Tämä 9 instagramin tykätyintä kuvaa on oikeastaan aika hauska tapa katsoa taaksepäin mennyttä vuotta.
Näiden kuvien joukosta puuttui monta omaa lempihetkeäni (tosin suurin osa ihan niistä kaikkein rakkaimmista muistoista, ja parhaista hetkistä ei ole koskaan edes päätynyt Instagramiin), mutta silti nämä yo. yhdeksän kuvaa ovat mielestäni oiva läpileikkaus kuluneeseen vuoteen, ja niihin asioihin jotka ovat minulle kaikkein kalleimpia.

Tässä vielä pieni tarina jokaisen kuvan takaa:

1. Tämän kuvakarusellin lisäsin Albasta tämän syntymäpäivänä viides syyskuuta. Kuvia oli kuusi, yksi jokaiselta vuodelta. Jos mietin edellistä vuosikymmentä niin tuntuu omituiselta ajatella, että siihen on mahtunut myös neljä kokonaista vuotta ilman lasta. Ja niihinkin vuosiin on mahtunut monta merkittävää asiaa, mutta silti minulle 2010-luku on ollut ihan erityisesti vanhemmaksi kasvamista, ja muutoksiin sopeutumista.  Elämäni merkityksellisimmät, kasvattavimmat, onnellisimmat mutta myös vaikeimmat vuodet ovat olleet nämä kuusi viimeisintä.

Kirjoitin tuon kuvakarusellin oheen näin:

Alba, Albu, Al Bacino, Albachka

0, 1, 2, 3, 4 ja 5.

Herkkä, rohkea, sinnikäs, sosiaalinen ja terävä.

Huumorintajuinen, rauhallinen ja luova. 

Rakastaa syliä, halauksia, suukkoja ja kainaloon nukahtamista mutta hiuksia ei saa missään tapauksessa silittää

Herää aina unesta täydellisen pirteänä ja alkaa heti silmät avattuaan kertoa asioitaan heleällä äänellä niin kuin ei olisi juuri herännyt 10 tunnin yöunilta. 

Kysyy usein liian vaikeita. Sellaisia mihin ei osaa, tai edes uskalla vastata. 

Eikä todellakaan tyydy kuin ehkä 1/3 vastauksistani, vaan kysyy lisää kysymyksiä, haastaa, tahtoo kattavamman selityksen tai paremmat perustelut.

Ymmärtää asioita välillä pelottavankin hyvin. 

Huomaa kaiken. Siis aivan kaiken. Turha edes yrittää piilottaa huonoa tuulta, tai apea mieltää – hän huomaa sen kuitenkin. Jos jokin tavara on hukassa, Alba kyllä tietää mistä sen löytää. Tuntuu, että mikään ei jää Albalta huomaamatta – ei tapahtumat, ihmiset, asiat, tunnetilat eivätkä varsinkaan koirat. Tai se, että olen syönyt salaa suklaata viisi minuuttia aiemmin ” mä haistan sen susta äiti”

Rakastaa kirjoja. Jos täytyy valita minkä tahansa asian ja kirjojen lukemisen väliltä hän valitsee aina aivan varmasti kirjan. 

Kertoo usein kuinka paljon rakastaa. Niin minua, kuin kaikkia muitakin elämänsä ihmisiä.

Puhuu paljon ja avoimesti tunteistaan ja yhtä avoimesti myös näyttää ne, mutta haluaa myös aina sopia pienimmätkin erimielisyydet ja äänenkorotukset. 

Sanoo aina ennen nukahtamistaan ”hyvää yötä mun pikkuinen äiti” ja joka kerta ne sanat saavat palan nousemaan kurkkuun.

Ja äh, taas huomaan, kuinka pieniltä ja riittämättömiltä kaikki sanat tuntuvat sen rinnalla mitä ajattelee, tuntee ja haluaisi niin kovasti saada sanottua. 

Ehkä tälle kaikelle ei ole sanoja. Enkä yritä enempää. 

Kiitos, että saan olla sinun äitisi. 

Onnea koko maailman hienoin Alba. 

Tänään viisivuotias.

Enkä edelleenkään tiedä, mistä löytyisi sellaisia sanoja joilla voisi kuvailla kaikkea sitä miltä äitinä oleminen tuntuu, tai kuinka kiitollinen ja ylpeä olen tuosta pienestä.

