Kyselin silloin taannoin Instagramissa postaustoiveita teiltä (mistä tulikin mieleeni, että olen toteuttanut niitä toiveita aivan harvinaisen huonosti. Pitääkin heti kaivella se lista esiin ja alkaa rustata postauksia niistä mahtavista ehdotuksista mitä teiltä tuli) niin useammassa kuin yhdessä toivottiin tätä monissa muissakin blogeissa kiertänyttä kysytään lapselta- postausta. Tämä on itse asiassa lokoillut täällä luonnoksissa valmiina jo hyvän tovin, mutta olin ajatellut että tätä varten olisi ihanaa saada meistä kahdesta uusia kuvia. Noh, sellaisiin ei ole oikeen meistä kummallakaan ollut intoa, joten mennään näillä Ramin loppusyksystä ottamilla kuvilla, joiden en todellakaan ajatellut koskaan päätyvän yhtään mihinkään.

Itse kyselystä sen verran, että lapsen mielestä on todella tylsää vastailla valmiisiin kysymyksiin, koska silloin pitää tarkkaan valita mitä sanoo. On paljon mukavampaa kuulemma puhua mistä ja mitä huvittaa. Ja olen tavallaan ihan samaa mieltä.

No mutta, tässä siis nyt nämä tarkkaan mietityt vastaukset:

Mitä äiti aina sanoo sinulle?

”Kiitos ja mä tykkään susta”

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi

”hali, pusu ja nyystikset*  ja kuunteleminen.”


*
nyystis = todella, todella tiukka rutistus. Tehdään tuo yo. 3- vaiheinen sarja aina kun vien Alban esim.päiväkotiin, tai kun sovitaan joku erimielisyys

3. Mikä tekee äidin surulliseksi?

”Että sanoo rumasti tai ei kuuntele”

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?

”Sanomalla jotain hassua. Tai vaikka liukastumalla banaaninkuoreen*”

 

*tätä tapahtuu ihan jatkuvasti…

5. Millainen äitisi oli lapsena?

”No en tiiä. Pieni. Ja villi”

6.Kuinka vanha äitisi on?
”Emmä tiiä. Enkä ala arvailemaan. Sulla oli synttärit vasta niin laske siitä.”

7. Kuinka pitkä äitisi on?

”Sellanen nolla pituus”

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?

”Työt ja piirtäminen ja joogajutut”

9.Mitä äitisi tekee, kun et itse ole paikalla?

”Menee pilatekseen. Kirjottaa sohvalla puhelimella ja tekee töitä tietokoneella ja ikävöi mua”

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?

”Koska se laittais mekon”

11. Missä äitisi on tosi hyvä?

”Hyvä halailemaan ja lukemaan tosi paljon ja tekemään sillan”

12. Missä äitisi ei ole hyvä lainkaan?

”Roikkumaan ylösalaisin ja kiipeilemään sohvilla”

13. Mitä äitisi tekee työkseen?

”valokuvia ja tekee kirjajuttuja”

14.Mikä on äitisi lempiruoka

”pastat ja smuutit”

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?

”Ku se antaa haleja ja on schöpö”

16. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?

”Piirretään ja leikitään päiväkotia. Siinä se”

17. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?

”Samanlaiset hiukset. Samanlaiset mekot. Ei oo samanlaiset sukat mutta molemmilla on pitkät sukat. Meitä naurattaa Urho Hyttynen ja sellaset sanailut. Sä tykkäät pinaattiletuista ja pastasta myös”

 

Urho Hyttynen = yläkerran naapuri Urho Höttönen, joka on muuttanut meidän perässä asunnosta toiseen. Urho Höttönen vihaa meteliä, ja nukkuu päivisin. Urho Höttöstä ei missään tapauksessa halua herättää, koska tämä on aika ärhäkkä tapaus. Urho Höttösen nimi mainitaan aina, kun meteli meinaa nousta sietokykyni yläpuolella. Urho Höttöstä on kiittäminen monesta. Paras mahdollinen naapuri.

Hyttynen taas tuli siitä, että kutsuin Höttöstä joskus vahingossa Hyttyseksi ja me molemmat jostain täysin käsittämättömästä oltiin tikahtua nauruun (Alba todennäköisesti ensin itse asialle, ja minä sitten Alban riemulle). Naurettiin vedet silmissä ja vatsa krampaten valehtelematta varmaan viisitoista minuuttia. Ja pelkkä katsekin toiseen sai taas uuden naururäjähdyksen aikaan. Tuosta tapahtumasta on jo varmaan puoli vuotta, ja molemmat muistetaan tuo hetki kirkkaasti edelleen.

Yritän ajatella, ettei se kuitenkaan johdu siitä, että meillä nauru olisi jotenkin harvinaista herkkua…

18. Mitä eroa teissä on?

”Eriväriset silmät ja äiti ei oo niin niin hassutteleva”

19. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
”Halilla ja sanoo että oot mun aurinko”

 

 

Viimeisen kuukauden aikana olen törmännyt niin moneen ihmiseen, jotka ovat valitelleet tammikuun kestäneen ikuisesti. Kun taas itsestäni tuntuu, että tammikuu kiisi ohi ihan hujauksessa. Tuntuu, että ihan juuri me vaihdoimme vuotta auringon alla lämpimässä. Ihan juuri heräsin vuoden, ja tammikuun, ensimmäiseen päivään kello 6.42 aamulla juuri parahiksi nähdäkseni auringon nousevan vuorten takaa ja värjäävän koko maiseman kullan ja vaaleanpunaisen eri sävyillä. Ihan juuri istuin meidän hotellihuoneen terassilla  aivan hirvittävän kitkerä pikakahvi kädessäni ja tiesin, että tästä vuodesta tulee erityinen. Tiesin, että jotain isoa oli liikahtanut jo aiemmin, ja se hyvä itsessäni jatkaisi kasvamistaan.

