaikka ihan todella rakastankin liki päivittäisiä pilates-hetkiäni , niin toivon koko sydämestäni että tätä parempia asioita on luvassa vielä tälle vuodelle).
Olen treenannut pilatesta aina toisinaan jo muutaman vuoden. Kävin Bay Helsingin reformer- tunneilla aina kun raaskin. Viime keväänä tein paljon heidän online-tuntejaan, mutta jossain vaiheessa se kuitenkin taas jäi. Ihan kuten kaikkien muidenkin harrastusten kanssa on käynyt. Aloitan, innostun ja hyvin pian sen jälkeen niin innostus kuin harrastuskin loppuu.
En muista miten löysin The Pilates Classin, mutta kun löysin – halusin kokeilla heti. Ostin heti koko vuoden jäsenyyden, sillä ajattelin sen olevan parasta mitä voin itselleni juuri nyt antaa.
Tuosta on nyt reilu kolme kuukautta. Olen edelleen sitä mieltä, että se todella oli parasta mitä pystyin itselleni tuolloin antamaan.
Aloittamisen jälkeen olen jättänyt treenit väliin yhden käden sormilla laskettavan määrän.
Tämä kaikki on todella poikkeuksellista meikäläisen historian huomioon ottaen.
Nyt tätäkin kirjoittaessani odotan vain sitä, että saan tämän tekstin valmistumisen jälkeen rullata maton auki olohuoneen lattialle ja tehdä päivän harjoitukset. Ensin työ, sitten huvi. Urheilu on minulle nykyään tuo huvi ja se tuntuu ihanalta.

4. Electrolux Explore 7 -Kahvinkeitin 

En ole omistanut tavallista kahvinkeitintä neljään vuoteen, vaan olen keitellyt kahvia aeropressolla ja tavallisella pressopannulla. Molemmat sellaisia, joiden vetoisuus on noin 2,5 dl eli olen voinut keittää aina kupin kahvia kerrallaan. Suurimman osan ajasta tämä on ollut ihan ok, sillä kahvia on saanut viime aikoina keittää lähinnä itselleen. Mutta ärsyttävää tietysti aina silloin kun kahvinjuojia on ollut useampia samaan aikaan. Kahvin keittäminen aeropressolla on melko työlästä ja vaatii ihmistä tekemisen jokaiseen vaiheeseen.
Nyt on tuntunut valtavalta luksukselta että kahvi keittyy ihan itsekseen. Ei tarvitse kuin taiteilla suodatinpussi paikalleen, mitata purut ja täyttää vesisäiliö, ja rehellisyyden nimissä senkin tekee useimmiten lapsi joka rakastaa jokaista työvaihetta.

*kahvinkeitin saatu

5. Pauligin Paris- kahvi

Kahvinkeittimestä päästäänkin luontevasti toiseen kahviaiheeseen, eli niihin puruihin. Tiedätte varmaan ne Pauligin kaupunkikahvit? On New Yorkia, Sydney, Havannaa jne. Käytin pitkään tuota ensimmäistä, mutta viime viikolla ostin ensimmäistä kertaa Paris- kahvia ja siis ah! Niin tuoksu kuin makukin on tässä huomattavasti ”tummempi” kuin monissa saman merin muissa kaupunkikahveissa, ja tätä juodessani olen heti jossain pariisilaisella terassilla siemailemassa mustaa kahviani auringon lämmittäessä kasvoja.

6. Instagram

Olin loppuvuodesta, ja vähän alkuvuodestakin todella ahdistunut somesta. Teki mieli poistaa tilit kaikkialta. Kadota siitä maailmasta, ja kadottaa se maailma. Tuntui, ettei minulla ole sinne mitään annettavaa, eikä somella minulle.
Koin aina instagramin selailun jälkeen merkillistä tunnetta siitä, että elämästäni puuttuu jotain perustavanlaatuista, vaikka ennen selailua minulla ei olisi ollut ollenkaan sellainen tunne.
Olen oikeasti tosi tyytyväinen elämääni, minun ja Alban yhteiseen elämään. En haikaile muutoksista, enkä odota mitään mystisiä ”parempia aikoja”, kaikki on paremmin kuin hyvin nyt. Osaan nauttia pienistä asioista, uskallan haaveilla ja uskoa niiden toteutumiseen, luotan omiin kykyihini jatkuvasti paremmin ja olen enemmän turvassa itseni kanssa kuin vielä koskaan aiemmin.
Ja silti, aina jostain tuli se epämääräinen tunne siitä, ettei elämä kahdestaan lapsen kanssa voi olla riittävän hyvää. Ei ainakaan suhteellisen pienessä vuokra-asunnossa. Pitäisi olla enemmän lapsia, isompi (tietysti oma) asunto ja tietysti se puoliso. Vaikka en minä sellaisesta oikeasti haaveile. Instagram vain jostain syistä sai minut ajattelemaan niin, että se sellainen on jotenkin oikeampaa elämää, kuin tämä mitä minä nyt elän.