 

2. Siitä huolimatta, että olisimme nukahtaneet eri sänkyihin niin herätessä näyttää usein tältä: Rami ja Alba nukkuvat syvässä unessa toistensa lomassa, ja ovat vallanneet 4/5 sängystä, jolloin minulle (heikkounisimmalle) jää pieni kaistale johonkin kulmaan, ja herään katkonaisten unien jälkeen tämän tapaiseen näkyyn. Usein väsymys haihtuu nopeasti kiitollisuuden tieltä.
Mikä ihana etuoikeus saada jakaa sänky kahden ihmisen kanssa, joita rakastaa niin paljon että se pelottaa.

 

3. Tämä kuva on otettu sellaisena päivänä, jolloin olimme edellisten viikkojen aikana käyneet keskusteluja siitä jatkammeko yhdessä. Molempien elämässä oli ennen näkemättömän isoja kriisejä, joiden lisäksi olimme molemmat tuoneet suhteeseen menneisyyden haamuja, epävarmuuksia ja pelkoja. Ja jo niissä olisi ollut aivan tarpeeksi tekemistä, mutta sen kaiken lisäksi (ja ehkä kaikkein tärkeimpänä) olimme uusperhe. Kuvio oli meille jokaiselle uusi, eikä todellakaan vain helppo ja mutkaton sellainen. Olimme miettineet sitä, että onko tämä kaikki yhdessä vähän liikaa. Olisiko helpompaa olla erillään, pudottaa yhteisestä kuormasta jotain. Tämä kuva on otettu sellaisen pitkän kävelyn jälkeen, jonka piti olla vähän kuin hyvästit (vaikka en ole varma ajatteliko kumpikaan meistä oikeasti, että niin tapahtuisi..), mutta josta tulikin uusi, parempi alku.
Ajattelen, että tämä heinäkuinen päivä oli se, jolloin molemmat uskalsivat tulla nähdyiksi juuri sellaisina kuin olemme. Ja se oli portti parempaan. Oikeastaan se on ainoa mahdollinen tie.

 

4. Meillä on ollut suvun kesämökki keski-suomessa vuosikymmeniä, jossa olemme viettäneet lapsuuteni kesistä aina osan. Muutama vuosi sitten vanhemmat ostivat tuon sukumme mökin liepeiltä oman mökin. Ja mikä mökki se onkaan! Olen viettänyt siellä Alban kanssa useampia viikkoja viime- ja edellisenä kesänä, ja ollut niin onnellinen ja hyvilläni siitä että olen voinut tarjota Alballe samanlaisia, ihania kesämuistoja, kuin ne omat onnelliset, huolettomat kesämökkimuistoni.

 

Viime kesänä vanhemmat rakensivat mökille vähän uutta, ja tämä kuva on uuden mökki- ja saunarakennuksen makuuhuoneesta. Suuret lasiset liukuovet avautuvat järvelle auringonnousuun ja en ole varmaan koskaan herännyt näin kauniina avautuvaan maisemaan.

 

5. Olimme Alban kanssa olleet juuri muutaman päivän Naantalissa lomailemassa, vain me kaksi. Ja tiedän sen olleen meille molemmille yksi kesän parhaimmista päivistä. Muistelemme tuota reissua usein vieläkin. Aurinko paistoi matkan jokaisena päivänä. Uimme niin meressä kuin kylpylän altaissakin. Valvoimme tavallista pidempään, ja söimme paljon roskaa. Rakensimme hiekkalinnoja ja kävelimme vanhan kaupungin katuja (okei, Alba ei suostunut kävelemään vaan istui hartioillani ja sulanutta jäätelöä valui niskaani eikä se haitannut yhtään). Tässä olimme juuri palanneet reissusta, ja tulleet palauttamaan lainassa ollutta autoa lapsen mummolaan. Odottelimme siskoani hakemaan meitä, ja istuimme etupihan patiolla. Muistan, että Alba oli poikkeuksellisen hyvällä tuulella, puheli omia juttujaan, intoili tulevista kesäpäivistä ja siitä kuinka oli melkein oppinut uimaan. Muistan, etten kuullut ihan kaikkea sillä tuijotin vain tuota pientä, ja mietin miten minulla oli käynyt tällainen tuuri.

