Muistan kuinka joskus nuorempana, vielä kotona asuessani, hämmästelin sisustuslehtiä lukiessani sitä, kuinka monessa kauniissa kodissa ne kaikkein kauneimmat esineet oli löydetty roskalavoilta, peritty isovanhemmilta tai löydetty kirpputoreilta. Ajattelin, että sellainen tuuri sattuu vain harvojen kohdalle, enkä minä tule olemaan yksi niistä onnekkaista, jotka tekevät satumaisia löytöjä roskalavoilta. Ja totta puhuen, en ole sellaisia koskaan tehnytkään. Mutta, kirpputoreilta, kierrätyskeskuksista ja – ryhmistä olen löytänyt oikeastaan kaiken millä meidän asunnostamme on tehty koti. Täällä ei ole Futonin patjoja lukuunottamatta mitään uutena hankittua, ja ehkä juuri siksi tämä asunto tuntuukin niin kodilta. Kaikilla huonekaluilla ja esineillä on tarina, ja takanaan elämää muidenkin kuin meidän kanssa ja se on aika ihanaa.

Kun muutimme tähän asuntoon, kannoimme sisään vain sängyt, ruokapöydän ja – tuolit. Olin päättänyt etten edes yritä sisustaa kotia valmiiksi viikossa, tai edes kahdessa vaan hankimme tänne asioita hiljalleen ja lähinnä tarpeeseen. Päätin myös, että yritän ensin löytää tarvitsemamme asiat käytettyinä. Ja hitsi vie, aivan kaiken olemmekin löytäneet juuri niin. Enkä koe, että olisimme koskaan joutuneet tekemään sisustuksen suhteen kompromissiratkaisuja siksi, ettemme ole halunneet ostaa uutta. Päinvastoin, olemme löytäneet käytettyinä sellaisia asioita, joita emme olisi koskaan osanneet uutena edes etsiä.

 

Halusin ottaa nämä kuvat niin, etten siivonnut ja järjestellyt näitä varten vaan otin kuvia ihan tavallisena lauantai-aamuna kodista sellaisena kun se aika usein on.

Astiat sohvapöydällä kertovat siitä, että syödään nykyään useimmiten juuri tuon pienen pöydän ympärillä. Lapsella on pari pientä jakkaraa, jotka sopivat täydellisesti tuon pöydän ympärille. Arkipäivien aamiainen taitaa olla ainoa ateria, mikä nykyään syödään keittiössä. En oiken tiedä mitä keittiölle pitäisi tehdä, jotta se tuntuisi viihtyisämmältä. Ehkä tavaroiden karsiminen reippaalla kädellä voisi selkiyttää tilaa? Keittiötavaraa on meillä ihan valtavasti, sillä yksi meistä kokkaa työkseen ja meiltä löytyy läjäpäin sellaisia ruoanlaittoon liittyviä esineitä, joille en tiedä edes nimiä. Käyttötarkoitusta vielä vähemmän.

Tässä asunnossa on moni asia kesken, ja vähän rempallaan. Jos tämä olisi meidän oma, repisin halkeilevan katon alas, maalaisin sen kauttaaltaan uudelleen. Olohuoneen seinät haluaisin maalata Tikkurilan 110x sävyllä. Hioisin pariovista maalin, ja jättäisin ne kauniisti patinoituneelle puupinnalle. Saman tekisin myös makuuhuoneen kolmelle vaatekomeron ovelle. Makuuhuoneessa on tällä hetkellä raidallinen tapetti, josta olen kuin ihmeen kaupalla alkanut pitää. Sille en tekisi mitään. Mutta keittiön ja olohuoneen välisen seinän kaataisin, jotta niistä tulisi yhtenäinen tila, joka mahduttaisi kahden sohvan lisäksi myös valtavan ruokapöydän.

Mutta, asunto ei ole meidän, joten yritän pitää siitä tällaisena kuin se on.