MUTTA

Kaikki muuttui, kun aloin kiinnittää tarkemmin huomiota siihen, millainen olo minulle tulee ihmisistä joita seuraan. Karsin seurattavien listalta satoja ihmisiä, ja mykistin surutta valta-osan niistäkin, joita halusin vielä seurata. Nykyään seuraan aktiivisesti vain ystäviä, perhettä, muutama kollegaa, meemejä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Ja kas, heti onkin ihan toisenlainen olo. Niin somesta, kuin oman elämän riittävyydestäkin.
Lisäksi mulla on somea selatessani sellainen olo, että olen täällä oppimassa uutta, haastamassa ajatuksiani, keskustelemassa. Tuntuu jatkuvasti siltä, että saan somesta jotain. Koen myös pitkästä aikaa, että minullakin on jotain annettavaa.

7. Imuri

Viime keväänä onnistuin jotenkin katkaisemaan imuristamme varren. En kuitenkaan raaskinut heivata muuten hyvää ja toimivaa imuria roskiin ja hankkia uutta, vaan teippasin imurin kasaan ja jatkoin tekemistä entiseen malliin. Ennen joulu varsi katkesi kuitenkin vielä toisestakin kohdasta (tässä on ehkä tarpeen miettiä, että kuinka väkivaltainen on imurointitekniikkani..) eikä teippaaminenkaan enää pelastanut sitä. En kuitenkaan vielä tällöinkään vaihtanut imuria uuteen, vaan jatkoin imurointia sillä pienellä osalla, joka on tarkoitettu ehkä huonekaluja varten. Voin kertoa, että imurointi oli sekä aivan hiton viheliäistä että aikaa vievää puuhaa sillä tavoin. 
 Meni kuitenkin melkein kaksi kuukautta ennen kuin luovitin ja hankin meille uuden imurin, sellaisen jossa on metallinen varsi, joka ei katkea vaikka kuinka väkivaltaisesti imuroisi. Ettekä voi edes uskoa, kuinka paljon nautin imuroimisesta nykyään. Teen sitä ihan jatkuvasti ihan puhtaasti nautinnollisista syistä.
Tajusin taas ettei ole ollenkaan yhdentekevää millasia ovat ne tavarat ja tarvikkeet joita käytämme liki päivittäin. Vaikuttavat nimittäin oleellisesti hyvinvointiimme.

8. Nopsajalka – Burnout

En tiedä onko tämä biisi uusi vai vanha vai tosi vanha, mutta se on hyvä!
Kuuntelin tätä eilen repeatilla noin kymmenen kertaa ja tanssin koko sen ajan.
Tiedättekö niitä sellaisia kappaleita, jotka kuulessaan alkaa heti hymyillä – erityisesti sisältäpäin. Alkaa tehdä mieli ystävien seuraan, tanssimaan, rakastumaan jne. No, tämä on juuri sellainen kappale.

9. Alban pienet yllätykset ympäri kotia

Alballa on tapana ripotella kotiin pieniä asioita, joiden ajattelee ilahduttavan ja helpottavan ikävää silloin, kun hän on toisessa kodissaan. Ne pienet asiat ovat kaikkea kirjeistä maalauksiin ja tyynyn alle piilotetuista mandariineista erilaisiin leluista kasattuihin muodostelmiin. Aivan poikkeuksetta ne toimivat ilahduttavasti, mutta kasvattavat  valitettavasti ikävää eksponentiaalisesti.