 

6. Olimme ajaneet Ramin ja Annikan kanssa Kuvaamaan Annikalle kamppanjakuvia ehkä Vantaalle, mutta saattoi se olla myös jossain muualla. Luka- koira pyöri heinikossa myös. Sillä välin, kun me kuvasimme Rami poimi meille molemmille isot kimput auringonkukkia. Kuvausten jälkeen kaikkien kengät ja koiran turkki olivat täynnä mustia, pieniä takiaispalloja.

Tässä ehkä itse kuvaa enemmän tykkäyksiä sai se, että ilmoitin pitäväni jatkossa joka kuukausi instagramista viikon mittaisen tauon. Jonka tosin valitettavasti unohdin kahden kuukauden jälkeen.

 

7. Olen nähnyt elämäni aikana paljon erilaisia paikkoja, mutta nämä Poda Islandin valkohiekkaiset rannat vievät ehkä voiton.
En ole koskaan ollut niin kauniilla (ja hiljaisella) rannalla kuin tuo. Valkoinen rantaviiva tuntui jatkuvan loputtomiin, vesi oli niin kirkasta ja turkoosia, että se tuntui melkein vitsiltä. Rantaa reunustivat kauniisti harmaantuneet, kelottuneet puunrungot, ja vihreinä leviävät trooppiset lehtipuut. Jos Thaimaa ei olisi niin pitkän lentomatkan päässä, sanoisin että menen uudestaankin. Nyt kuitenkin tiedän, että en mene. Onneksi on nämä kuvat ja noin 102032 videota.

 

8. Alban keväjuhlapäivä. Olemme aina menneet päiväkodin tapahtumiin yhdessä Alban isän kanssa. Tuonakin päivänä olimme tavanneet ennen juhlan alkamista, jotta ehtisimme viettää hetken yhdessä kaikki kolme. Tiedän noiden hetkien olevan Alballe hirivittävän tärkeitä. Vähän kuin lepopaikka siitä jatkuvasta toisen vanhemman ikävästä. Ja Alban isä on minullekin tietysti tärkeä ihminen yhä edelleen. Olimmehan yhdessä melkein kymmenen vuotta. Koimme yhdessä valtavan isoja, elämää mullistavia asioita ja olemme edelleen liki päivittäin yhteydessä liittyen lapseen.  Haluan ehdottomasti näyttää Alballe sen, että arvostamme ja kunnioitamme toisiamme vanhempina ja haluamme molemmat aina hänen parastaan, ja toimimme aina sen pohjalta.

Roma halusi tapansa mukaan oikaista päiväkodille palatessamme, koska oikoreitin varrella olisi jotain hienoa. Se hieno, oli tämä katto, jonne oli esteetön pääsy. Leikimme Alban kanssa hippaa, ja Roma otti siitä muutaman kuvan (pyynnöstäni tietysti). Ihana iltapäivä.

 

9.  Me kaksi.
Olimme ottaneet viikon alkuun yhteisen vapaapäivän, jonka kulun lapsi sai päättää.
Hänen toiveenaan oli käydä yhdessä kaupungilla katsomassa jouluvaloja ja etsimässä ranteeseen kiinnitettävää pehmolelua, mennä leikkipuistoon niin pitkäksi aikaa kun hän haluaa (aika usein se olen minä, joka alkaa noin tunti saapumisen jälkeen vinkua että lähdetäänkö kotiin), ja lukea ainakin kolme kirjaa. Ihanaa, kun pystyi toteuttamaan jokaisen toiveen.
Tuo ranteeseen kiedottu bambi sai nimekseen Faline, ja se kulkee edelleen päivittäin mukana aivan kaikkialle.

 

Heii Thaimaasta!

Olemme olleet lomalla sunnuntaista saakka, mutta oikeastaan ehkä vasta kolme päivää on tuntunut siltä että on todella lomalla. Ensimmäiset kaksi lomapäivää kärsin aivan kamottavasti migreenistä, joka pakotti makaamaan pilkkopimeässä, kylmässä hotellihuoneessa ja poikkeamaan pöntön äärelle noin puolen tunnin välein. Kun toivuin siitä, olo oli pitkään heikko ja jotenkin puolikuntoinen. Sen lisäksi nukuin todella huonosti,  vain muutaman tunnin yössä ja nekin yleensä pätkissä niin että toinen tunti alkuyöstä ja seuraava sitten viiden tunnin valvomisen jälkeen aamulla.