Nyt yhtäkkiä koko Tammikuu on jo ohi.

Olen jostain syystä aina pitänyt tästä kuukaudesta. Ehkä osin siksi, että olen syntynyt tammikuussa. Tämä on minun kuukauteni. Mutta erityisesti siksi, että ajatuksissani  Tammikuu on ensimmäinen kevätkuukausi. Sen on kuukausi, jolloin valo alkaa hiljalleen lisääntyä ja päivät pidentyä. Tähänkin kuukauteen mahtui vaikka kuinka monta kaunista, aurinkoista päivää (täällä kotonakin).  Tämä on vuoden ensimmäinen kuukausi, joten se on tavallaan aina jonkin uuden alku. Olen lähes poikkeuksetta harvinaisen innoissani, inspiroitunut ja luottavainen tulevaa ajatellen juuri Tammikuussa.
Tämä oli hyvä kuukausi. Kiitos.

Kokosin tähän postauksen ”muutamia” mun lempikuvia Tammikuulta, sellaisia jotka mahdollisimman hyvin tiivistäisivät sen, mitä tämä kuukausi minulle oli.

 

 

En ole juurikaan puhunut täällä tuosta meidän parin viikon reissusta. Yhden postauksen, tämän jossa puhuin ihanasta joutilaisuudesta , kirjoitin reissusta, muutamia kuvia jaoin Instagramissa, mutta siinä kaikki. Reissu oli ihana, mutta monella tapaa todella yllättävä ja erilainen, kuin aiemmat matkani. Reissun ensimmäiset päivät kärsin kamalasta migreenistä, joka pakotti pysyttelemään vuoteessa. Tuosta toivuttuani meni vielä monta päivää, liki viikko ennen kuin aloin tuntea itseni rentoutuneeksi. Olin ollut ärtynyt ja negatiivinen jo kuukausia ennen matkaa, mutta ajattelin sen olevan ihan normaalia Suomessa kun koko ajan oli pimeää ja märkää, eikä öisinkään saanut nukuttua. Lomalla tajusin kuitenkin, ettei jatkuva ärtyneisyys ole normaalia, ei ainakaan minulle. Eikä etenkään lomalla.

Olin valitellut päänsärkyä eräälle ystävälle, joka kysyi että olinko ajatellut niiden voivan johtua e-pillereistä, joita söin. En ollut ajatellut, mutta silloin aloin tehdä niin. Laskeskelin yhteen migreenikohtausten ja epämääräisen ärsytyksen alkua, ja tajusin niiden alkaneen n.kuukausi pillereiden (Yaz) aloittamisen jälkeen. Lopetin pillerit heti laskutoimituksen tehtyäni, ja nyt – reilu kuukausi lopettamisen jälkeen en ole saanut ainoatakaan migreenikohtausta (niitä tuli pillereitä syödessäni n. 2-3 kuukaudessa). Olen tuntenut itseni taas omaksi, positiiviseksi itsekseni.
Näin jälkikäteen tietysti vähän harmittaa, etten ollut lopettanut pillereitä jo aiemmin, sillä olen varma että olisin nauttinut matkastakin huomattavasti enemmän ilman sitä jatkuvaa jäytävää ärtymystä, jolle ei ollut olemassa mitään järkevää syytä.

Olihan matkalla tietysti  nyt vaikka  kuinka monta ihanaa hetkeä, retkeä, iltaa, seikkailua ja kokonaisia päiviäkin, jolloin kaikki oli hyvin, eikä mikään harmittanut.

 

 

Usein matkalta kotiin palaaminen tuntuu melkein yhtä hyvältä, kuin matkalle lähteminen. Tällä kertaa se tuntui vielä paremmalta. Oli ihanaa palata kotiin, omaan sänkyyn ja omiin rutiineihin. Ja ennen kaikkea tietysti, oli ihanaa palata Alban luo.
Helsinki oli aurinkoinen monta päivää meidän kotiinpaluun jälkeen. Rytmi oli jetlagin ansioista sellainen, että iltaisin uni tuli kahdeksalta ja herätys ennen kuutta. Päivät tuntuivat pitkiltä, ja olin täynnä ihan uutta energiaa. Jos ei oteta huomioon siitä, että noin viikko kotiinpaluun jälkeen en meinannut päästä sängystä ylös vielä kahdeksaltakaan. Aamuisin väsytti niin vietävästi. Mutta onneksi vain aamuisin. Päivisin olin, ja olen edelleen tarmoa täynnä.