On täällä myös muutamia sellaisia tavaroita ja asioita joiden en toivoisi olevan täällä ollenkaan. Mutta koska en asu yksin, niin en myöskään päätä ihan kaikista asioista yksin. Suurimmat linjat ja hankinnat olen tosin tehnyt täysin mielivaltaisesti keneltäkään kysymättä. Mutta on myös muutamia asioita, joiden vuoksi olen joutunut vähän joustamaan. Olohuoneen nurkassa seisovaa sähköpianoa en varsinaisesti pidä erityisen kauniina, mutta poikaystävä rakastaa sitä. Samaan kategoriaan menee myös ikkunan alla oleva ikivanha kirjoituspöytä, joka on muuttunut kaikessa hiljaisuudessa villiksi yrttiviidakoksi; oikein kasvivalot ja kaikki. Mutta mukisematta (krhm) olen hyväksynyt nuo asiat kotiimme, sillä toisin kuin olen aina kuvitellut, ei sisustusmakuni ole mikään ultimaattinen ja ainoa totuus, johon kaikkien tulisi tyytyä. 

Noiden edellä mainittujen tavaroiden lisäksi poikaystävän toiveesta keittiössä on esillä diplomi, joka on myönnetty Helsingin parhaalle uudelle ravintolalle, eli hänen omalleen, muutama vuosi sitten. Ja rehellisyyden nimissä nostan senkin aika usein keittiön suureen komeroon siivouksen tieltä, ja n.99% todennäköisyydellä myös unohdan sen sinne, kunnes poikaystävä kaikessa hiljaisuudessa taas nostaa sen esille.

 

   

Kaikesta keskeneräisyydestä ja omituisuuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, tämä vuokra-asunto tuntuu kodilta. Lapsen tavaroita ja asioita lojuu siellä täällä, samoin kuin kirja- ja vaatekasoja. Ovien ja tuolin karmien päällä kuivuu lähes aina pyykkejä ja eteisestä puuttuu järkevä säilytysjärjestelmä joten kenkiä, takkeja ja pipoja lepää täydellisessä epäjärjestyksessä pitkin lattioita. Mutta parasta onkin, kun elämä näkyy; tavarat kuluvat, saavat kolhuja ja alkavat kertoa tarinoita. Koska siltä tämä koti ennen kaikkea tuntuu: elävältä. 

 

Siltä varalta, että jotain teistä kiinnostaa niin tässä vielä huonekohtainen listaus kaikista huonekaluista ja niiden alkuperästä:

Olohuone:

Sohva, Boknäs: tori.fi

Nojatuoli: Kirpputori Aurinkoinen, Mäntsälä

Sohvapöytä: vanhan maalaistalon navetassa järjestetyistä tyhjennysmyynneistä

Valkoiset Ikean Billy- kirjahyllyt: tori.fi

Lasiovellinen kirjahylly: Fida

Ruudullinen, valkoinen matto: Punavuori kierrättää- ryhmästä

Kirjoituspöytä: poikaystävän isältä saatu

Valkoinen pinnatuoli: saatu poikaystävän äidiltä

Marmorikannellinen lipasto: -||-

Iso jalkalamppu: ostettu Australiaan muuttaneelta tutulta

Makuuhuone:

Sängyn runko: Facebookin market place

Alban sängyn runko: ostettu tuttavalta käytettynä

Lundia kirjahyllyt: saatu erään varaston tyhjennyksestä

Pitkät pellavaverhot: vanhempien vanhat

Keittiö:

Ruokapöytä: tori.fi

Ruokapöydän tuolit: vanhemmilta, jotka ovat itsekin ostaneet ne käytettyinä

Lundia hyllyt: saatu erään varaston tyhjennyksestä

Kattolamppu: ostettu käytettynä kaverilta

Iso osa tauluista, maljakoista, astioista ja koriste-esineistä on myös ostettu tai saatu käytettyinä, samoin kuin valtaosa lapsen leluista ja tavaroista.

Kirjoitan todella harvoin silloin, kun on surkea fiilis. Enkä puhu ainoastaan tänne kirjoittamisesta, vaan kirjoittamisesta ihan ylipäätään. En saa kirjoitettua aamusivuja, en saa vastattua viesteihin enkä sähköposteihin, eikä päiväkirjaakaan silloin saa uusia sivuja.  Tiedän kyllä, että kirjoittamalla saisi  solmussa olevia ajatuksia purettua auki. Olen nähnyt sen monta kertaa.
Mutta silti,  kun fiilis on surkea hukuttaudun yleensä kotitöihin: siivoan sellaisia paikkoja, mitä ei todellakaan tarvitsisi siivota, käyn läpi tavaroita ja vaatteita, jotka olen käynyt läpi viimeksi viikko sitten. Pesesn sohvan päällisiä, vaikka sekään ei olisi ihan välttämättöntä. Yritän ympäristöäni järjestelemällä saada järjestyksen myös pään sisään, mutta ei sekään aina onnistu.
Nyt viimeisenä parina päivänä on ollut juuri niin. Mikään niistä asioista, jotka aina aiemmin ovat pomminvarmasti toimineet piristäjinä, eivät ole tehneet niin nyt.