Mutta nyt mitään tuosta alun huono-onnisuudesta ei juuri edes muista. On niin tukevasti täällä joutilaisuuden ja toimettomuuden poukamassa.

Loman ensimmäiset päivät vietimme Bangkokissa, jonka jälkeen lensimme Etelämmäksi tänne rannikolle.

Päivät täällä näyttää suunnilleen tältä:

herään aikaisin,

sekoitan kupin pikakahvia,

maanittelen poikaystävän hereille,

puen päälle kevyintä mitä keksin, kävellään aamiaiselle joka sisältää aina tuoreita hedelmiä ja marjoja mutta yleensä tosi paljon muutakin. Syödään täällä ehkä harvemmin (yleensä vain aamuisin ja iltaisin) mutta huomattavasti enemmän kuin kotona. Aaminaisen jälkeen patikoidaan rannalle tai hypätään pitkähäntäveneeseen, joka kuljettaa johonkin läheisille saarille, uidaan, uidaan, uidaan ja uidaan kunnes aurinko laskee ja pimeys laskeutuu. Pimeä tulee täällä salakavalan nopeasti sen jälkeen, kun aurinko katoaa horisonttiin.

Kävellään uimisesta ja auringosta uupuneina, mutta levänneinä hotellille. Pestään hiekat joita päivän aikana on kulkeutunut aivan kaikkialle. Suihkun jälkeen aletaan miettiä mitä syötäisiin. Useimmiten se on ensin jotain pientä kuten samosaa, kana- tai vihannesvartaita kadunvarsien ruokakärryistä ja sen jälkeen kunnollinen illallinen ravintolassa.

Illallisen jälkeen kävellään pienillä kujilla ennen kuin palataan takaisin hotelille ja katsotaan muutama jakso You:ta ennen kuin nukahdetaan.

Eilen ostimme pelikortit, joten jatkossa illat menevät todennäköisesti niin, että illallisen jälkeen kivutaan meidän hotellin kattoterassille pelamaan korttia ja juomaan Singhaa, me neljä.

Kaiken tekemättömyyden välissä huokailen niin ääneen kuin hiljaa mielessänikin sitä, kuinka kaunista ja hyvää voi olla.

Huomenna vuosi vaihtuu, eikä niin illan kuin koko vuodenkaan varalle ole juuri suunnitelmia. Ehkä menemme päiväksi Koh Lantalle, ja tulemme illaksi takaisin tänne, ja leiriydymme hyvän illallisen jälkeen rannalle vaihtamaan vuotta ruoan, juoman ja tulevalle vuodella varattujen suurien toiveiden kera.

Ihanaa olla täällä. Ihanaa saada olla jouten ja nähdä kaikki tämä. Lomapäiviä on jäljellä vielä useita, mutta ajatus kotiin paluusta ei tunnu ollenkaan huonolta sekään. Kaikki on siis paremmin kuin hyvin. Jos ei oteta huomioon sitä, että Albaa on aivan järjetön ikävä ja poikaystävä sai eilisistä ravuista ruokamyrkytyksen.

 

Muistan kuinka joskus nuorempana, vielä kotona asuessani, hämmästelin sisustuslehtiä lukiessani sitä, kuinka monessa kauniissa kodissa ne kaikkein kauneimmat esineet oli löydetty roskalavoilta, peritty isovanhemmilta tai löydetty kirpputoreilta. Ajattelin, että sellainen tuuri sattuu vain harvojen kohdalle, enkä minä tule olemaan yksi niistä onnekkaista, jotka tekevät satumaisia löytöjä roskalavoilta. Ja totta puhuen, en ole sellaisia koskaan tehnytkään. Mutta, kirpputoreilta, kierrätyskeskuksista ja – ryhmistä olen löytänyt oikeastaan kaiken millä meidän asunnostamme on tehty koti. Täällä ei ole Futonin patjoja lukuunottamatta mitään uutena hankittua, ja ehkä juuri siksi tämä asunto tuntuukin niin kodilta. Kaikilla huonekaluilla ja esineillä on tarina, ja takanaan elämää muidenkin kuin meidän kanssa ja se on aika ihanaa.