 

 

Jos saatiinkiin nauttia auringosta monena päivänä, niin sanoisin että valtaosan tammikuusta taisi kuitenkin sataa. Vietettiin paljon aikaa kotona, mutta nähtiin myös poikkeuksellisen paljon ystäviä ja perhettä. Yksi kuukauden parhaista päivistä oli se kun sain kaksi (raskaana olevaa), harvinaisen rakasta ystävää kylään. Syötiin avokadopastaa, Gateaun laskiaspullia ja – Grand Blancia. Vietettiin kokonainen sunnuntai tuossa sohvannurkassa. Puhuttiin lapsista, vanhemmuudesta, peloista ja toiveista. Voimaannun tällaisesta olemisesta ihan hirveästi.
Nuo molemmat naiset ovat olleet elämässäni jo yli vuosikymmenen. Tuntevat ja tietävät liki kaiken, ja ovat siinä silti, tai ehkä juuri siksi. On ihanaa saada olla juuri se kuka on, ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisena.

Huomenna, sunnuntaina, nähdään ja syödään taas tällä kokoonpanolla, ja saadaan lisäksi mukaan yksi ihana Turkulainen.
Elämä tuntuu hyvältä, ja kaikki mahdolliselta juuri tässä seurassa. Siihen aion jatkossakin kiinnittää huomiota, että vietän mahdollisimman paljon aikaa sellaisten ihmisten seurassa, joista saan voimaa ja joiden seurassa olen itse parhaimmillani.

 

 

Tämä oli myös yksi Tammikuun Suurista tapahtumista;  sisko sai toisen lapsensa. Tätä pientä poikaa oltiin hartaasti odotettu jo kuukausia, ja viimein hän on täällä. Oli uskomatonta saada pitää sylissä tällaista kahdeksan päivän ikäistä elämää. Olin unohtanut, että voivat olla näin pieniä.
Vastasyntyneissä on jotain maagista. Aika pysähtyy. Myös kodeissa joissa on pieni vauva, on aina ihan erityinen tunnelma;  liikuttava, uusi, jännittävä, ja jotenkin ihan hirveän rakkaudellinen.

Alba on toivonut jo pitkään sisarusta, eikä tämän pienen kohtaaminen helpottanut tilannetta ollenkaan – päinvastoin.
Kysyin Albalta vähän aikaa sitten, että eikö hän olisi ollenkaan mustasukkainen, jos meillä olisi nyt pieni vauva ja lähes kaikki minun aikani menisi tuon pienen hoivaamiseen; syöttämiseen, sylissä pitämiseen, nukuttamiseen ja valvomiseen.

”no ei tietenkään. Mähän hoitaisin sitä sun kanssa”

Kuului vastaus. Ja tajusin, että se menisi kyllä varmaan juuri niin.
Alba haluaa olla aina osallistua kaikkeen. Olipa kyse sitten siivoamisesta, tiskaamisesta, ruoan laittamisesta, kaupassa käymisestä tai työsähköpostin kirjoittamisesta – hän haluaa olla osallisena.

 

 

Olen tosi hyvilläni koska luulen vihdoin löytäneeni ne itselleni kaikkein mieluisimmat tavat liikkua. Kaksi lajia, jotka ovat varsin erilaisia keskenään. Juuri siksi ne ruokkivat niitä varsin erilaisia puolia minussa. Olen ”melko” kilpailuhenkinen,  mitä tulee liikkumiseen ja olen aina rakastanut erilaisia pallopelejä.  Padel on lajina täydellinen täyttämään tuon pallopelien tyhjiön elämässäni. Saan kilpailla, saan juosta ja lyödä. Pelata yhteen jonkun toisen kanssa, ja kun samalla voi pitää hauskaa ystävien kanssa niin ettei oikeastaan koskaan edes ajattele liikkuvansa – en tiedä voiko sen voittanutta urheilumuotoa edes olla?

Mutta toisaalta, kaipaan liikkumiselta myös hiljentymistä ja itseeni kääntymistä. En ole koskaan oppinut pitämään esimerkiksi juoksemista, joten pilateksesta on löytynyt se tila ja mahdollisuus kääntyä kohti omia ajatuksiaan (tai vaihtoehtoisesti mahdollisuus olla ajattelematta mitään muuta, kuin sitä kuinka helvetin hankalalta joku niin viattomalta näyttävä liike voi tuntua).

Yleensä en pidä asioista joissa olen huono, tai jopa surkea – ja sitä olen oikeastaan molemmissa, ja pidän niistä silti. Pilates haastaa sellaisella hiljaisella tavalla.  Olen surkeassa kunnossa. Lihakseni ovat kireät kuin viulunkieli, ja keskivartalon lihaksisto liki olematon. Monet liikkeista tuntuvat to-della haastavilta ja joudun ajattelemaan yhden liikkeen aikana noin seitsemää eri lihasta kehossani, jotta liike tulee tehtyä puhtaasti ja oikein.  Ja juuri se on kaikkein parasta; itseni haastaminen ja uuden oppiminen.