Nyt ajattelin kokeilla josko kirjoittaminen auttaisi. Eikä pelkästään itselle kirjoittaminen, vaan tänne ja teille.
Mieli on ollut aivan harvinaisen matalalla nyt kaksi päivää. Olen ihmisenä vähän sellainen, että tunnen sen kulloinkin vallitsevan olotilan olleen siinä aina. Niin hyvässä kuin pahassakin. Saatan sekunnissa unohtaa kaikki tapahtuneet ikävät, jos sillä hetkellä sattuu tuntumaan hyvältä, ja sama pätee valitettavasti myös toisinpäin. Nyt tuntuu siltä, että on ollut pitkään aika tummaa, vaikka todellisuudessa kolme päivää sitten tunsin itseni suunnilleen maailman onnellisimmaksi ja onnekkaimmaksi.
Tiedän jo nyt, että kierron eri vaiheet vaikuttavat mielialaan eri tavoin, ja tiedän, ettei tämä matalalento pitkään kestä. Ei ole ainakaan koskaan aiemmin kestänyt. Mutta se ei valitettavsti helpota tätä olotilaa  erityisesti juuri nyt.
Koen todella huonoa omatuntoa siitä, että tässä mielentilassa kaikki näyttäytyy vaikeana ja negatiivisena. Keksin huomioita ja parannuksenpaikkoja kaikesta ja kaikista. Erityisesti tietysti itsestäni, mutta valitettavasti tältä ei täysin kyllä läheisetkään (erityisesti poikaystävä) välty.

Juuri nyt tässä olotilassa tuntuu siltä, etten kykene mihinkään. En ole menossa minnekään, vaan elämäni on jonkinlaisessa odotustilassa, enkä tiedä milloin on minun vuoroni päästä sisään ja kuulla mitä tapahtuu. Juuri nyt tuntuu, että olen elänyt tässä odotustilassa kaksi vuotta. Vaikka sehän ei ole oikeasti ollenkaan totta.

Näinä surkeina päivinä tunnen erityisen voimakkaasti sen, että ympärillä ihmiset tuntuvat harppovan määrätietoisesti omiin suuntiinsa: ostetaan omakotitaloja ja remontoidaan niitä, päätetään alkaa yrittää ensimmäistä, toista tai kolmatta lasta, haetaan uusia töitä ja tullaan palkatuksi unelmahommiin, mennään naimisiin, tai päädytään opiskelemaan juuri sinne minne haluaakin. En ole kateellinen, vaan vilpittömän onnellinen kaikkien ystävieni puolesta joiden elämässä tapahtuu uusia, hienoja, asioita, mutta samaan aikaan se herättää itsessäni vaikeita tunteita siitä, kun tajuaa oman elämänsä polkevan jotenkin paikallaan juuri nyt. Tajuaa, että muut ovat tietoisesti matkalla jonnekin, mutta itsellä ei ole toisinaan (lue: usein) oikein hajuakaan minne on menossa. Eikä oikeastaan edes siitä, minne haluaisi mennä.

Tavallisina päivinä en ajattele asioista ollenkaan näin. Olen oikeasti tyytyväinen elämääni juuri sellaisena kun se on. Nautin siitä, että saan tehdä kolme eri työtä, ja niistä jokainen pitää sisällään todella erilaisia työtehtäviä ja – ihmisiä. Olen hyvilläni siitä kuinka meidän arki rullaa. Hyvilläni siitä millaiseksi minun ja lapsen suhde on viime vuosien aikana muotoutunut ja siitä, miten olemme saaneet asiat toiminaan uusperheenä.