Kun muutimme tähän asuntoon, kannoimme sisään vain sängyt, ruokapöydän ja – tuolit. Olin päättänyt etten edes yritä sisustaa kotia valmiiksi viikossa, tai edes kahdessa vaan hankimme tänne asioita hiljalleen ja lähinnä tarpeeseen. Päätin myös, että yritän ensin löytää tarvitsemamme asiat käytettyinä. Ja hitsi vie, aivan kaiken olemmekin löytäneet juuri niin. Enkä koe, että olisimme koskaan joutuneet tekemään sisustuksen suhteen kompromissiratkaisuja siksi, ettemme ole halunneet ostaa uutta. Päinvastoin, olemme löytäneet käytettyinä sellaisia asioita, joita emme olisi koskaan osanneet uutena edes etsiä.

 

Halusin ottaa nämä kuvat niin, etten siivonnut ja järjestellyt näitä varten vaan otin kuvia ihan tavallisena lauantai-aamuna kodista sellaisena kun se aika usein on.

Astiat sohvapöydällä kertovat siitä, että syödään nykyään useimmiten juuri tuon pienen pöydän ympärillä. Lapsella on pari pientä jakkaraa, jotka sopivat täydellisesti tuon pöydän ympärille. Arkipäivien aamiainen taitaa olla ainoa ateria, mikä nykyään syödään keittiössä. En oiken tiedä mitä keittiölle pitäisi tehdä, jotta se tuntuisi viihtyisämmältä. Ehkä tavaroiden karsiminen reippaalla kädellä voisi selkiyttää tilaa? Keittiötavaraa on meillä ihan valtavasti, sillä yksi meistä kokkaa työkseen ja meiltä löytyy läjäpäin sellaisia ruoanlaittoon liittyviä esineitä, joille en tiedä edes nimiä. Käyttötarkoitusta vielä vähemmän.

Tässä asunnossa on moni asia kesken, ja vähän rempallaan. Jos tämä olisi meidän oma, repisin halkeilevan katon alas, maalaisin sen kauttaaltaan uudelleen. Olohuoneen seinät haluaisin maalata Tikkurilan 110x sävyllä. Hioisin pariovista maalin, ja jättäisin ne kauniisti patinoituneelle puupinnalle. Saman tekisin myös makuuhuoneen kolmelle vaatekomeron ovelle. Makuuhuoneessa on tällä hetkellä raidallinen tapetti, josta olen kuin ihmeen kaupalla alkanut pitää. Sille en tekisi mitään. Mutta keittiön ja olohuoneen välisen seinän kaataisin, jotta niistä tulisi yhtenäinen tila, joka mahduttaisi kahden sohvan lisäksi myös valtavan ruokapöydän.

Mutta, asunto ei ole meidän, joten yritän pitää siitä tällaisena kuin se on.

On täällä myös muutamia sellaisia tavaroita ja asioita joiden en toivoisi olevan täällä ollenkaan. Mutta koska en asu yksin, niin en myöskään päätä ihan kaikista asioista yksin. Suurimmat linjat ja hankinnat olen tosin tehnyt täysin mielivaltaisesti keneltäkään kysymättä. Mutta on myös muutamia asioita, joiden vuoksi olen joutunut vähän joustamaan. Olohuoneen nurkassa seisovaa sähköpianoa en varsinaisesti pidä erityisen kauniina, mutta poikaystävä rakastaa sitä. Samaan kategoriaan menee myös ikkunan alla oleva ikivanha kirjoituspöytä, joka on muuttunut kaikessa hiljaisuudessa villiksi yrttiviidakoksi; oikein kasvivalot ja kaikki. Mutta mukisematta (krhm) olen hyväksynyt nuo asiat kotiimme, sillä toisin kuin olen aina kuvitellut, ei sisustusmakuni ole mikään ultimaattinen ja ainoa totuus, johon kaikkien tulisi tyytyä. 

Noiden edellä mainittujen tavaroiden lisäksi poikaystävän toiveesta keittiössä on esillä diplomi, joka on myönnetty Helsingin parhaalle uudelle ravintolalle, eli hänen omalleen, muutama vuosi sitten. Ja rehellisyyden nimissä nostan senkin aika usein keittiön suureen komeroon siivouksen tieltä, ja n.99% todennäköisyydellä myös unohdan sen sinne, kunnes poikaystävä kaikessa hiljaisuudessa taas nostaa sen esille.