10. Ruuduton viikko

Liittyy, ehkä löyhästi tuohon ensimmäisen kohdan kirjaan, ja sen synnyttämiin oivalluksiin siitä kuinka kohtaisin  lapseni paremmin. Itselleni ehdottomasti eniten hallaa arjessa aiheuttaa puhelimella roikkuminen. Huomaan ärsyyntyväni noin kymmenen kertaa nopeammin ja todennäköisemmin silloin, jos selaan puhelintani samalla kun ”olen” lapseni kanssa. Tuo olen heittomerkeissä siksi, että en tuolloin todellisuudessa ole lapseni kanssa, vaan ajatuksineni ihan jossain muualla, jolloin kaikki lapsen kysymykset ja tarpeet tuntuvat häiriöltä, mikä on siis ihan vinksahtanutta.
Olemmekin nyt sopineet, että päiväkodin jälkeen meidän kotimme on ruuduton paikka. Alballe tuo käytäntö on ollut olemassa jo pidempään, mutta itse en ole kyennyt sitä noudattamaan. Nyt sääntö koskee meitä molempia. Minä laitan puhelimeni hyllylle, kun lähden hakemaan lasta eskarista ja se pysyy siellä siihen asti kunnes lapsi on nukahtanut yöunilleen.
Ruuduttomuuden vaikutukset ovat, yhtään liiottelematta, olleet massiiviset. Olen huomattavasti paremmin läsnä, jaksan uppoutua jopa leikkeihin lapsen kanssa, sillä en ajattele että minulla olisi ”parempaakin tekemistä” joka siis valitettavan usein on tarkoittanut epämääräistä puhelimen pläräämistä. Myös ulkoilun ja naurun määrä on kasvanut huomattavasti.
Jatketaan tällä hyväksi havaitulla linjalla siis jatkossakin.

 

Olin juuri kymmenen päivää ilman instagramia, ja tiedän varsin hyvin tekeväni siitä aivan kohtuuttoman suuren numeron. Mutta kun en oikeen osaa olla tekemättä.
Olen maininnut paastosta aivan jokaiselle kenen kanssa siihen on tarjoutunut mahdollisuus.
En siksi, että olisin tuntenut itseni erityiseksi koska pystyn siihen (kaikkihan me pystymme) vaan siksi, kuinka hitsin hyvältä on tuntunut olla ilman.

Moni joille olen tauosta kertonut, erityisesti jos olen maininnut että päiviin on tullut tuntuvasti lisää tunteja, on kysynyt että mihin olet nuo ”uudet” tunnit käyttänyt. Olen ensin luetellut kuinka olen alkanut lukea enemmän, leiponut pitkän tauon jälkeen, siivonnut kotona aivan kaiken mahdollisen ja lopuksi maininnut että sit mä oon kans ihan vaan ollut. Todellisuudessa tuo viimeiseksi mainittu on ollu kaikken kallein ja paras osuus tässä koko hommassa. Ensimmäistä kertaa aikoihin olen iltaisin lapsen nukahdettua vain ollut. En ole täyttänyt tyhjää tilaa sarjoilla, kirjoilla, siivoamisella tai whatsAppissa roikkumisella.  Olen istunut sohvalla tai makoillut olohuoneen lattialla yksin, hiljaa, vain ajatukset seuranani.
Uskotte varmaan kun sanon, että se oli alkuun ihan naurettavan hankalaa.

Sitä on niin helppo hukuttaa ajatuksensa sarjoihin, leffoihin ja päämäärättömään scrollailuun. Keskittyä tarinoihin, jotka eivät ole omia. Mutta se sellainen ei palvele pidemmän päälle meistä ketään.
Tyhjä tila ja mahdollisuus pysähtyä itsensä äärelle nosti pintaan hankalia tunteita, sellaisia jota olen vähän tiedostamattani juossut karkuun: vihaa, katkeruutta, aavistuksen suruakin. Vanhoja, kipeitä muistoja joita en ole koskaan uskaltanut oikein edes katsoa kohti – niiden käsittelemisestä nyt puhumattakaan.
Hankalista tunteista huolimatta todellinen pysähtyminen on tehnyt hyvää ja tullut tarpeeseen. Ja tiedänhän minä, että tällainen kymmnenen päivän ”pysähtyminen” ei tietysti ratkaise mitään, ei vie asioita eteenpäin, mutta oivalluksen se tarjosi ja sen kaiken kerroksiksi kasaantuneen vihan saa valjastettua positiiviseksi, eteenpäin työntäväksi voimaksi.