Mutta sitten on näitä toisenlaisia päiviä, kun se miten pitäisi elää, ottaa vallan.
Enkä osaa oikein tunnistaa tuleeko se pitäisi minusta vai jostain ulkoa. Ehkä sekä että.
Välillä mietin, että hyödynnänkö potentiaaliani alkuunkaan, sillä pelkään liikaa epäonnistumisia. Pelkäänkö siinä määrin, etten uskalla edes yrittää monia sellaisia asioita, joita haluaisin ja joissa syvällä itsessäni tietäisin pärjääväni, olevani jopa hyvä. Tai ainakin voivani tulla hyväksi.
Hitto.
Juuri nyt on sellainen olo, kuin olisi lastu laineilla. Lainehdin vain, ja katselen ohivilahtavia maisemia ja mietin että mihinköhän tämä lastu päätyy, vai päätyykö mihinkään.
Tuntuu, etten aktiivisesti ohjaile elämäni kulkua. Se turhauttaa ja ärsyttää.

Tällaista tänään.

Negatiivista mutta menkööt. Tällaisia päiviä on aina toisinaan, kun kaikki tuntuu vähän hankalalta. Merkitys ja tarkoitus on piilossa kaikkien näiden tummien tunteiden alla. Tiedän onneksi, että jos ei vielä huomenna, niin viimeistään ihan pian kuintenkin on jo parempi.  Ja osaan taas nähdä itseni ja elämäni sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, enkä näiden negatiivisten tunteiden sävyttämänä. Näinä surkeina päivinä kaiken olevan eteen vedetään sellainen tumma harso, joka sumentaa näkymää. Saa kaiken näyttämään keskeneräiseltä, rumalta ja ei-miltään. Erityisesti kaiken sen mitä minä olen, teen ja mihin pystyn

Yhden viikonlopun aikana ehti tapahtua paljon. Eikä ainoastaan hyviä asioita. Olin jo viikolla tuntenut itseni aika väsyneeksi (tai oikeastaan olen tuntenut itseni fyysisesti väsyneeksi jo pitkään, sillä nukun nykyään todella kehnosti) ja tänään aamulla se väsymys alkoi tuntua jo henkiseltäkin. Tuli heti heräämisen jälkeen sellainen omituinen pakottava tarve päästä hetkeksi pois kotoa. Lapsi oli menossa isälleen, ja töidenkin puolesta on aika väljää näin maanantaisin ja tiistaisin, joten päädyin hetken mielijohteesta varamaan miniminiloman ihan vain itselleni Tallinaan. Kaksi tuntia varauksen jälkeen istun jo laivassa. Tiedän, että tämä tulee tekemään niin hyvä. Jo nyt: vartin päässä Helsingistä olo on kevyempi, innostuneempi ja energisempi. Ja aivan tolkuttoman väsynyt. Fyysisesti. Silmiä on hankalaa pitää auki, tekee mieli heittäytyä pitkälleen tähän ravintolan puisevalle ”nahka”sohvalle. Ottaa torkut. Tällä hetkellä haaveilen kaikkein eniten tulevan majapaikkani (ainakin kuvissa siltä näyttäneestä) muhkeasta Matrin sängystä, peitoista ja tyynyistä. Ajattelin heti ensimmäiseksi nimittäin kaivautua puhtaisiin lakanoihin ja nukkua päiväunet. Jos vielä sinne päästessä tuntuu siltä. Aika usein ei enää tunnu, sitten kun siihen nukkumiseen olisi mahdollisuus.

Nuorempana matkustin paljon yksin, ja ylipäätään tein paljon asioita yksin. Nyt oivalsin, että vaikka vietänkin kosolti aikaa yksinäni, niin teen sitä oikeastaan vain kotona. Korkeintaan kävelyllä käyn kodin ulkopuolella. Silloinkin kuljen usein tutuksi tulleita, ja hyväksi havaittuja reittejä pitkin. En varsinaisesti vie koskaan itseäni syömään, rentoutumaan (muualle kuin sinne omalle sohvalle) tai uusiin paikkoihin. En hemmottele itseäni, vaikka jokainen meistä sellaista ansaitsisi.
En ole viimeisen vuoden aikana matkustanut Kannonkoskella sijaitsevaa mökkiä pidemmällä, joten senkin puolesta tuntuu ihan erityiseltä päästä hetkeksi pois omista rutiineista, johonkin muualle. Aina ei tarvitse lähteä kauas, eikä pitkäksi aikaa päästäkseen irralleen omasta arjestaan. Ihan tällaiset pienen, pienetkin asiat ja irtiotot tekevät hirveän hyvää.