 

   

Kaikesta keskeneräisyydestä ja omituisuuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, tämä vuokra-asunto tuntuu kodilta. Lapsen tavaroita ja asioita lojuu siellä täällä, samoin kuin kirja- ja vaatekasoja. Ovien ja tuolin karmien päällä kuivuu lähes aina pyykkejä ja eteisestä puuttuu järkevä säilytysjärjestelmä joten kenkiä, takkeja ja pipoja lepää täydellisessä epäjärjestyksessä pitkin lattioita. Mutta parasta onkin, kun elämä näkyy; tavarat kuluvat, saavat kolhuja ja alkavat kertoa tarinoita. Koska siltä tämä koti ennen kaikkea tuntuu: elävältä. 

 

Siltä varalta, että jotain teistä kiinnostaa niin tässä vielä huonekohtainen listaus kaikista huonekaluista ja niiden alkuperästä:

Olohuone:

Sohva, Boknäs: tori.fi

Nojatuoli: Kirpputori Aurinkoinen, Mäntsälä

Sohvapöytä: vanhan maalaistalon navetassa järjestetyistä tyhjennysmyynneistä

Valkoiset Ikean Billy- kirjahyllyt: tori.fi

Lasiovellinen kirjahylly: Fida

Ruudullinen, valkoinen matto: Punavuori kierrättää- ryhmästä

Kirjoituspöytä: poikaystävän isältä saatu

Valkoinen pinnatuoli: saatu poikaystävän äidiltä

Marmorikannellinen lipasto: -||-

Iso jalkalamppu: ostettu Australiaan muuttaneelta tutulta

Makuuhuone:

Sängyn runko: Facebookin market place

Alban sängyn runko: ostettu tuttavalta käytettynä

Lundia kirjahyllyt: saatu erään varaston tyhjennyksestä

Pitkät pellavaverhot: vanhempien vanhat

Keittiö:

Ruokapöytä: tori.fi

Ruokapöydän tuolit: vanhemmilta, jotka ovat itsekin ostaneet ne käytettyinä

Lundia hyllyt: saatu erään varaston tyhjennyksestä

Kattolamppu: ostettu käytettynä kaverilta

Iso osa tauluista, maljakoista, astioista ja koriste-esineistä on myös ostettu tai saatu käytettyinä, samoin kuin valtaosa lapsen leluista ja tavaroista.

Kirjoitan todella harvoin silloin, kun on surkea fiilis. Enkä puhu ainoastaan tänne kirjoittamisesta, vaan kirjoittamisesta ihan ylipäätään. En saa kirjoitettua aamusivuja, en saa vastattua viesteihin enkä sähköposteihin, eikä päiväkirjaakaan silloin saa uusia sivuja.  Tiedän kyllä, että kirjoittamalla saisi  solmussa olevia ajatuksia purettua auki. Olen nähnyt sen monta kertaa.
Mutta silti,  kun fiilis on surkea hukuttaudun yleensä kotitöihin: siivoan sellaisia paikkoja, mitä ei todellakaan tarvitsisi siivota, käyn läpi tavaroita ja vaatteita, jotka olen käynyt läpi viimeksi viikko sitten. Pesesn sohvan päällisiä, vaikka sekään ei olisi ihan välttämättöntä. Yritän ympäristöäni järjestelemällä saada järjestyksen myös pään sisään, mutta ei sekään aina onnistu.
Nyt viimeisenä parina päivänä on ollut juuri niin. Mikään niistä asioista, jotka aina aiemmin ovat pomminvarmasti toimineet piristäjinä, eivät ole tehneet niin nyt.

Nyt ajattelin kokeilla josko kirjoittaminen auttaisi. Eikä pelkästään itselle kirjoittaminen, vaan tänne ja teille.
Mieli on ollut aivan harvinaisen matalalla nyt kaksi päivää. Olen ihmisenä vähän sellainen, että tunnen sen kulloinkin vallitsevan olotilan olleen siinä aina. Niin hyvässä kuin pahassakin. Saatan sekunnissa unohtaa kaikki tapahtuneet ikävät, jos sillä hetkellä sattuu tuntumaan hyvältä, ja sama pätee valitettavasti myös toisinpäin. Nyt tuntuu siltä, että on ollut pitkään aika tummaa, vaikka todellisuudessa kolme päivää sitten tunsin itseni suunnilleen maailman onnellisimmaksi ja onnekkaimmaksi.
Tiedän jo nyt, että kierron eri vaiheet vaikuttavat mielialaan eri tavoin, ja tiedän, ettei tämä matalalento pitkään kestä. Ei ole ainakaan koskaan aiemmin kestänyt. Mutta se ei valitettavsti helpota tätä olotilaa  erityisesti juuri nyt.
Koen todella huonoa omatuntoa siitä, että tässä mielentilassa kaikki näyttäytyy vaikeana ja negatiivisena. Keksin huomioita ja parannuksenpaikkoja kaikesta ja kaikista. Erityisesti tietysti itsestäni, mutta valitettavasti tältä ei täysin kyllä läheisetkään (erityisesti poikaystävä) välty.