 

 

 

Kuukausi päättyi mun syntymäpäiviin, joka oli muuten ehkä paras syntymäpäiväni koskaan. Mutta se ei oikeastaan ole mikään ihme, sillä olin päättänyt jo etukäteen että teen kaikkeni, jotta päivästä tulisi mahdollisimman erityinen. Olen varma, että vaikka mitään kovin ihmeellistä ei olisi edes tapahtunut, päivä olisi silti tuntunut paremmalta kuin moni muu syntymäpäivistä aiemmin. Ensimmäistä kertaa tunsin itseni sankariksi. Tunsin tosi voimakasta kiitollisuutta ihan jo ylipäätään siitä, että olen elossa.
Mutta, se että poikaystävä oli selkäni takana järjestänyt ystävät ravintola Muruun illalliselle (jonne oltiin menossa ihan vain kahdestaan syömään) kruunasi kyllä tuon päivän. Oli ihanaa saada aloittaa uusi luku, 32., rakkaiden seurassa nauttien hyvästä ruoasta. Illallisen jälkeen menimme vielä pelaamaan lautapelejä, ja olin nukkumaan mennessä koko päivästä niin hyvilläni että sisälmyksissä kihelmöi.

Tammikuu oli hyvä, olkoon Helmikuu ja loppuvuosi vähintään yhtä hyviä.

 

 

Olin jo otsikoinut tämän postauksen nimelltä kolmekymmentäkaksi kysymystä ja vastausta, mutta jouduinkin vaihtamaan sen kahdeksikymmeneksikuudeksi, sillä ensimmäisten kahden tunnin aikana kysymyksiä ei tullut sen enempää. Toisaalta olin kyllä varautunut myös siihen, ettei kysymyksiä tulisi yhtäkään, joten 26 on aivan tosi hyvä.

 

Haluaisitko lisää lapsia?

Haluaisin. Mutta tämä lapsiasia ei ole ollenkaan niin yksinkertainen, kun äkkiseltään voisi ajatella sen olevan. Tai ei siis ainakaan minun kohdallani. Luonnoksissa odottelee postaus tähän aiheeseen liittyen. Julkaisen sen heti, kun uskallan.

Mikä on parasta juuri nyt? Entä paskinta?

Juuri nyt, tässä hetkessä parhaalta tuntuu se, että iho on todella hyvässä kunnossa (odotan kauhun sekaisin tuntein sitä, että se vielä räjähtää pillereiden lopettamisen jälkiseuraamuksena), tunnen itseni riittäväksi ja myös kauniiksi, sohvapöydällä on lasillinen kuohuvaa (jäänteitä eilisistä juhlista, joka täytyy tietysti juoda pois..) ja kirjoittaminen tuntuu pienen tauon jälkeen hirveän hyvältä.
Ehdottomasti myös se, että meidän uusperheen arki on vihdoin alkanut rullata luontevasti, ja jokainen on löytänyt oman paikkansa eikä arki ole enää jatkuvaa paikkojen ja roolitusten hakemista.

Paskinta taas: no esim.tämä neljä kuukautta jatkunut marraskuu ja se, että poikaystävän (rumat, pölyiset ja ummehtuneelta haisevat – anteeksi nyt vain) kalusteet, jotka tyhjensimme kuukausi sitten ystävämme varastosta, ovat edelleen kasattuna meidän makuuhuoneemme nurkassa ja häiritsevät esteettistä ja järjestykseen pyrkivää silmääni ihan joka päivä. Nenääni myös.

Millaisesta taiteesta tykkäät?

Mähän en oo kovinkaan kultturelli, enemmänkin vähän juntti. Mutta eri taiteenmuodoista mulle kaikkein vaikuttavin on varmasti musiikki. Oon kasvanut kodissa, jossa kuunneltiin ainoastaan klassisia teoksia tai hengellistä musiikkia. Ja koen, että sellaisessa  musiikissa on edelleen mun kotini. Kun olen yksin kuuntelen lähes aina vain hengellistä musiikkia (virsiä lähinnä) ja laulan koko sydämeni kyllyydestä. Myös näyttämötaide (tanssi, teatteri) liikuttaa usein valtavia asioita mun sisällä. Sen sijaan en oikein osaa tuntea esimerksiksi maalausten edessä. Voin ihailla niitä visuaalisesti näyttävinä, mutta harvoin mikään teos on varsinaisesti herättänyt tunteita tai tarjonnut oivalluksia.  Enkä oikein tiedä mistä se johtuu. Valokuvat ovat asia erikseen. Niiden kautta voin tuntea kokonaisen elämän.

Mikä oli sun lempiaine koulussa? 

Liikunta oli sellainen josta pidin ihan ensimmäisestä luokasta, lukion viimeiseen luokkaan. Muuten lempiaineet vaihtelivat vähän opettajien mukaan. Äidinkielestä olen myös pitänyt aina, samoin matematiikasta. Mutta kyllä silti sanoisin, että historia ja yhteiskuntaoppi oli mulle ne kaikkein kiinnostavimmat aineet. Kirjoitin molemmista Laudaturit ylioppilaskirjoituksissa, ja kerron sen todella mielelläni ihan kaikille. Sen olette ehkä jo huomanneetkin.

Mitä haluaisit opiskella?

Haluaisin opiskella mm. sosiaalipsykologiaa, suomen kieltä ja kirjallisuutta sekä kauppatieteitä. Näin muutaman mainitakseni.

Haluatko uudestaan naimisiin?

En usko. En ainakaan tällä hetkellä. Ja on vähän vaikea ajatella, että mieli tulevaisuudessa muuttuisi.