 

Ajatus siitä, että saan seuraavat pari päivää tehdä kaiken omassa rytmissäni ja omien toiveideni mukaan, tuntuu niin herkulliselta. Ajattelin käydä ainakin hyvin syömässä, useammin kuin kerran. Yksin syöminenkään ei tunnu vieraassa paikassa ollenkaan niin jännittävältä tai reppanalta, kuin miltä se Helsingissä tuntuisi. Yövyn Telliskivessä, ja ajattelin syömisen lisäksi pääasiassa vain haahuilla; kuvata paljon, ihastella, käydä kahvilla, löytää vahingossa paikkoja, joihin en olisi osannut ilman vahinkoa löytää, käydä forografiskassa (kuulin, että nykyinen näyttely on mahtava) ja kiertää läpi nämä Idan vinkkaamat Vintage-kaupat. Huomenna aamulla ajattelin herätä aikaisin, käydä lenkillä tai pilateksessa asunnon lähellä sijaitsevalla jooogasalilla. Jos aamulla siis vielä siltä tuntuu. Toisaalta voin aivan yhtä hyvin vain nukkua pitkään, ja nauttia siitä ettei kukaan tarvitse minulta mitään.

 

Kyselin pari päivää sitten instagramissa teiltä ehdotuksia, mistä kirjoittaa. Olen ollut niin hyvilläni jokaisesta viestistä, ehdotuksesta ja toiveesta, ettei sille ole tarpeeksi sanoja. Erityisen hyvilläni olen ollut siksi, että ne ehdotukset ovat olleet niin hyviä. Ihan jokainen oli sellainen, johon teki oikeasti mieli tarttua. Oli aiheita joista tuntuu helpolta kirjoittaa, mutta joukossa oli myös sellaisia joista puhuminen/kirjoittaminen tuntuu haastavalta ja vaikealta ja juuri siksi niin tarpeelliselta. Sekin ilahdutti, että niin moni toivoi minun tekevän asioita juuri niin kuin olen tehnyt asiat tähänkin asti: arkisesti ja itseni näköisesti. Ai niin, ja ilahduttavaa oli myös että kirjajuttuja toivottiin suunnilleen jokaisessa viestissä lisää. Ihanaa, sillä juuri niitä on tulossakin.

Ajattelin tarttua ensimmäiseksi aiheeseen, joka oli hirmuisen hyvä, mutta myös helppo kirjoitettava.

Toive kuului näin:

”mua kiinnostais lukee semmosista sun arjen ”tukipilareista”, mitkä jutut pitää sut kasassa henkisesti sekä fyysisesti arjen kiireiden keskellä. mitkä on sulle tärkeitä juttuja just mielenterveyden kannalta ja/tai fyysisen kunnon.,.”

 

En ole ehkä koskaan varsinaisesti ajatellut, että minun on pakko saada tehdä sitä ja tätä, jotta pysyisin kasassa. Vaan olen ehkä enemmänkin pyrkinyt rakentamaan arkea ja elämää ylipäätään niin, että siellä olisi mahdollisimman paljon sellaisia asioita, joista tulee kiva olo, ja mahdollisimman vähän niitä, joista ei tule. Mutta tajusin, että ne kivat asiat ovat juuri niitä joiden avulla sitä pysyy kasassa, eikä leviä ympäriinsä.

 

Käveleminen

Mikään ei nollaa päätä ja energisoi samalla tavalla, kuin käveleminen, rauhassa. Kiireessä kävelyä en edes laske kävelyksi. Se on säntäilyä, ja eikä tee ainakaan mun mielelle mitään hyvää. Kun puhun kävelystä,  tarkoitan sellaista kävelyä, jolloin on aikaa pysähdellä, istua puiston penkille ja kuvaamaan. En ajattele sitä kävelyä liikuntana, enkä ole matkalla mihinkään. Kävelen vain, ja anna ajatusten kulkea. Aina, kun joku asia tuntuu hankalalta, pää sumuiselta, ärsyttää tai väsyttää, niin lähden kävelylle enkä koskaan tule takaisin, niin että asiat olisivat huonommin. Yleensä olen löytänyt ratkaisun ongelmaan, joku jumissa ollut teksti on kirjoittanut itse itsensä, tai olen puolihuomaamatta kuvannut taas seuraavat kolme postausta. Väsymys ja ärtymys on takuulla helittänyt ja aivan kaikki on vähän paremmin.