Juuri nyt tässä olotilassa tuntuu siltä, etten kykene mihinkään. En ole menossa minnekään, vaan elämäni on jonkinlaisessa odotustilassa, enkä tiedä milloin on minun vuoroni päästä sisään ja kuulla mitä tapahtuu. Juuri nyt tuntuu, että olen elänyt tässä odotustilassa kaksi vuotta. Vaikka sehän ei ole oikeasti ollenkaan totta.

Näinä surkeina päivinä tunnen erityisen voimakkaasti sen, että ympärillä ihmiset tuntuvat harppovan määrätietoisesti omiin suuntiinsa: ostetaan omakotitaloja ja remontoidaan niitä, päätetään alkaa yrittää ensimmäistä, toista tai kolmatta lasta, haetaan uusia töitä ja tullaan palkatuksi unelmahommiin, mennään naimisiin, tai päädytään opiskelemaan juuri sinne minne haluaakin. En ole kateellinen, vaan vilpittömän onnellinen kaikkien ystävieni puolesta joiden elämässä tapahtuu uusia, hienoja, asioita, mutta samaan aikaan se herättää itsessäni vaikeita tunteita siitä, kun tajuaa oman elämänsä polkevan jotenkin paikallaan juuri nyt. Tajuaa, että muut ovat tietoisesti matkalla jonnekin, mutta itsellä ei ole toisinaan (lue: usein) oikein hajuakaan minne on menossa. Eikä oikeastaan edes siitä, minne haluaisi mennä.

Tavallisina päivinä en ajattele asioista ollenkaan näin. Olen oikeasti tyytyväinen elämääni juuri sellaisena kun se on. Nautin siitä, että saan tehdä kolme eri työtä, ja niistä jokainen pitää sisällään todella erilaisia työtehtäviä ja – ihmisiä. Olen hyvilläni siitä kuinka meidän arki rullaa. Hyvilläni siitä millaiseksi minun ja lapsen suhde on viime vuosien aikana muotoutunut ja siitä, miten olemme saaneet asiat toiminaan uusperheenä.

Mutta sitten on näitä toisenlaisia päiviä, kun se miten pitäisi elää, ottaa vallan.
Enkä osaa oikein tunnistaa tuleeko se pitäisi minusta vai jostain ulkoa. Ehkä sekä että.
Välillä mietin, että hyödynnänkö potentiaaliani alkuunkaan, sillä pelkään liikaa epäonnistumisia. Pelkäänkö siinä määrin, etten uskalla edes yrittää monia sellaisia asioita, joita haluaisin ja joissa syvällä itsessäni tietäisin pärjääväni, olevani jopa hyvä. Tai ainakin voivani tulla hyväksi.
Hitto.
Juuri nyt on sellainen olo, kuin olisi lastu laineilla. Lainehdin vain, ja katselen ohivilahtavia maisemia ja mietin että mihinköhän tämä lastu päätyy, vai päätyykö mihinkään.
Tuntuu, etten aktiivisesti ohjaile elämäni kulkua. Se turhauttaa ja ärsyttää.

Tällaista tänään.

Negatiivista mutta menkööt. Tällaisia päiviä on aina toisinaan, kun kaikki tuntuu vähän hankalalta. Merkitys ja tarkoitus on piilossa kaikkien näiden tummien tunteiden alla. Tiedän onneksi, että jos ei vielä huomenna, niin viimeistään ihan pian kuintenkin on jo parempi.  Ja osaan taas nähdä itseni ja elämäni sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, enkä näiden negatiivisten tunteiden sävyttämänä. Näinä surkeina päivinä kaiken olevan eteen vedetään sellainen tumma harso, joka sumentaa näkymää. Saa kaiken näyttämään keskeneräiseltä, rumalta ja ei-miltään. Erityisesti kaiken sen mitä minä olen, teen ja mihin pystyn