Mitä meikkejä kasvoissasi käytät:

Kiitos ystäväni Sofin vinkkauksen; ensimmäiseksi levitän koko kasvoille tämän Bybin Babe Balmin. Se levittyy kasvoille nätisti, ja jättää ihon todella kuulaaksi, olematta kuitenkaan ollenkaan rasvainen. Nyt ensimmäistä kertaa on sellainen tilanne, että iho ei ala juuri kiiltelemään päivän aikana, kunhan vain levitän meikkivoiteen alle tämän voiteen.
Ei siis ole varsinaisesti meikkituote, mutta olennainen osa sitä että meikki tuntuu kasvoilla hyvältä ja näyttää kuulaalta.

Sen jälkeen levitän kasvoille sormin (vinkkejä hyvistä meikkivoidesiveltimistä otetaan vastaan) Lumenen Instant glow sävyvoiteen. Silmänaluset ja nenänpielet käyn läpi keyvellä peitevoiteella.
Poskiin sipaisen Everyday Mineralsin I’m Taken – poskipunaa .
Ripset ”kampaan” Anastasia Beverly Hillsin kulmakarvageelillä.
Siinäpä se sitten onkin. Ripsiväriä en ole käyttänyt enää moneen kuukauteen, vaan ripsien taivuttaminen on riittänyt. Alkuviikosta otin ripsiini lash liftin, joten enää ei tarvitse tehdä edes sitä.

 

Parhaat pukeutumisvinkit? 

  • älä koskaan pukeudu vaatteisiin, jotka tuntuvat epämukavilta. Housuihin jotka kiristävät, tai joita joutuu kiskomaan ylöspäin. Paitoihin, jotka kutittavat, hilautuvat ylös, tai kiristävät vääristä kohdista. En usko, että kenelläkään voi olla mukava olo, kun päällä on epämukavat vaatteet. Epämukavuus usein näkyy myös ulospäin.

 

Vinkit oman tyylin löytämiseen?

  • älä yritä olla kukaan muu. Aina saa inspiroitua, mutta yritä löytää sellaisia vaatteita, jotka resonoivat sinussa. Älä osta mitään vain siksi, että se näytti hyvältä jollain toisella. Pukeudu vaatteisiin jotka tuntuvat mukavilta,  sillä yleensä ne myös näyttävät siltä.
  • Käytä aikaa omien mieltymystesi tunnistamiseen. Mitkä vaatteet kaapissasi ovat sellaisia, joista pidät kaikkein eniten? Millaisissa vaatteissa sinulla on itsevarma olo? Hakeudu jatkossa vain sellaisten vaatteiden luo.

Mikä on luottoasusi?

  • Farkut tai suorat housut, valkoinen t-paita, ryhdikäs mutta väljä jakku tai kauluspaita. Myös hyvin istuvat, simppelit collegepaidat ovat käytössä usein.

Mikä on sun suurin unelma? 

Suurin unelma on se, että saisin olla äiti vähintään kahdelle, mutta mielellään kolmelle.

Ja olisimme kaikki terveitä ja onnellisia ja eläisimme pitkään.

Entä unelma-ammatti?

Unelma-ammattia mulla ei oikeastaan ole koskaan ollut. Haluaisin saada jatkossakin tehdä tätä mitä teen nyt; asioita missä olen hyvä, ja mistä nautin. Ehkä haluaisin kuvata enemmän, kirjoittaa kirjan tai kaksi, ohjata ja käsikirjoittaa, tehdä puheojelmaa. Mutta enemmän unelma-työt liittyvät juuri yksittäisiin asioihin, ei niinkään mihinkään yhteen tiettyyn ammattiin. Haluan tehdä vähän kaikkea. Innostua ja inspiroitua loputtomasti.

Haluan tietää miten oot noin ihana ja kaunis?

No ohhoh. Kiitos.

Filtterit ja hyvät kuvakulmat tekee paljon. Oikeasti mulla on esimerkiksi kasvoissa paljon luomia, joista en pidä sekä peukalonpään kokoiset ihohuokoset, joita en niitäkään kovin mielelläni esittele. Kaikki ihoa silottavat filtterit Instagramissa otan siis ilolla vastaan, vaikka tietysti haluaisin olla sellaisten asioiden yläpuolella.

Mutta ihmisenä oon kieltämättä kyllä aivan hyvä ja kiva, heh. Varmaan johtuu siitä, että mun ympärillä on niin hienoja ihmisiä; ystäviä, perhettä, kollegoita,.. Yritän jatkuvasti parhaani ollakseni heidän arvoisensa, vaalien samalla kuitenkin sitä kuka minä olen.

Milloin harrastit ensimmäisen kerran seksiä?

Vähän ennen kuin täytin 21.

Miellätkö itsesi seksuaalisesti aktiiviseksi?

On aikoja ja kausia, jolloin olen. Ja sitten on myös niitä toisenlaisia kausia, jolloin en todellakaan ole.

Milloin alat pitää podcastia?

Heti, kun saan houkuteltua jonkun tekemään sitä mun kanssa. Toivottavasti se tapahtuu jo ennen kesää.

Ootko läheinen sun perheen kanssa?