Riittävä uni

Nukun nykyään jostain syystä usein huonosti, todella huonosti. Heräilen jatkuvasti ja iltaisin nukahtaminenkin on hankalaa. Yritän siksi pitää huolen siitä, että viettäisin sängyssä vähintään 8-10h vuorokaudessa, jotta siitä ajasta olisin unessa vähintään 7-8h.  Olkoonkin, että se uni tulee pätkissä. Huomaan heti niin yleisessä vireystilassa, kun hermojen kireydessäkin sen jos olen nukkunut liian vähän tai huonosti. Kehno nukkuminen alkaa näkyä jo naamassakin, mutta yritän olla ajattelemetta sitä, sillä ahdistuisin siitä muuten. Riittävä uni ja levännyt olo on itselleni liki kaiken muun hyvän pohjan. Väsyneenä kaikki tuntuu niin paljon valjummalta ja keljummalta.

 

 

Lukeminen

Luen joka päivä, edes jotain, edes vähän. Äänikirjoista en ole saanut olenkaan samalla tavalla otetta, mutta onneksi useista kirjoista löytyy bookbeatista myös e-kirja versiot, joka tekee lukemisesta missä vain milloin vain todella paljon helpompaa. Lukeminen on mulle ennenkaikkea levähdyspaikka, vie hetkeksi ihan muualle.

Nyt kun olen lukenut aktiivisesti taas muutaman vuoden on vaikea ymmärtää, että meni monta vuotta etten lukenut juuri ollenkaan. Saan kirjoista niin paljon; voimaa, inspiraatiota, oivalluksia, uutta ajateltavaa ja kosolti erilaisia tuntemuksia.
Rikastun, yhdellä sanalla sanottuna. Lukeminen tarjoaa aina hetkeksi pääsyn toiseen maailmaan, ja mikä parasta sen toisen maailman voi täysin vapaasti itse valita. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, että tulen levottomaksi kun alan ajatella sitä.

Podcastit

En ehdi lukea uutisia, artikkeleita ja kolumneja niin paljon kuin haluaisin. Tai, valitsen vapaalla ajallani luettavakseni jotain muuta. Lähinnä niitä kirjoja. Olenkin toisinan vähän pihalla ajankohtaisista asioista. Siksi rakastan kuunnella, kävellessä tietysti, kun minua viisaammat ja asioista enemmän ymmärtävät ihmiset keskustelevat ajankohtaisista uutisista ja aiheista. Tämän hetkinen suosikkini on ehdottomasti uutisraportti. Täydellinen paikkaamaan uutisvajettani, ja sitä vaikeutta mikä syntyy, kun ei tiedä asioista riittävästi, jotta voisi muodostaa kunnollisen mielipiteen. Tuntuu ihanalta, että joku toinen on minun puolestani ottanut selvää, paneutunut ja pureskellut ja kertoo sitten miten asiasta esimerkiksi voisi ajatella.

Offline- aika

Tämä on mulle varmaan yksi tärkeimmistä yksittäisistä asioista, jotka vaikuttavat hyvinvointiin ja jaksamiseen.
Jos kukaan ei valvo, tai ei ole mitään mitä pitäisi tehdä tai saada aikaiseksi eikä kukaan tarvitse minua mihinkään saatan helposti istua puhelin kourassa useamman tunnin. Lukea, selailla, muokata kuvia, suunnitella, selailla taas vähän lisää jne. Sellaisen session jälkeen ei ole koskaan kovinkaan elävä olo. Saatan olla inspiroitunut jostain asiasta, tai tiedän miten haluan muuttaa olohuoneen järjestystä tmv. mutta en kyllä koe olevani kovinkaan elossa. Päinvastoin. Siksi olenkin asettanut itelleni erilaisia rajoituksia puhelimeeni, jotka kertovat milloin olisi hyvä lopettaa, jos en itse ole sitä ymmärtänyt tehdä.
Erityisen toimiva on ollut forest- sovellus, jossa istutetaan puu, jonka saa lunastettua vain jos kykenee olemaan koskematta puhelimeensa tietyn, itse valitsemansa, ajan. Jos yritän tarttua puhelimeen tuon ajan sisällä, kysyy sovellus että oletko toisissasi, meinaatko luovuttaa? Aika usein silloin tajuaa, että se mitä oli puhelimelleen menossa tekemään ei olekaan lopulta kovin tärkeää.