Mikäli some ei olisi osa työtäni, ja jos en pitäisi siitä niin paljon, olisin luultavasti jatkanut elämää ilman instagramia vielä ainakin loppuvuoden. Huomasin jo näin lyhyessä ajassa, kuinka paljon elämään vapautui tuntien lisäksi yleistä hyvää. Pinna muuttui pidemmäksi, lapsen 64754625 kertaa päivässä kajahteleva ”äitiiiii!” ei ärsyttänyt ollenkaan, sillä en enää ollut ajatuksien kanssa jossain muualla, josta minut huudettiin takaisin tähän maailmaan. Olin vain. Saatavilla ja läsnä ihan toisella tavalla kuin aiemmin.
Olen kyllä aiemminkin pyrkinyt pitämään puhelimen hyllyllä silloin kun olemme Alban kanssa kahdestaan kotona (eli lähinnä arki-iltaisin), mutta jos on sitä ennen päivän selaillut instagramia vartin välein, on keskittymiskyky olematon ja ärsyyntymiskynnys matala.

Huomasin myös, että sellaiset epämääräisen ahdistuneet tunteet loistivat poissaolollaan. Joskus stooreja selatessa saatan nähdä porukan (hyvänpäivän)tuttuja tekemässä jotain kivaa, ja huomaan ajattelevani hitsi, oispa ollu kiva ku mutkin ois pyydetty, tai että tuolla mäkin oisin mielelläni. Todellisuudessa en olisi itse koskaan pyytänyt näitä ihmisiä yhtään mihinkään, enkä minä varmasti ollut käynyt heidän mielessäkään kun olivat miettineet kenet pyytävät mukaan.

Some väristää, värittää ja laajentaa meidän käsitystämme siitä ketkä kuuluvat sosiaaliseen piiriimme. Instagramin stooreja selatessa tulee usein valheellisesti olo, että ympärillä on ihan hirveästi ihmisiä ja mahdollisuuksia, että koko ajan tapahtuu jotain hauska jossa minäkin potentiaalisesti voisin olla mukana.
Ilman instagramia tajusin, että minulla on suunnilleen kuusi ystävää joiden tekemisissä ja menemisissä haluan oikeasti olla mukana, ja yleensä olenkin. Perheen ja muutaman kollegan lisäksi on noin kuusi ihmistä, joiden tekemiset ja kuulumiset ihan aidosti kiinnostavat.

Nyt kun latasin instagramin takaisin kävin melko rajulla kädellä läpi sitä kenen stooreja haluan jatkossa seurata. Ei minun tarvitse tietää kaikkien seuraamani 420 ihmisen liikkeitä jatkuvasti. Riittää, että voin tarkistaa ne silloin kun se tuntuu tarpeelliselta. Mutta olen huomannut, että jos ne tarjoillaan minulle – addiktina otan kyllä tarjouksen vastaan ja naputan stooreja eteenpäin peukalo punaisena niin pitkään kunnes tarjoilut loppuvat. Ja kuten hyvin tiedätte, eiväthän ne koskaan lopu. Aina ja jatkuvasti tulee jotain uutta, uusi stoori, uusi päivitys, uusi linkki, uusi jotain.

Joku kommentoi, että ”ethän se edes oo kauheen aktiivinen instagramissa” kun kerroin tarvitsevani taukoa. Voi pojat – tietäisittepä vaan kuinka aktiivinen olen. Tai siis, onneksi ette tiedä.
Se, että en päivitä stooriani jatkuvasti, tai lisää uusia kuvia välttämättä edes joka viikko ei valitettavasti kerro aktiivisuudestani muuta kuin sen kuinka aktiivisesti tuotan sisältöä, ei ollenkaan sitä kuinka aktiivisesti sitä kulutan.
Ja se kuinka paljon kulutun on: aika helkkarin aktiivisesti.

Olen järjestänyt työelämäni niin, että minulla on tällä hetkellä todella paljon vapaa-aikaa. Raha ei ole koskaan erityisemmin motivoinut minua. Olen halunnut tehdä töitä, jotka tuntuvat mieluisilta – sopivasti haastavilta – mutta eivät vie koko elämääni. On niin paljon asioita, joihin laitan mieluummin aikaani, että olen valinnut elää niin että tienaan sen verran että me pärjäämme mukavasti. Rahaa ei ole laitettavaksi säästöön suuria summia, mutta en ole ihan varma miksi edes haluaisin säästää suuria summia. Elämä on tässä ja nyt, ja haluan elää sitä tässä ja nyt. En ole koskaan osannut säästää pahan päivän varalle , sillä haluan ajatella ettei sellaista todennäköisesti koskaan tule. Voi olla, että olen pahasti väärässä – mutta katsotaan se erhe sitten jos niin tapahtuu.