En samalla tavalla läheinen, kuin vaikka ystävien kanssa. Vanhinta isosiskoani, Miinaa, lukuunottamatta en juurikaan jaa omia asioitani sisarusten tai vanhempien kanssa. Oon ihan pienestä pitäen ollut sellainen, että ystävät on ihan hirveän tärkeitä, tavallaan se perhe, jonka oon itse itselleni valinnut. Mutta vaikka en olekaan erityisen läheinen kovinkaan monen sisarukseni kanssa, niin tykkään kyllä kaikista ihan hirveästi!

Onko sulla tatuointeja?

Tällä hetkellä niitä on yksi. Mun ranteessa lukee uskalla , ja oon ottanut sen silloin kun kuvasin iholla-sarjaa, ja koin silloin sellaisen vahvan uskallan mitä vaan – vaiheen, ja uskallus oli tavallaan ollut koko kuvauksia edeltäneiden vuosien teema. Mutta halusin sen siihen muistutuksesksi sellaisiin hetkiin, kun tuntuu että ei uskalla, että aika usein kannattaa uskaltaa.

Sain poikaystävältä syntymäpäivälahjaksi tatuointilahjakortin, ja ajatuksena olisi ottaa heti kerralla kolme lisää; kaksi pienempää ja yksi isompi.

Mitä ajattelet kauneusleikkauksista ja pistoshoidoista?

No hmm, tää on aika iso aihe, josta mulla ei oikein ole yhtä selkeää mielipidettä. Mutta yritän nyt jotenkin typistää mun vastauksen. Mä pidän vähän surullisena tätä nykyistä ”trendiä”, jossa ihan nuoretkin silottavat ryppyjään ja ottavat täytettä huuliinsa. Mä ajattelen sen olevan väärä tie matkalla itsensä hyväksymiseen. Musta on paljon hienompaa nähdä, kun ihmiset tekevät töitä sen eteen, että pystyvät hyväksymään itsensä sellaisina kuin ovat, ”virheineen” päivineen. Mä pidän siitä, miltä ihmiset näyttävät luonnollisina. Mä pidän siitä, kun silmäkulmiin ja otsaan ilmestyy ryppyjä. Mä haluan nähdä miltä mun iho ja kasvot näyttävät, kun mä olen vanha. Mua ei niinkään kiinnostaa nähdä miltä botox mun tai muidenkaan kasvoilla näyttää.

Mutta. Aina on olemassa se mutta. Jatkan tästä aiheesta joskus paremmin.

Miten sulla sujuu sen keliakian kanssa?

Kun kirjoitin tämän postauksen aiheesta,  kerroinkin etten ollut vielä saanut laboratorituloksia, mutta siskoni keliakin ja omien oireideni perusteella olin varma, että saisin saman diagnoosin kuin hän. Toisin kuitenkin kävi. Mulla ei siis ole keliakiaa. Välttelen kuitenkin viljoja parhaani mukaan, sillä voin paremmin kun en syö niitä ylen määrin. Viljat kuuluvat kuitenkin edelleen osin ruokavaliooni, enkä oikein osaa sanoa syytä sille miksi painoni on alkanut tasaisesti nousta, hiustenlähtö on loppunut ja olo on kaikin puolin huomattavasti parempi nykyään.

 

Ajatteletko olevasi hyvä äiti?

Kyllä mä oikeastaan ajattelen. Ainakin suurimman osan ajasta. Totta kai on surkeita hetkiä, joskus kokonaisia päiviä jolloin en todellakaan ole ylpeä siitä, kuinka toimin. Sellaisia tilanteita, joissa tiedän toimineeni ihan toisin kuin hyvä äiti toimisi. Mutta mä oon aika johdonmukainen (pyrin ainakin siihen parhaimpani mukaan),  läsnäoleva, rakastava, huolehtiva, tunteva ja lämmin äiti. Koen kuitenkin usein huonommuutta siitä, etten osaa katsoa itseäni yhtä lempeästi ja rakastavasti kuin katson Albaa. Haluaisin osata. Oon myös usein Alban elämän aikana ollut peloissani ja ahdistunut, joka on aivan takuulla välittynyt ja vaikuttanutkin lapseen. Siitä poden syyllisyyttä. Tiedän kuitenkin, että oon äiti joka laittaa lapsen tarpeet ja edun aina omansa edelle. Ajattelen olevani vähintäänkin riittävän hyvä äiti.

Mitä luet just nyt?

Tällä hetkellä mulla on kesken Serotoniini. Valittiin se meidän kirjapiirin kuukauden kirjaksi. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, pidän siitä oikeastaan tosi paljon. En olisi ehkä koskaan tullut lukeneeksi sitä itse, mutta oon oikeastaan tosi hyvilläni että jouduin sen lukemaan.

Kirjasuosituksia?

Kimppakämppä, Serotoniini, Vihainen nainen, Satakieli (tämän mainitsen aina), mustarastas (tämän myös), Olipa kerran äiti, Paperilla toinen, Kaikki mitä rakastin, yhdeksän hyvää kymmenen kaunista,

Omat suosikit matkakohteista, jossa oot käynyt?

Madrid, Barcelona, Gdansk, Hvar, New York, Istanbul, Pereira ja vähän ehkä yllättäen myös Miami

Ketä ihailet?

Ihailen monia ihmisiä eri syistä. Ei kuitenkaan ole ketään yhtä tiettyä ihmistä, jota ihailisin jotenkin ihan erityisesti.