Tuo puhelimeton aika on yleensä sitä, jolloin keskityn töihin kaikkein parhaiten, saan siivottua kodin tai ne jo ikuisuuden pullistelleet kaapit. Aika jolloin leikin lapsen kanssa niin että olen ihan oikeasti läsnä enkä viiden minuutin välein tarkistamassa puhelimelta ihan nopeasti yhtä juttua. Se aika, jolloin tunnen kaikkein eniten eläväni. Ja mikä parasta, sitä offline-aikaa on elämässäni koko ajan enenevissä määrin.

Pilates

Olen pienestä pitäen harrastanut joukkueurheilua, tai ryhmässä liikkumista; pelasin jääpalloa, jalkapalloa ja harrastin vuosia yleisurheilua. En ole oikein koskaan oppinut liikkumaan itsekseni. Nyt meni monta vuotta niin, etten omistanut salikorttia, enkä käynyt ryhmäliikuntatunneilla mikä tarkoitti sitä etten liikkunut juuri ollenkaan, ellei satunnaisia kotitreenejä lasketa.

Viime keväänä aloin käydä säännöllisesti Bay Helsinki:n reformer pilateksessa. Olen täydellisen hurahtanut. Pitkään aikaan mikään ei ole tuntunut niin omalta ja hyvältä. Rakastan sitä, etten koskaan tunnille mennessä tiedä, mitä siellä tulee tapahtumaan. Ja siksi minun ei tarvitse koskaan tehdä mitään muuta kuin mennä paikalla, ja loppu hoituu vähän kuin itsestään. Joku toinen kertoo mitä tehdään, ja missä sen tulisi tuntua, ja kuinka saan sen tuntumaan siellä missä pitäisikin. Se, että saan liikkua jonkun toisen opastamana tuntuu niin suurelta luksukselta, ja koen että tällä tavoin liikkuminen on huomattavasti rentouttavampaa (ainakin minulle) kuin sellainen liikunta, josta olen vastuussa itse. Jossa itse suunnittelen millaisen treenin teen, ja missä sen teen. Kuinka pitkään liikun, ja mitä kohtaa kehossa haluan erityisesti liikuttaa.

Toisen ohjaaman tunnin aikana en taas ajattele mitään muuta, kuin sitä mitä teen juuri sillä hetkellä. Pilateksessa liikeradat ovat usein pieniä ja näyttävät varsin vaatimattomilta, mutta vaativat oikeasti monen eri asian ajattelua ja tekemistä samaan aikaan. En silloin ehdi ajatella mitään muuta. En odottavia töitä, tulevaa kauppareissua, maksamattomia laskuja tai siivotonta kotia. Keskityin vain hengittämään ja tekemään mahdollisimman puhtaita liikeratoja. Olo on aina tunnin jälkeen sekä raukea, että energinen. Pää tyhjentynyt. Tässä on yksi sellainen asia, josta en takuulla luovu. Olkoonkin, että maksan tästä harrastuksesta itseni kipeäksi, eikä minulla olisi oikeasti varaa sellaiseen.

 

 

Ystävät.

Kun tekee töitä yksin, ja viettää sen lisäksi todella paljon aikaa kahdestaan lapsen kanssa, tuntuu aivan järjettömän tärkeältä viettää sen kaiken vastapainoksi myös paljon aikaa muiden, aikuisten, kanssa. Näen ystäviäni usein, mutta en niin usein kun tahtoisin. Luulen, että kärsin tällä hetkellä ehkä elämäntilanteestakin johtuen poikkeuksellisen voimakkaasta tarpeesta jakaa tätä kaikkea toisten ihmisten kanssa.  Erityisesti nyt kun lapsi kasvaa, ja tielle osuu koko ajan kinkkisempiä kasvatuksellisia haasteita, tarvitsen läjäpäin vertaistukea ja ehkä vähän myös vakuutteluja siitä, että en yksinäni ole vahingossa ja tietämättömyyttäni pilaamassa kaikkea sitä hienoa, mitä tuossa pienessä ihmisessä on.