Lapsen takia pidän tietysti huolen siitä, että tilillä on aina tietty summa rahaa, säästössä tietty summa ja joka kuukausi rahaa menee myls lapsen omalle tilille, jonka tämä saa käyttöönsä sitten kun on täysi-ikäinen.
Pääasiassa elän kuitenkin niin, että kaikki mikä tulee, myös menee. Tähän asti olen pitänyt tästä tavasta elää.
Mutta, koska päivissäni on paljon sitä tyhjää tilaa  – on se otollinen alusta riippuuvuuden kehittymiselle. En mene joka päivä kahdeksaksi tunniksi töihin jonnekin, ja pidä puhelimeen luontevasti taukoa silloin. Teen 12h tuntia viikossa töitä ulkopuoliselle taholle, mutta muuten kaikki muut tunnit minulla on periaatteessa mahdollisuus roikkua puhelimellani.
Hävettävän usein teenkin juuri niin.

Sen jälkeen, kun poistin instagramin puhelimestani ruutuaikani pieneni 56%. Se on todella paljon, sillä minun tapauksessani noilla prosenteilla puhutaan useista tunneista. Tein kuitenkin näiden päivien aikana edelleen paljon töitä puhelimellani, lähetin takuulla n.50% enemmän viestejä, ääniviestejä ja videoita kuin normaalisti ja silti vietin puhelimellani huomattavasti vähemmän aikaa.
Noiden päivien aikana sellainen täysin tarpeeton puhelimen selailu jäi kokonaan pois. Tartuin puhelimeen vain silloin, kun olin oikeasti aikeissa tehdä jotain: lähettää viestin tai sähköpostin, kirjoittaa muistipanon, ottaa kuvan, soittaa tai vastata puheluun. Muuten puhelin pysyi koskemattona hyllyn päällä.
Oli päiviä jolloin ruutuaika oli illalla nukkumaan mennessä vain 30minuuttia, ja tajusin kuinka vähän oikeasti tarvitsen puhelintani.

Tänään instagramin takaisin ladattuani havaitsin taas sen, minkä tiesin jo entuudestaan: en hallitse konseptia nimeltä kohtuukäyttö. Heti kun sovellukseen on taas esteetön pääsy, sormi hakeutuu applikaatiolle totutusti noin vartin välein. Jatkuvasti tekee mieli vähän käydä tarkistamassa viestejä, vähän käydä jakamassa tarina, vähän käydä tekemässä sitä ja vähän tätä.
Ajattelinkin jatkossa tehdä niin  (Eeva Kolusta inspiroituneena) että jokaisessa viikossa on  muutama sellainen päivä, jolloin poista sovelluksen puhelimeltani. Nautin tyhjästä tilasta, katkeamattomana juoksevasta ajatusten virrasta (oli helpottavaa huomata, että ihan oikeasti ajattelen asioita. Pitkään oli sellainen olo, että olen täysi typerys joka ei osaa enää edes ajatella. Mutta – se ei ollut onneksi sitä. En vain ollut tarjonnut itselleni mahdollisuutta kuulla ajatuksiani, sillä täytin kaiken tilan päämäärättömällä selailulla), läsnäolosta, herkemmin hersyvästä naurusta ja vapauden tunteesta, jonka riippumattomuus aiheuttaa.

Suosittelen lämmöllä kaikkia kokeilemaan samaa. Lähestyvät joulunpyhät tarjoavat siihen monelle oivan mahdollisuuden. Erityisen lämmöllä suosittelen sitä, ettette edes yritä täyttää sitä vapautuvaa aikaa jollain muulla tekemisellä, vaan ihan oikeasti pysähdytte ja hiljennytte itsenne äärelle. Sieltä hiljaisuudesta voi nousta yllättäviäkin asioita.

ps. yksi tämän kymmenen päivän paaston mukavimmista ”sivuvaikutuksista” oli se, että olen alkanut taas kirjoittaa. Aamusivujen lisäksi myös tänne blogiin.
Näiden päivien aikana olen kirjoittanut tämän lisäksi kolme muutakin postausta, joka on enemmän kuin parin edellisen kuukauden aikana yhteensä.

Aiempiin postauksiin pääset helposti tästä (postaus elämään keskittymisestä), tästä (48 arkista kuvaa ja tarinaa) ja tästä (ajatuksiani parisuhteesta).