Mutta ihailen esimerkiksi Stellan kykyä kirjoittaa ja kuvata. En muista yhtään tekstiä häneltä, joka ei olisi liikuttanut jotain minussa. Samaa voi sanoa melkein jokaisesta hänen kuvastaan.

Ihailen Elisan olemista. Elisa on ihan hullun hauska ja välitön. Fun to be around sanoisin englanniksi. Suomeksi sanon että Elisa on sellainen, jonka seurassa tuntee itsensä aina ihan erityisen hyväksi.

Ihailen mun pikkusiskoa Seliinaa, joka uskaltaa puhua julkisesti ääneen sellaisista asioista, mistä moni ei uskaltaisi.

Ihailen Annikaa, joka oli yksi ensimmäisistä bloggaajista, joka uskalsi puhua valtavalle yleisölle mielenterveysongelmista. Annika on varmasti ollut yksi niistä ihmisistä, joka on tehnyt masennuksesta ja muista mielenterveyden ongelmista puhumisesta monille helpompaa ja ihan yleisestikin hyväksytympää. Tienraivaaja, sanoisin.

äh, tekisi mieli mainita tässä niin monta ihailtavaa ihmistä, mutta jätän tämän tällä kertaa nyt näihin neljään.

Mitä kuuluu?

Tosi hyvää. Harvinaisen hyvää oikeastaan.

Niin moni sellainen asia on nytkähtänyt eteenpäin,  joka on junnannut paikallaan jo vuosia.
Ensimmäistä kertaa elämässäni olen asettanut itselleni tavoitteita ja päämääriä. Ensimmäistä kertaa siksi, että vasta nyt se tuntuu mielekkäältä. Vasta nyt uskon, että kykenen saavuttamaan sen, mitä tahdonkin.
Elin pitkään niin, etten juuri unelmoinut. En asettanut itselleni tavoitteita, vaan lilluin virran mukana.
Ajattelin, ettei minun tarvinnut unelmoida, sillä elämäni oli riittävän hyvää jo sellaisena kuin se oli. Olin saanut niin paljon sellaistakin mistä en ollut osannut edes haaveilla. Se ei oikeastaan ole kovin ihmeellistä, jos on ihminen joka ei ole haaveillut juuri mistään. Mutta ajatellaan vaikka niin, että olen elämässäni saanut paljon sellaista, mistä moni varmasti haaveilee.
Jos olen unelmoinut, niin lähinnä siitä, että olisin sovussa itseni kanssa, pitäisin itsestäni ja uskoisin itseeni.
Ole haaveillut itseluottamuksesta, uskosta omiin kykyihini ja siitä, että uskaltaisin vetää rajat itseni ympärille myös silloin, kun se tuntuu epämukavalta. Tai erityisesti juuri silloin.

Nyt oivallan, että unelmoinnin puuttuminen omasta elämästä on johtunut siitä, etten ole uskonut niiden toteutumiseen. En ole uskonut siihen, että voisin itse oikeasti vaikuttaa elämäni kulkuun. Ja elämä on ollut aivan hyvää niinkin. Olen noussut aamuisin onnellisena ja kiitollisena, enkä ole kokenut merkityksettömyyttä (paitsi toisinaan, kuten aivan varmasti jokainen meistä). Olen ollut tyytyväinen elämääni, enkä ole osannut edes kaivata unelmia ja unelmointia. Viime vuodella en tehnyt yhtään lupausta, mutta asetin sille teeman: opi tuntemaan itsesi, ja sitä kautta kohenna hyvinvointiasti.
Nyt huomaan, että sen kaiken itsetutkiskelun, ja itseni hyväksymisen jälkeen – unelmointi on ihan yhtäkkiä tullut osaksi elämääni. Yhtäkkiä onkin tuntunut mielekkäältä asettaa tavoitteita, sanoa niitä jopa ääneen.

Olen aina aiemmin pitänyt unelmoivia tai todella tavoitteellisia ihmisiä sellaisina, jotka eivät osaa nauttia elämästä tässä ja nyt, vaan tarvitsevat jaksaakseen jotain odotettavaa. Ajattelin heidän elävän sellaista surullista sitten kun – elämää. Olen ajatellut, että nautin elämästä huomattavasti enemmän, kuin sellaiset jotka ovat koko ajan matkalla jonnekin. Mutta nyt oivallan, etteivät nuo kaksi asiaa sulje mitenkään pois tosiaan. Voin unelmoida ja samaan aikaan nauttia tästä mitä on jo nyt. (Pyydän anteeksi ikäviä ajatuksiani teitä kaikkia unelmoivia ihmisiä kohtaan. Olin väärässä, sillä en vain viel tiennyt kovin hyvin).

 

Tuntuu hyvältä huomata, että jotain on nytkähtänyt minussa itsessäni oikeaan suuntaan.
Sellaiset asiat, jotka pelottivat vielä hetki sitten, eivät pelota enää.
Ajattelen itsestäni paljon myönteisemmin, ja minun on huomattavasti aiempaa helpompaa vetää rajoja itseni ympärille.  Jos jokin tuntuu minusta pahalta, epäreilulta tai olen vain asiasta eri mieltä-  sanon sen. En enää ajattele, että on minun vastuullani suojata muita ihmisiä epämiellyttäviltä tunteilta.  En enää pelkää, että minusta ei pidetä, jos uskallan olla sen suuruinen kuin olen.
Ymmärrän, etten tarvitse ympärilleni ihmisiä, jotka eivät pidä siitä kuka olen.
Olen niin monta vuotta pienentänyt itseäni kelvatakseni, että hukkasin siinä oikeastaan itseni kokonaan. Nyt tuntuu huojentavalta olla taas tässä, tallessa.