Ystävissä ihaninta on se, ettei niiden seurassa tarvitse olla yhtään mitään. Ei tarvitse olla se johdonmukainen, hermonsa alati hillitsevä aikuinen, vaan voi aivan vapaasti olla halutessaan täydellisen epäjohdonmukainen, asiaton tyyppi, jonka puheissa ei ole pienintäkään järkeä.

Kosketus

Halaaminen, sylissä oleminen ja – pitäminen, silitykset, pieni käsi omassani.
En tiedä tuleeko mistään muusta yksittäisestä asiasta niin huojentunut ja turvallinen olo kuin tiukasta halauksesta silloin kun sitä eniten tarvitsee ja kaikkein vähiten osaa pyytää. En tiedä olisinko kasassa ilman kaikkia niitä sellaisia halauksia, kevyitä, ohimennen sipaisuita, sylissä pitämisiä, silittelyitä, seksiä, kainalossa nukkumista, suudelmia ja pusuja. Todennäköisesti en. Ai niin, enkä varsinkaan ilman niitä taivaallisia hartiahierontoja, joita poikaystäväni antaa. Enkä edes liioittele. Rami hieroo ihan oikeasti paremmin, kuin yksikään hieroja, jolla olen käynyt, ja voin kertoa että olen käynyt useammalla kuin viidellä.

Pienten kauniiden hetkien luominen sinne tänne

Joku voi pitää tätä pinnallisena, ja sitä se ehkä onkin, mutta koen oman jaksamisen kannalta tärkeäksi sen, että teen ja näen kauneutta ympärilläni. Sytytän aamuisin kynttilät keittiöön ja olohuoneeseen, laitan musiikin soimaan taustalle ja katan pöydän nätisti. Pääni pysyy huomattavasti paremmin kasassa kun pidän kodin siistinä. Ahdistun kaaoksesta ja kun tiedän sen, niin voin myös välttää sen. Pyrin pitämään kaapit ojennuksessa, ja keittiön tasot puhtaina. Meillä on lähes aina tuoreita kukkia. Vaihdan tavaroiden paikkoja, ja kasaan niistä erilaisia asetelmia hyllyille ja tasoille. Haluan, että meillä on kotona nättiä. Kuulostaa ehkä pieneltä, mutta kun näkee ympärillään kivoja asioita, vaikuttaa se ainakin minun fiilikseeni. Tai ei se nätteys sitä ainakaan huononna. Toisin kuin sotku ja epämääräiset kasat saattavat tehdä.

Toisaalta olen myös sellainen, että näen kaunista oikeastaan kaikkialla, ehkä sellaisissakin paikoissa missä ihan kaikki eivät. Kuvaan paljon, jatkuvasti, ja ehkä siksikin kiinnitän niin paljon huomiota ympäristööni; etsin aina jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Tai oikeastaan, se löytää aina minut enkä minä sitä. Ja koen, että kyky nähdä pieniä, kauniita asioita ja hetkiä vaikuttaa ihan hirveästi myös siihen, millaisena arjen ja oman elämäni koen.

Yksin oleminen.

Viihdyn hyvin (niiden omien) ihmisten seurassa, voimaannun. Mutta toisaalta, kaipaan ja tarvitsen paljon myös omaa tilaa ja aikaa. Alan hiipua, jos en saa olla riittävästi itsekseni.

Yksin ollessani saatan tehdä ihan mitä tahansa; käydä viinillä, kävelyllä, laulaa ja tanssia mielipuolisesti, siivota (todella usein siivoan, mikä on kieltämättä aikaa laimeaa), lukea, venytellä, tai kuten viime aikoina yhä useammin: pelata peliä nimeltä 2048. Älkää kysykö, älkääkä varsinkaan kokeilko. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa tämänkin postauksen kirjoittaminen on keskeytynyt sen takia, että on ollut ihan pakko pelata pari ruudullista.

 

 

Toivon, että tämä oli edes vähän sitä mitä haluttiin. Ja samalla, olisi hirveän mielenkiintoista kuulla että millaiset asiat pitävät teitä kasassa? Onko mitään samaa, ja erityisesti kiinnostaa se, jos ne asiat ovat ihan jotain muuta.