 

 

Jos viime vuoden teema oli löytää itsensä, niin tänä vuonna jatketaan samalla teemalla. Sen lisäksi tälle vuodelle on paljon muitakin toiveita, ja haaveita mutta myös 3 kirkasta tavoitetta:

1. Löytää itselleni sopiva terapeutti ja aloittaa pitkäaikainen kuntoutusterapia (näistä kaikista kolmesta, tämä on se kaikkein tärkein ja ensimmäisena prioriteettilistallani)


2.
Muuttaa yritykseni toimintaa ammattimaisemmaksi

Aloitin bloggaamisen ehkä vähän toisella tavalla kuin moni muu. Minua pyydettiin suoraan erään portaalin alle ennen kuin mitään blogia edes oli olemassa. Aloin saada kirjoittamisesta rahaa oikeastaan heti aloittamisen jälkeen. En kuitenkaan ole koskaan suhtautunut tähän työnä. En ajattele tekeväni töitä, kun kirjoitan tai kuvaan. Jostain eriskummallisesta syystä kaikki tämä tuntuu liian mukavalta ollakseen työtä. Naurettava ajatus, mutta siltä se on tuntunut. Osittain tämä suhtautuminen johtuu myös siitä, että olen tehnyt bloggaamisen rinnalla koko ajan myös muita palkkatöitä, jotka ovat tuntuneet huomattavasti työläämmältä, kuin tämä. Olen aina mieltänyt ne muut työt oikeiksi töiksi, ja tämän tällaiseksi mukavaksi, pikku puuhasteluksi, vaikka tulojen puolesta tämä on ollut ehdottomasti suurin tulonlähteeni heti ensimmäisestä vuodesta lähtien.

Se on näkynyt esimerkiksi siinä, etten ole koskaan ottanut selvää, kuinka paljon blogiani luetaan. En ole koskaan miettinyt milloin olisi paras aika julkaista postaus, tai seurannut sitä millaisia jutut saavat eniten lukukertoja. En ole ajatellut, että pitäisi kirjoittaa siitä tai tästä, olla sanomatta jotain tai paljastamatta itsestään jotain. En ole koskaan miettinyt mikä olisi kannattavaa. En ole hitsi vie, koskaan edes suunnitellut sisältöjäni etukäteen.
Tämän vuoden aikana aion ottaa selvää siitä kaikesta, ja alkaa tehdä töitä ammattimaisemmin. Mikä ei teille tarkoita todennäköisesti muuta, kuin aktiivisempaa päivitystahtia. Mutta haluan ehdottomasti säilyttää tämän saman suhteen tekemiseen: en tee mitään, mikä ei tunnu minulta. Enkä varsinkaan tee mitään klikkauksien tai huomion toivossa.

Tällä hetkellä kuvaan useammallekin yritykselle ihan täysin mun somekanavien ulkopuolelta, ja myös sitä asiakaskuntaa haluan ehdottomasti kasvattaa. Olen ylpeä siitä, että kaikki asiakkaat joiden kanssa tein töitä viime vuoden, halusivat jatkaa yhteistyötä myös tänä vuonna. Se on paras tunnustus, jonka voin työstäni saada.


3. Kouluttatuminen/opiskelu

En usko hakevani tänä vuonna opiskelemaan mihinkään oppilaitokseen, mutta haluan ehdottomasti oppia ja kasvattaa tietämystäni. Että hei vaan avoin yliopisto, ja erilaiset kurssit – olen jo matkalla!

 

sitten olisi vielä yksi tällainen  harras bonustoive:

Löytää meille ihana koti.
Vallila, Hermanni, Kallio, Kalasatama, Hakaniemi.
Koti, jossa olisi paljon valoa, iso keittio ja mielellään kolme huonetta. Mutta kaksikin voisi riittää.

 

 

Tänään olen viimeistä päivää 31. Huomenna täytän 32. Se tuntuu ihanalta, todella todella hyvältä.
Jostain syystä olen odottanut huomista syntymäpäivääni jo liki kuukauden. Siis ihan oikeasti odottanut. Sellaisella samanlaisella innolla, kuin joskus lapsena. Iltaisin on kutkuttanut mennä nukkumaan, ja olen laskenut päiviä tuohon. Enkä osaa edes selittää että miksi.

Yksi konkreettinen muutos on myös se, etten enää odota että muut ihmiset tekisivät päivästäi erityisen, vaan olen tajunnut että jos haluan erityistä, kaikkein varmimmin sen saa kun järjestää asian itse.

Olen varannut aamuksi pilates-tunnin ja paikan ihanasta aamiaispöydästä. Otin töistä vapaata ja annoin poikaystävälle tehtäväksi järjestää meille illaksi jotain ihanaa (ennen olisin vain toivonut hiljaa mielessäni, että hän tajuaa tehdä niin). Aion nauttia päivästäni, ja siitä että elämä tuntuu nyt tältä miltä se tuntuu; ihan helvetin hyvältä.